rakkaalle herralleni 300 taalerista.
Kun kuningas kuuli vanhan vaimon sanat, virkkoi hän:
— Hän saakoon 600 taaleria.
— Millaisissa varoissa hän muuten elää, — jatkoi hän.
— Huonoissa, hän elää juuri tuosta puutarhasta. Siitä hän saa
kasviksia, jotka sitten myy kaupunkiin.
— Hän saakoon 800 taaleria. Mutta kuinka vanha hän on?
— Seitsemänkymmentä vuotta.
— Hän saakoon vielä lisäksi 200 taaleria eläkkeeksi.
Kun köyhä leski sai tämän tietää, sanoi hän ilosta itkien:
— Jumala lisätköön hyvän kuninkaan iän minun elinpäivilläni ja tehköön
niistä jokaisen hänelle ilonpäiväksi.
* * *
_Voltaire_ istui Ludvig XV:n määräyksestä Bastiljissa, kun näyteltiin
hänen murhenäytelmäänsä »Oidipos». Hallitsijaa miellytti näytelmä siinä
määrin, että hän laski runoilijan jälleen vapauteen. Kun Voltaire
lausui hallitsijalle kiitoksensa, sanoi tämä hänelle:
— Ruvetkaa kunnon mieheksi, niin minä pidän teistä hyvää huolta.
— Tunnen itseni sanomattoman kiitolliseksi, — vastasi runoilija, —
mutta minä rukoilen, ettei Teidän Majesteettinne enää huolehtisi minun
asunnostani!
* * *
Aterioidessaan kerran suosijansa, Preussin kuninkaan _Fredrik suuren_
luona virkkoi tunnettu ranskalainen valistuskirjailija _Voltaire_:
— Minä myyn paikkani taivaassa, kuka maksaa minulle siitä taalerin?
Eräs saapuvilla oleva kuninkaallinen virkamies vastasi silloin hänelle:
— Hyvä herra, te olette nyt Preussissa, ja täällä pitää ensin voida
näyttää toteen omistusoikeutensa, ennenkuin voi mitään myydä. Voitteko
sen tehdä tässä tapauksessa?
Voltaire vaikeni, eikä kuningaskaan, joka istui hänen vieressään,
löytänyt sopivaa vastausta.
* * *
Tunnetulla ranskalaisella kirjailijalla ja ajattelijalla _Rousseaulla_
oli tapana näyttää vierailleen puutarhassa olevaa lammikkoa, johon
hän kerran eräässä elämänsä vaikeassa murroskohdassa oli aikonut
hukuttautua.
Kun kysyttiin, mikä seikka silloin esti häntä panemasta täytäntöön
aiettaan, vastasi hän:
— Koetin kädelläni vettä, ja minusta tuntui, että se oli liian kylmää.
* * *
Kuuluisa venäläinen sotapäällikkö _Suvorov_ vaati sotamiehiään
viipymättä vastaamaan kysymyksiinsä, olivatpa ne sitten kuinka
omituisia tahansa. Hän ei voinut sietää sitä, että sotamiehet
vastasivat hänelle »en voi tietää». Sellaisia hän nimitti
»envoitietäjiksi». Nopeat, sattuvat vastaukset olivat hänen mieleensä.
— Kuinka pitkä matka on maasta kuuhun? — kysyi hän kerran eräältä
vahtisotamieheltä.
— Kaksi Suvorovin päivämarssia, — vastasi tämä.
Eräänä talvisena pakkasyönä kulkiessaan tavan mukaan ohueen kesäpukuun
puettuna erään vahtisotilaan ohi hän kysyi tältä:
— Montako tähteä on taivaalla?
— Heti kohta lasken ne, Teidän Ylhäisyytenne, — vastasi sotamies. —
Yksi, kaksi, kolme... sata... kaksisataa... tuhat...
