language: Finnish
HISTORIALLISIA KASKUJA
Koonnut
Yrjö Karilas
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
HAKEMISTO.
Adlercreutz, Kaarle Juhana (1757—1815).
Aho, Juhani (1861—1921).
Aisopos (6 vuosisad. e.Kr.).
Aleksanteri suuri (356—323 e.Kr.).
Aleksanteri I (1777—1825).
Aleksanteri II (1818—1881).
Alkibiades (450—404 e.Kr.).
Andersen, Hans Christian (1805—1875).
Androklides.
Antalkidas.
Antokolskij, Markov M. (1843—1902).
Aristippos (n. 400 e.Kr.).
Augustus (63 e.Kr. — 14 j.Kr.).
Bacon, Francis (1561—1626).
Beethoven, Ludvig (1770—1827).
Beliini, Giovanni (n. 1428—1516).
Bismarck, Otto von (1815—1898).
Bull, Ole (1810—1880).
Burns, Robert (1759—1796).
Caesar, Gaius Julius (100—44 e.Kr.).
Carlyle, Thomas (1795—1881).
Castrén, Matias Aleksanteri (1813—1852).
Castricius.
Cicero, Marcus Tullius (106—43 e.Kr.).
Cleveland, Grover (1837—1908).
Cronstedt, Johan Adam (1749—1836).
Curius Dentatus, Manius (k. 270 e.Kr.).
Dante Alighieri (1265—1321).
Dareios I (kuoli 485 e.Kr.).
Darwin, Charles (1809—1882).
Diogenes (n. 412—323 e.Kr.).
Don Pedro.
Doré, Paul Gustave (1833—1883).
Dumas, Alexandre, vanh. (1802—1870).
Dyck, Anton van (1599—1641).
Döbeln, Georg Carl von (1758—1820).
Edison, Thomas Alva (1847—1931).
Ehrenskiöld, Niilo (1674—1728).
Epaminondas (n. 418—362 e. Kr.).
Ericson, John (1802—1870).
Féval, Paul (1817—1887).
Filip II August (1165—1223).
Filippos II (382—336 e. Kr.).
Fontenelle, Bernard le Bovyer de (1657—1757).
Franciscus Assiisilainen (1182—1226).
Franklin, Benjamin (1706—1790).
Fredrik II suuri (1712—1786).
Fredrik Wilhelm IV (1795—1861).
Fulton, Robert (1765—1815).
Galba, Servius Sulpicius (5 e.Kr.—69 j.Kr.).
Galilei, Galileo (1564—1642).
Galvani, Luigi (1737—1798).
Garibaldi, Giuseppe (1807—1882).
Goethe, Johann Wolfgang von (1749—1832).
Gordon, Charles George (1833—1885).
Hadrianus (76—138 j.Kr.).
Henrik IV (1367—1413).
Herder, Johann Gottfried von (1744—1803).
Hindenburg, Paul L.H.A. (1847—1934).
Hugo, Victor Marie (1802—1885).
Kaarle X (1757—1836).
Kaarle XI (1655—1697).
Kaarle XII (1682—1718).
Kaarle XV (1826—1872).
Kauppis-Heikki (1862—1920).
Kolumbus, Kristoffer (1446—1506).
Kustaa IV Aadolf (1778—1837).
La Fayette, M.J.P. (1757—1834).
Leonidas (kuoli 480 e. Kr.).
Lessing, Gotthold Ephraim (1729—1881).
Lincoln, Abraham (1809—1865).
Livingstone, David (1813—1873).
Ludvig XIV (1638—1715).
Ludvig XVI (1754—1793).
Luther, Martti (1483—1546).
Lönnrot, Elias (1802—1884).
Mac Kinley, William (1843—1901).
Maksimihan I (1459—1519).
Mazarin, Jules (1602—1661).
Mill, John Stuart (1806—1873).
Molière, Jean Baptiste (1622—1673).
Montesquieu, Charles de Secondat (1689—1755).
Mozart, Wolfgang Amadeus (1756—1791).
Myhrberg, Maksimihan August (1797—1867).
Napoleon I (1769—1821).
Nasica.
Nerva, Marcus C. (keisarina 96—98 j.Kr.).
Newton, Isaac (1643—1727).
Nikolai I (1825—1855).
Oskar I (1799—1859).
Pietari suuri (1672—1725).
Platon (427—347 e. Kr.).
Rebilis, Gaius Caninius.
Rikhard Leijonamieli (1157—1199).
Rossini, Gioachino (1792—1868).
Rousseau, Jean Jacques (1712—1778).
Runeberg, Johan Ludvig (1804—1877).