Suvorov odottaa odottamistaan ja pakkanen kiihtyy. Vihdoin tulee
Suvoroville niin kylmä, että hänen täytyy poistua, ensin kysyttyään
sotilaan nimeä. Seuraavana päivänä koroitettiin sotamies aliupseeriksi
ja Suvorov virkkoi:
— Hän voitti minut kekseliäisyydessä.
* * *
Kenraali _Suvorov_ rakasti täsmällisyyttä ja vaati sitä myös kaikilta
käskynalaisiltaan.
Kerran hän päästi adjutanttinsa lomalle. Kun loma oli loppunut, kyseli
hän adjutanttiansa, mutta tämä ei ollut vielä saapunut.
Kun adjutantti vihdoin myöhästyneenä saapui, oli hänen ensimäinen
kysymyksensä:
— Missä on Suvorov?
— Uimassa, — vastattiin hänelle.
Adjutantti kiiruhti juhlapuvussa meren rannalle. Suvorov oli jo
vedessä, kun hän näki adjutanttinsa tulevan. Tahallaan hän alkoi
silloin edetä rannasta. Adjutantti arvasi, että Suvorov aikoi tehdä
hänelle kepposen ja astui vaatteet päällä veteen. Suvorov kahlasi
etemmäksi, kunnes seisoi kaulaansa myöten vedessä. Adjutantti tuli
hänen luokseen ja pyysi kunniaa tehden menettelyhän anteeksi. Suvorov
vastasi:
— Täytä täsmällisesti päällystösi määräykset, niin ei sinun tarvitse
juhlapuvussa uida meressä!
* * *
Kun venäläinen kenraali _Suvorov_ oli haudattava, kantoivat
kaartilaiset hänen kirstunsa luostarikirkkoon. Mutta ovi oli liian
kapea, kirstu ei mahtunut ovesta sisälle. Munkit sanoivat silloin
kantajille:
— Takaisin!
Mutta vanhat soturit, jotka kantoivat rakastetun päällikkönsä ruumista,
sanoivat:
— Suvorov ei koskaan peräydy!
He tunkivat kaikin voimin, oven pihtipielet murtuivat ja kirstu tuotiin
kirkkoon.
* * *
Saksalainen kirjailija _Lessing_ oli jo nuorena sangen lukuhaluinen.
Kirjat olivat hänen suurimman riemunsa esineenä jo seitsemännestä
ikävuodesta alkaen. Kun eräs taidemaalari halusi maalata hänet
linnunpesän viereen, huudahti hän:
En tahdo, että minut maalataan linnunpesän viereen. Maalatkaa minut
kirjakasan ääreen, muuten en anna itseäni lainkaan ikuistuttaa.
Kuudentoistavuotiaana Lessing oli ylioppilaskokelas ja halusi pyrkiä
yliopistoon. Hänen isänsä kääntyi sen johdosta koulun rehtorin puoleen
ja kysyi:
— Onko poikani tarpeeksi kypsynyt voidakseen harjoittaa opintoja
yliopistossa?
— Hän on hevonen, — vastasi rehtori, — jonka täytyy saada
kaksinkertainen ruoka-annos. Luennot, jotka tuottavat toisille suuria
vaikeuksia, ovat hänelle leikintekoa. Me emme tarvitse häntä enää.
* * *
Kirjailija _Lessing_ oli yksityiselämässään usein sangen hajamielinen.
Kerran kolkutti hän hajamielisyydessään oman talonsa ovelle.
— Professori ei ole kotona, — vastasi palvelijatar, joka ei pimeässä
tuntenut isäntäänsä.
Hyvä! — sanoi siihen Lessing, — voinhan minä tulla jonkun toisen kerran.
* * *
Italialaisen luonnontutkijan Luigi _Galvanin_ vaimo oli sairastunut
ankaraan tautiin. Lääkärit määräsivät hänelle annettavaksi sammakoista
valmistettua keittoa.
Professori Galvani päätti tehdä työtä käskettyä. Hän pyydysti kymmenen
sammakkoa, puhdisti ja nylki ne huolellisesti, kiinnitti niiden
selkäytimeen kuparilangan ja ripusti ne päivänpaisteeseen kuivamaan
asuntonsa parvekkeen rautaiseen aitaukseen.
Mutta silloin muuan vähäpätöinen seikka keskeytti hänen
ruuanvalmistuksensa. Hän huomasi, että joka kerta kun sammakoiden
takaraajojen lihakset koskettivat rauta-aitausta, nytkäyttelivät
sammakot sääriään aivan kuin olisivat olleet eläviä.
Tämä pieni tapaus pani hänet miettimään. Ja hän tuli siihen
johtopäätökseen, että sammakon ruumis toimii samalla tavoin
kuin Leydenin pullo. Hermot ja selkäydin vastaavat sisäistä
metallipäällystää ja lihakset ulkopuolista. Kun ne joutuvat metalliseen
yhteyteen keskenään, tapahtuu sähköpurkaus, jonka johdosta raajat
liikahtavat.
Samalla kuin Galvanin vaimo sai sammakkokeittonsa ja tuli terveeksi,
tuli Galvanista siten maailmanmainio n.s. galvanismin eli
kosketussähkön keksijä.
Galvanin maanmies Alessandro Volta kehitti Galvanin keksintöä
edelleen ja onnistui kokeillaan saamaan aikaan pysyväisen galvaanisen
sähkövirran rakentamalla n.s. Voltan patsaan, joka ihastutti Napoleonia
niin suuresti, että hän antoi Voltalle 6.000 frangin palkinnon ja
kreivin sekä Italian kuningaskunnan senaattorin arvonimen.
* * *
Yhdysvaltojen vapaussodan aikana koettivat muutamat sotamiehet raivata
tieltä suurta puuta. Muuan nuori korpraali seisoi toimetonna vieressä
ja kehoitti sotamiehiä tarttumaan lujemmin kiinni ja ponnistamaan
kovemmin, mutta hänen kehoituksensa olivat turhia.
Hetken kuluttua saapui paikalle korkeampi upseeri, joka heti laskeutui
hevosensa selästä ja ryhtyi auttamaan sotamiehiä. Kun puunrunko oli
saatu poistetuksi tieltä, kysyi upseeri korpraalilta:
— Miksi ette auttanut sotamiehiä?
— Minä olen korpraali, — vastasi tämä.
— Minä olen Yrjö _Washington_, — sanoi silloin upseeri, — tahdon
keskustella myöhemmin teidän kanssanne tästä asiasta.
* * *
Yrjö _Washingtonilla_ oli sihteeri, joka puolusti myöhästymistään
sillä, että hänen kellonsa oli jälessä.
— Silloin täytyy joko teidän hankkia itsellenne uusi kello tai minun
uusi sihteeri, — virkkoi Washington, joka kaikissa oloissa pani suurta
painoa täsmällisyydelle.
* * *
Matkustaessaan nuorena kirjaltajana Filadelfiasta Bostoniin Benjamin
_Franklin_ pysähtyi erääseen majataloon, jonka isäntä oli kuuluisa
uteliaisuudestaan. Tuskin oli vieras istuutunut illalliselle, kun jo
isäntä alkoi ahdistaa häntä kysymyksillään.
Franklin tiesi, että vastatessaan yhteen kysymykseen hän vain yllyttää
isäntää tekemään kaksikymmentä uutta kysymystä, ja pyysi senvuoksi
saada nähdä hänen vaimoaan, lapsiaan ja palvelijoitaan.
Kun kaikki olivat koolla, nousi Franklin seisomaan ja lausui
leikillisen juhlallisesti:
— Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Lähetin noutamaan teitä antaakseni
teille tiedot itsestäni. Nimeni on Benjamin Franklin, olen
kirjanpainaja, yhdeksäntoista vuotias, asun Filadelfiassa ja olen
matkalla Bostoniin. Lähetin hakemaan teitä kaikkia, jotta, jos haluatte
vielä tarkempia tietoja, voitte kysyä ja minä vastaan, jonka jälkeen
toivon saavani syödä illalliseni rauhassa.