Saladdin (1137—1193).
Saphir, Moritz Gottlieb (1795-1858)
Scipio, Publius C. (k. n. 212 e.Kr.).
Scott, Walter (1771—1823).
Shackleton, Sir Ernest Henry (1874—1922).
Shakespeare, William (1564—1616).
Skobelev, Mikael D. (1843—1882).
Snellman, Juhana Vilhelm (1806—1881).
Sokrates (469—399 e. Kr.).
Stanley, Henry Morton (1840—1904).
Suvorov, Aleksanteri V. (1729—1800).
Takanen, Johannes (1849—1885).
Themistokles (n. 527—459 e.Kr.).
Thorvaldsen, Bertel (1770—1844).
Tolstoi, Leo N. (1824—1910).
Topelius, Zachris (1818—1898).
Tshulalongkorn (1853—1910).
Twain, Mark (1835—1910).
Uhland, Johann Ludvig (1787—1862).
Wallin, Yrjö Aukusti (1811—1852).
Washington, George (1732—1799).
Wellington, Arthur Wellesley (1769—1852).
Wilhelm I (1797—1888).
Volta, Alessandro (1745—1827).
Voltaire, François Marie (1694—1778).
Xerxes (485—465 e.Kr.).
Kun Vähässä Aasiassa asuvat kreikkalaiset ateenalaisten tukemina
nousivat kapinaan mahtavaa Persian kuningasta _Dareiosta_ vastaan, ei
Dareios paljon välittänyt tuosta kapinasta, vaan kysyi ainoastaan, ketä
nuo ateenalaiset olivat. Kuultuaan, että he olivat pieni kansa meren
toisella puolen, hän virkkoi:
— Oi Ormuzd, anna minun kostaa noille ateenalaisille!
Ja jotta hän paremmin muistaisi päätöksensä, piti hänelle erään
hovimiehen joka päivä, kun hän istui pöytään, kolme kertaa toistaa nämä
sanat:
— Herra, muista ateenalaisia!
Hän käytti samanlaista menettelytapaa kuin Rooman senaatin istunnoissa
Cato, joka jokaisen lausuntonsa, koskipa se mitä asiaa tahansa, päätti
sanoilla: »Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävät.
Taistelussa ateenalaisia vastaan Dareios ja hänen seuraajansa kuitenkin
lopulta joutuivat häviölle.
* * *
Kun persialaisten kuningas _Xerxes_ saapui miljoona-armeijoineen
Kreikkaa valloittamaan, herätti se kreikkalaisissa suurta kauhistusta.
Vain Spartan kuningas Leonidas säilytti mielenmalttinsa ja lähti
puolustamaan Thermopylain vuorisolaa ottaen mukaansa 300 spartalaista.
Kun eforit huomauttivat, että hänellä oli mukanaan liian vähän
sotureita, huomautti hän:
— Meitä on aivan riittävästi siihen, mitä aiomme tehdä.
Näin sanoessaan Leonidas ajatteli sitä, että he menevät varmaan
kuolemaan. Kun Xerxes lähetti sanansaattajan hänen luokseen käskien
häntä luovuttamaan aseensa, vastasi Leonidas lyhyesti:
— Tulkoon ottamaan ne!
Kun sitten muuan trakialainen kertoi, että persialaisia on niin paljon,
että heidän nuolensa pimittävät auringon, vastasi eräs spartalainen:
— Sitä parempi, silloinhan saamme taistella siimeksessä.
Leonidasta ja hänen spartalaisiaan olisi tuskin voitu voittaa, ellei
muuan petturi olisi näyttänyt persialaisille kiertotietä, jota myöten
he saattoivat hyökätä spartalaisten selkään.
* * *
— Kumpi tahtoisit mieluummin olla, — kysyi muuan henkilö
_Themistokleelta_, — Akillesko vai Homeros?
— Entä sinä, — kysyi vuorostaan Themistokles, — tahtoisitko mieluummin
olla olympialaisten kisojen voittaja vaiko niiden kuuluttaja?
* * *
— Kuinka pitkälti on kaupunkiin? — kysyi kerran muuan ohikulkija
satujenkirjoittajalta _Aisopokselta_.
— Kävele! — vastasi siihen Aisopos.
— Tiedän kyllä, että tässä on käveltävä, jos mieli kaupunkiin päästä,
— virkkoi ohikulkija harmistuneena. — Mutta minä kysyn sinulta, kuinka
pian minä olen kaupungissa?
— Kävele! — toisti Aisopos hämmentymättä. Ja näin sanottuaan hän jatkoi
matkaansa.