* * *
Itsenäisyysjulistuksen luonnos kohtasi Yhdysvaltain parlamentissa
paljon vastaväitteitä; toiset tahtoivat typistää, toiset muuttaa
sen sananmuotoa. Vihdoin nousi Benjamin _Franklin_ puhumaan. Kun ei
keskustelusta näyttänyt loppua tulevan, päätti hän saattaa asian
hyvälle tolalle kertomalla pienen kaskun.
— Eräs hattukauppias kutsui luokseen ystävänsä neuvottelemaan
ilmoituskilven ehdotuksesta, — kertoi hän. — Alkuperäisessä
ehdotuksessa oli, että ilmoituskilvelle maalataan hattu ja sen alle
»John Tomson, hattukauppias, tekee ja myy hattuja käteisellä».
Eräs ystävistä huomautti ensin, että sana »käteisellä» tuntuu
ostajasta loukkaavalta, jonka vuoksi se pyyhittiin pois. Toinen
huomasi, että sana »myy» on aivan tarpeeton, koska itsestään on
selvää, että hattukauppias myy hattuja eikä anna niitä ilmaiseksi.
Kolmannesta tuntuivat sanat »hattukauppias» ja »tekee hattuja» turhalta
toistelulta; jälkimäisiä sanoja ei siis hyväksytty. Neljäs ehdotti
poistettavaksi myös sanan »hattukauppias», koskapa kilpeen maalattu
hattu selvästi osoittaa, kuka on John Tomson. Vihdoin viides vakuutti
kiven kovaan, että tilaajalle ja ostajalle on aivan yhdentekevää,
onko hattukauppiaan nimi John Tomson tai joku muu, jonka vuoksi hän
ehdotti, että nimikin jätettäisiin pois. Siten loppujen lopuksi, ei
ilmoituskilpeen jäänyt mitään muuta kuin hattu.
* * *
Vuonna 1786 oli Edinburgissa koolla seurapiiri, johon kuului parhaasta
päästä kirjailijoita. Mutta huoneen nurkassa istui kainalosauvaansa
nojaten sairaloinen poika. Muuan kookas ja talonpojan näköinen nuori
mies nousi seisomaan ja lausui säihkyvin silmin erään runon. Lausumisen
päätyttyä puhkesivat kaikki läsnäolijat äänekkäisiin suosionosoituksiin.
Silloin kysyi tuo nuori mies:
— Tunnetteko tämän runon tekijää?
— Emme, oli vastaus. — Ettekö ole itse sitä sepittänyt?
— Minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, ettei kunnia tästä runosta
lankea osalleni, — vastasi esittäjä hymyillen. — Mutta eikö todellakaan
ole teidän joukossanne ketään, joka tietäisi, kuka tämän liikuttavan
runon on sepittänyt?
Kaikki vaikenivat hämillään. Silloin astui poikanen esille nurkastaan,
lähestyi ontuen kainalosauvansa avulla pöytää ja kuiskasi muutamia
sanoja lausujan korvaan. Tämä nousi seisomaan.
— Kuulkaa, tämä poika saa meidät häpeämään. Runo kuuluu erääseen
Langhornin kokoelmaan ja on nimeltään »Rauhan oikeus». Tämä poika on
lukenut sen ja muistaa sen vielä.
— Tiedätkö sinä, kuka minä olen? — kysyi runon lausuja edelleen pojalta
ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
— Te olette _Robert Burns_, Skotlannin suurin runoilija, — vastasi
poika.
— No niin poikaseni, koetapa ponnistaa parhaasi päästäksesi elämässäsi
niin pitkälle, että nimeäsi mainitaan minun nimeni rinnalla.
— Mikä on nimesi?
— _Walter Scott!_
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kertoi Walter Scott, josta tuli
maailmankuulu kirjailija, tämän kohtauksensa Burnsin kanssa, joka kuoli
surujen ja huolten murtamana v. 1796.
* * *
Etevä saksalainen kirjailija ja ajattelija Johann Gottfried von
_Herder_ tuli rippikoulun käytyään diakooni Treschon apulaissihteeriksi
ja asiapojaksi. Trescho oli uuttera kirjailija. Asiapojan huone oli
Treschon kirjaston vieressä, ja myöhäiseen yöhön saakka lueskeli aina
nuori Herder isäntänsä kirjoja.
Herderin kirjalliset taipumukset tulivat sangen merkillisellä tavalla
ilmi.
Vuonna 1762 Trescho kirjoitti lentolehtisen »Sydämeni historia».
Kahdeksantoista vuotias Herder sai kirjoittaa sen puhtaaksi, panna
kirjekuoreen ja viedä postiin Königsbergissä asuvalle kirjakauppias
Kanterille lähetettäväksi.
Jonkun ajan kuluttua tuli Trescholle kirje Kanterilta.
— Olen saanut lähettämässänne paketissa, — kirjoitettiin siinä, — runon
»Kyyrokselle, Astyageen lapsenlapselle», jonka olen lukenut suurella
ihastuksella, painattanut ja näyttänyt asiantuntijoille, jotka pitävät
sitä erittäin onnistuneena.
Trescho kutsui luokseen Herderin.
— Oletko sinä kirjoittanut runon? — kysyi hän.
Herder punastui ensin, mutta hymyili sitten ja vastasi myöntävästi.
* * *
Joku _Goethen_ ystävistä oli julkaissut lentolehtisen, jossa kerrottiin
jonkun verran ilkeämielisesti runoilijan kotielämästä. Kaikesta
päättäen kuului lentolehtisen nimetön sepittäjä runoilijan lähimpään
ystäväpiiriin.
Goethe oli tietysti asiasta sangen pahoillaan ja koetti saada selville,
kuka tekijä oli.
— Kun kävelin edestakaisin huoneessani, — kertoi hän myöhemmin, — ja
luin tuota kirjoitusta ääneen, olin esitystavasta, sen hyökkäyksistä
ja sanankäänteistä aivan selvään kuulevinani Wagnerin äänen, ja hän se
olikin.
Säveltäjä Wagner oli sillävälin katunut tekoaan, ilmaissut itsensä
Goethen äidille ja anonut häntä puhumaan hänen puolestaan.
— Tässä tuli hänelle avuksi, — jatkoi Goethe, — se seikka, että olin
itse ominpäin saanut asiasta selon. Totuuden keksiminen tuottaa aina
iloa. Olin taipuvainen sovinnon tekoon ja annoin erehdyksen anteeksi.
* * *
Kun kuuluisa säveltäjä ja ihmelapsi _Mozart_ pienenä poikana oli
konserttimatkalla Roomassa, kuuli hän piinaviikolla Sikstiiniläisessä
kappelissa soitettavan Allegrin säveltämän kappaleen »Miserere»,
joka teki häneen valtavan vaikutuksen ja synnytti hänessä halun
saada jäljennöksen tuosta kuuluisasta sävellyksestä. Mutta paavin
soittoniekkoja oli pannan julistamisen uhalla kielletty jäljentämästä
Miserereä.
Silloin pälkähti Mozartille päähän kuunnella tarkoin sävellyksen
esitystä ja kirjoittaa se kotona ulkomuistista paperille. Tämä onnistui
paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Sitten hän otti muistiinpanonsa
mukaansa Misereren toiseen esitykseen ja korjasi virheet salaa hattunsa
alla.
Pian levisi Roomassa huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja kun
Mozart esitti akatemiassa osia tästä sävellyksestä, ei ihmettelyllä
ollut rajoja.