Kun ohikulkija, joka luuli, että puhuteltu henkilö oli parantumaton
koiranleuka, oli ottanut kymmenkunta askelta, huusi Aisopos hänen
jälkeensä:
— Kahden tunnin kuluttua olet kaupungissa.
— Miksi et sitä heti sanonut? — kysyi jalankulkija.
— Enhän voinut sanoa sitä, kun en tiennyt, kuinka nopeasti sinä kuljet,
— vastasi Aisopos.
* * *
Kun spartalaiset lähtivät sotaan, ilmoittautui tarjokkaaksi eräs ontuva
mies nimeltä _Androklides_. Ruumiinvian takia ei häntä kuitenkaan
tahdottu ottaa mukaan.
— Minä luulin, että te tarvitsette soturia taistelua eikä pakoon
juoksemista varten, — virkkoi silloin Androklides.
* * *
Eräs ateenalainen moitti spartalaisia oppimattomaksi kansaksi.
Spartalaisten puolesta vastasi silloin _Antalkidas_:
— Niinpä kyllä, me olemme ainoa kansa, joka ei ole koskaan teiltä
mitään pahaa oppinut.
* * *
Kreikkalainen ajattelija _Sokrates_ oli tunnettu itsehillinnästään ja
luonteenlujuudestaan. Kerran hänen ystävänsä ihmettelivät sitä, että
hän tyynesti, mitään sanomatta kesti ilkeämielisen potkaisun.
— Mitä! — sanoi hän heille, — jos aasi olisi sen tehnyt, haastaisinko
sen oikeuteen?
Eräästä miehestä, joka oli häntä pahasti sättinyt, hän sanoi:
— Hän ei ole ehkä oppinut paremmin puhumaan.
Eräälle orjalle, joka oli saattanut hänen mielensä kiihdyksiin, hän
huudahti:
— Antaisin sinulle selkään, ellen olisi vihastunut.
* * *
Kun nuori _Alkibiades_ pelkäsi esiintyä puhujana kansan edessä, poisti
_Sokrates_ hänen pelkonsa seuraavalla tavalla:
— Pelkäisitkö sinä puhua suutarille? — kysy Sokrates.
— En, totta tosiaan!
— Saattaisiko seppä sinut hämilleen?
— Eihän toki!
— Mutta kauppiasta sinä ehkä pelkäät?
— Yhtä vähän!
— Katsohan, — jatkoi Sokrates, — juuri sellaisista on Ateenan kansa
kokoonpantu. Sinä et pelkää ketään yksityistä; miksi sitten pelkäisit,
kun he kaikki ovat koolla?
* * *
Kun _Sokrates_ otti pyövelin kädestä myrkkymaljan, valitteli hänen
kyyneleitä vuodattava vaimonsa sitä, että hän kuolee syyttömänä.
— Et kai toivo, että kuolisin syyllisenä, — huomautti Sokrates.
* * *
Tebeläisten päällikkö _Epaminondas_ oli muinaisajan suurimpia
sotapäälliköitä. Mantineian ratkaisevassa taistelussa v. 362 e.Kr.
tebeläiset hänen johdollaan voittivat, mutta itse hän sai keihään iskun
rintaansa. Keihään varsi taittui ja kärki jäi haavaan.
Lääkärit sanoivat, että hän kuolee heti kun keihäänkärki vedetään
haavasta. Epaminondas pyysi silloin lääkärejä odottamaan ja kysyi:
— Missä on kilpeni?
Siihen aikaan oli näet tapana, että se, joka kunniakkaasti oli
kaatunut taistelussa, kannettiin kotiin kilven päällä. Kilpi tuotiin
Epaminondaalle Sitten hän kysyi:
— Kutka voittivat?
— Tebeläiset, — vastattiin hänelle.
— Olen elänyt kylliksi, — virkkoi silloin Epaminondas, —sillä minä
kuolen voittajana.
Näin sanottuaan hän veti keihäänkärjen haavasta. Eräs hänen
urhoollisista sotatovereistaan sanoi murheellisena:
— Sinä kuolet, Epaminondas, etkä jätä jälkeesi yhtään poikaa, joka
päättäisi työsi.
Kuoleva Epaminondas vastasi siihen:
— En jätä teille jälkeeni yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta
tytärtä, Leuktran ja Mantineian taistelut.
* * *
Makedonian kuninkaan _Filippoksen_ ystävät kertoivat, että
kreikkalaiset moittivat häntä kaikin tavoin, vaikka hän oli koettanut
kohdella heitä lempeästi.
Filippos vastasi siihen:
— Entäpä, jos olisin kohdellut heitä huonommin?