* * *
Muuan kolmentoista vuotias poika, joka osasi jo sangen hyvin soittaa
pianoa, sanoi kerran säveltäjä _Mozartille_:
— Hyvä herra kapellimestari, minä tahtoisin myös itse niin mielelläni
säveltää. Sanokaa minulle, miten sitä on tehtävä!
— Eihän toki, sinun pitää odottaa!
— Olettehan te itse jo paljon aikaisemmin säveltänyt, — väitti poika.
— Olen kyllä, mutta minä en koskaan kysellyt, miten sitä on tehtävä.
Kun on synnynnäiset lahjat, käy se itsestään: on sävellettävä sen
vuoksi, ettei voi olla säveltämättä.
* * *
Säveltäjä _Mozartia_ pyydettiin kerran kuuntelemaan erään nuorukaisen
soittoa. Hänelle kerrottiin, että nuorukainen osaa omasta päästään
soittaa pianolla minkä aiheen tahansa.
Nuori mies soitti kuin soittikin kuuluisan säveltäjän edessä. Tämä
kuunteli välinpitämättömästi toisten ollessa haltioissaan.
— Soittokappale muistuttaa päähän päntättyä läksyä, — virkkoi Mozart
kylmäkiskoisesti soiton päätyttyä.
— Herra kapellimestari on hyvä ja antaa minulle jonkun erikoisen
aiheen, — pyysi silloin nuori soittoniekka.
Haluten nolata soittajan Mozart kirjoitti jotensakin vaikean aiheen
nuottipaperille. Mutta nuori mies soitti kokonaista puoli tuntia ja
käsitteli annettua aihetta niin vapaasti ja nerokkaasti, että Mozart
huudahti riemastuneena:
— Kiinnittäkää huomiota tähän nuorukaiseen, hän pääsee kauas!
Ja tosiaankin. Kahdeksantoista vuotiaasta nuorukaisesta, jonka nimi oli
Ludvig _Beethoven_, tuli suuri säveltäjä.
* * *
Ranskalainen muskettisoturikomppania oli saanut erään nälkämellakan
kukistettavakseen, ja päällikölle oli jo annettu määräys ampua
»kanaljaa», joksi kansaa nimitettiin 18:nnella vuosisadalla. Päällikkö
oli kunnon mies eikä halunnut ampua omia kansalaisiaan. Ikävästä
velvollisuudestaan hän vapautui kekseliäisyydellään. Hän komensi
sotilaansa ampuma-asentoon, mutta ennenkuin hän antoi ampumiskäskyn,
astui hän joukon eteen, otti toiseen käteen hattunsa, toiseen
kuninkaallisen käskyn ja sanoi:
— Hyvät herrat! Minulle on annettu määräys, jossa käsketään ampumaan
»kanaljaa», pyydän sentähden kaikkia kunnon ihmisiä poistumaan,
ennenkuin käsken ampumaan.
Silloin pakenivat kaikki.
* * *
Kerran matkoilla ollessaan kohtasi Ranskan kuningas _Ludvig XVI_
normannilaisen talonpojan, joka laulaen asteli kuormansa vieressä.
Kuningas puhutteli häntä sanoen:
— Laulusi miellyttää minua, — bis!
— Mitä se on? Bis?
— Se merkitsee: pyydän, että laulat laulusi toistamiseen.
Talonpoika oli mielissään ja lauloi laulunsa täyttä kurkkua uudelleen.
Kun hän lopetti, painoi kuningas hänen oikeaan käteensä kultarahan.
Silloin ojensi talonpoika vasemmankin kätensä ja virkkoi:
— Bis!
Kuningas purskahti nauruun ja pisti talonpojan vasempaan käteen myös
kultarahan.
* * *
Vuoden 1790 alussa olivat kaikenlaiset mellakat Pariisin teattereissa
aivan jokapäiväisiä. Kerran joutui kansanpuolue »Ifigenia»-nimistä
näytelmää esitettäessä eräässä teatterissa käsikähmään ylimyspuolueen
kanssa. Niinpä heitettiin erääseen aitioon, jossa arveltiin olevan
ylimyksiä, pilaantunut omena.
Aitiossa sattui olemaan Bironin herttuatar. Hän lähetti seuraavana
aamuna tuon mädäntyneen omenan nuorelle vallankumousmiehelle, markiisi
_La Fayettelle_ ja kirjoitti samalla:
— Sallikaa minun, hyvä herra, lähettää teille vallankumouksen
ensimäinen hedelmä, jonka olen saanut.
* * *
Porrassalmen taistelussa von _Döbeln_ seisoi vallituksella jaellen
vakavasti käskyjään. Nähdessään, että nuoret, kokemattomat sotamiehet
kumartuivat välttääkseen venäläisten vinkuvia kiväärinkuulia, huudahti
hän heille rohkaisten:
— Älkää kyykistykö pojat, nehän ovat vain kuusenkäpyjä!
Mutta jonkun ajan kuluttua vingahtaa halki ilman tuollainen
»kuusenkäpy» ja tunkeutuu hänen otsaansa. Kovasta verenvuodosta
huolimatta Döbeln jatkoi taistelua. Vihdoin hän kuitenkin sortui
maahan, huudahtaen:
— Lähden pois kuolemaan, mutta älkää millään ehdolla päästäkö noita
roistoja tänne!
Döbeln ei silloin kuitenkaan vielä kuollut. Sankarimaineensa hän
saavutti vuosien 1808—1809 sodassa. Otsalla hänellä oli silloin haavan
kohdalla musta nauha.
— Mustanauha on mukana, — oli sotamiesten tapana sanoa, — silloin käy
kaikki hyvin!
* * *
Eräs sotamies toi _Napoleonille_ sanan niin suurella kiireellä, että
hänen hevosensa aivan lähellä päämäärää kaatui kuoliaana maahan.
Napoleon kirjoitti vastauksen, antoi sen lähetille ja käski hänen
nousta oman hevosensa selkään.
Sotamies katseli komeaa, välkkyvävaljaista ratsua ja sanoi:
— Ei, kenraali, tämä hevonen on aivan liian komea halvalle sotamiehelle!
Mutta Napoleon vastasi:
— Ei mikään ole liian komeaa ranskalaiselle sotamiehelle!
* * *
Yöllä Arcolen taistelun jälkeen _Napoleon_ valvoi vielä kauan. Toiset
nukkuivat jo uuvuttavan, pitkällisen ja verisen taistelun jälkeen, kun
Napoleon lähti kierrokselleen tarkastaakseen leiriä ja sen ympäristöä.
Sattumalta hän kohtasi vahtisotamiehen, joka oli nukahtanut
vartiopaikalleen. Napoleon otti silloin varovaisesti kiväärin
vahtisotilaan kädestä, nosti sen olalleen ja asettui vartiopaikalle.
Kahden tunnin kuluttua tuli korpraali sotilaineen vahdinvaihdokseen ja
herätti nukkuvan sotilaan. Hän hämmästyi kovin, kun hän huomasi, että
nuori upseeri oli asettunut hänen paikalleen! Mutta hämmästys muuttui
kauhuksi, kun hän tunsi ylipäällikkönsä.
— Kenraali! — sai hän vihdoin sanotuksi, — minä olen mennyttä miestä!
— Et suinkaan! — virkkoi Napoleon rauhoittavasti — ole huoleti, toveri!
Ei ole ihmekään, jos kunnon soturi uinahtaa ankaran voimainponnistuksen
jälkeen. Mutta seuraavalla kerralla saat valita toisen paikan lepoasi
varten.
* * *
Wagramin taistelun jälkeen _Napoleon_ tarkasti tykistöä. Muuan nuori
tykistösotilas istui parhaillaan tykinjalustalla piirtäen taistelusta
saamiaan vaikutuksia. Tarkastuspäällikkö yllätti hänet ja lausuen
paheksumisensa hyödyttömästä työstä näytti Napoleonille kotkaa, joka
siivet levällään oli lentoon lähdössä. Keisari tarkasti mielenkiinnolla
taiteilijan luonnosta ja kääntyi sitten hänen puoleensa kysyen:
— Oletko jo kauan harjoittanut tätä taidetta?
— Teidän Majesteettinne, sain kolmannen palkinnon eräässä suuressa
kilpailussa, — vastasi tykistösotilas.
— Hänen täytyy heti saada ero, — virkkoi Napoleon. — Ranska tarvitsee
yhtä paljon hyviä taiteilijoita kuin hyviä sotamiehiä.
* * *
_Napoleon_ lateli kerran Tuilerien palatsissa loukkauksia
Talleyrandille vasten kasvoja. Tämä kesti vihanpurkauksen silmää
räpäyttämättä. Kun keisari poistui ja oli vielä niin lähellä,
että saattoi kuulla mitä hänestä sanottiin, kääntyi Talleyrand
läsnäolijoiden puoleen, kasvoillaan mitä välinpitämättömin ilme, ja
virkkoi:
— Kuulitteko, hyvät herrat? Mikä vahinko, kun niin suuri mies on saanut
noin huonon kasvatuksen!
* * *
_Napoleon_ kävi mielellään naamiohuveissa, mutta hän ei koskaan voinut
pysyä niissä kauan tuntemattomana. Aina tuli tiedoksi, kuka naamion
taa oli kätkeytynyt, olipa se kuinka kekseliäästi tahansa valittu. Ei
auttanut sekään, että Napoleon kymmenen kertaa illassa vaihtoi pukua.
Alussa meni aina kaikki hyvin. Napoleon sekaantui väkijoukkoon iloiten
siitä, ettei häntä tunnettu. Mutta pian alkoivat kaikki väistyä hänen
tieltään ja Napoleon huomasi tulleensa tunnetuksi.
Hän vaihtoi pukua, mutta sama juttu aina toistui.
Hän suuttui kamaripalvelijaansa, arvellen, että se oli tämä, joka
ilmaisi hänet. Vihdoin eräs hänen adjutanteistaan, joka oli ollut
mukana naamiaisissa, huomasi, missä oli syy. Hän virkkoi Napoleonille:
— Hallitsija, jonkun aikaa Te kyllä pysytte tuntemattomana, mutta heti
kun panette kädet ristiin rinnalle, kulkee suusta suuhun kuiskaus —
»keisari».
* * *
Eräällä matkallaan Ranskassa _Napoleon_ tuli kerran Ermenovillen
läheisyyteen, missä on Rousseaun hauta. Hän käytti tilaisuutta
hyväkseen käydäkseen katsomassa tuon tunnetun suurmiehen muistomerkkiä.
Hetken katseltuaan sitä hän virkkoi, seuralaisilleen:
— Ranskan rauhalle olisi ollut parempi, ettei tämä mies koskaan olisi
elänyt.
— Kuinka niin? — kysyi eräs hänen uskottunsa.
— Sentähden että hän on valmistanut vallankumousta.
— Mutta minä rohkenen kuitenkin lausua, — väitti hovimies rohkeasti,
— että Teidän Majesteetillanne ei ole mitään valittamista
vallankumoukseen nähden!
— Se on totta; mutta tulevaisuus näyttää, — virkkoi siihen Napoleon,
— eikö maailman rauhalle olisi ollut parempi, jos ei Rousseauta eikä
minua olisi koskaan ollut.
* * *
Kerran oli _Napoleon_ kutsunut marsalkkansa luokseen päivällisille.
Mutta kun vieraat eivät saapuneet määräaikana, istuutui Napoleon
yksinään pöytään. Vasta silloin, kun hän aikoi nousta pöydästä, tulivat
vieraat.
— Hyvät herrat, — virkkoi Napoleon, — ateria on päättynyt, lähtekäämme
nyt työhön!
* * *