* * *
Kreikkalainen ajattelija _Platon_ oli suuttunut erääseen orjaan. Hän
kutsui luokseen muutaman omaisensa ja virkkoi tälle:
— Lyö tuota miestä! Minä olen liiaksi suuttunut voidakseni tehdä sen
itse.
* * *
Filosofi _Platon_ oli määritellyt ihmisen sanoilla: »kaksijalkainen
höyhenetön eläjä». Määritelmästään hän oli saanut innokkaita
onnitteluja. Mutta filosofi Diogenesta loukkasi se suuresti. Hän kyni
kukolta höyhenet ja heitti sen Platonin luentosalin ovesta sisään ja
huudahti:
— Tässä on Platonin ihminen!
Platon lisäsi silloin omituiseen määritelmäänsä seuraavat sanat:
— Jolla on litteät kynnet.
* * *
_Platon_ oli kutsunut Diogeneen luokseen vierailulle. Diogenes, joka
oli tunnettu omituisuuksistaan, alkoi äkkiä kesken illallista polkea
mattoa jaloillaan.
— Näin, — huudahti hän, — poljen jaloillani Platonin turhamaisuutta!
— Vielä suuremmalla turhamaisuudella! — lisäsi siihen Platon.
* * *
_Diogeneella_ oli yksi ainoa orja. Kun tämä pakeni isäntänsä luota,
kehoittivat ystävät Diogenesta ajamaan takaa orjaansa.
Diogenes sanoi silloin:
— Eikö olisi naurettavaa, että Diogenes ei voisi elää ilman orjaa, kun
orja voi elää ilman Diogenesta!
* * *
_Diogenes_ näki kerran rikkaaseen pukuun puetun nuorukaisen. Hänen
kasvonsa olivat ylpeät, mutta sanansa tyhjät ja ajatuksensa alhaiset.
Diogenes astui hänen luokseen ja virkkoi:
— Kun näin sinut ja sitten kuulin sanasi, tuli mieleeni kuva siitä,
kuinka joku edessäni sivalsi kullalla ja norsunluulla silatusta tupesta
tylsän ja ruostuneen miekan.
* * *
Kun merirosvot aikoivat myydä _Diogeneen_ orjaksi, huudahti hän
ympärilleen kokoontuneille ostajille:
— Kuka tahtoo ostaa itselleen opettajan?
* * *
Kun _Diogeneelta_ kysyttiin, kuka hautaa hänet hänen kuoltuaan, kun
hänellä ei ollut palvelijaa, vastasi hän:
— Se, joka talonikin ostaa.
* * *
Tavatessaan, filosofi _Diogeneen_ hautausmaalla kysyi Makedonian
kuningas Filippos:
— Mitä teet täällä?
— Etsin isäsi luita, — vastasi Diogenes, — mutta en voi löytää niitä,
koska kaikkien luut ovat samanlaisia.
* * *
_Diogenes_ sanoi kerran ystävilleen:
— Kuoltuani heittäkää ruumiini johonkin kuoppaan. Olen täysin
tyytyväinen, jos saan vain vähänkin hiekkaa päälleni.
— Mutta silloinhan joudut petoeläinten raadeltavaksi, — huomauttivat
ystävät.
— No hyvä, asettakaa keppi käteeni, jolla voin karkoittaa pois
villipedot.
— Ethän voi sitä tehdä, kun olet menettänyt tajuntasi!
— Mitä se sitten tekee, vaikka ne raatelevatkin, — vastasi Diogenes.
* * *
Kun _Aleksanteri suuri_ saapui öiseen aikaan Dareioksen leirin luo,
neuvoi Parmenios häntä käyttämään pimeyttä hyväkseen hyökätäkseen
vihollisen kimppuun.
— Ei, toverini, — vastasi Aleksanteri, — minä en tahdo voittoa varastaa.
* * *
Eräästä kaupungista, jota _Aleksanteri suuri_ piiritti, lähetettiin
valittuja miehiä keskustelemaan antautumisesta. Vanhin heistä kysyi
hallitsijalta, millä ehdolla hän suostuisi säästämään kaupungin.
— Sillä ehdolla, — sanoi tämä, — että sinä ottaisit johdon käsiisi ja
lähettäisit minulle tänne leiriin sata parasta kansalaista.
— Hallitsija, — huomautti siihen vanhus, — mieluummin ohjaisin
kaupunkia, jos sallisit lähettää minun sata huonointa kansalaista
parhaitten asemesta.
* * *
_Aleksanteri suuri_ lahjoitti ystävälleen Perikleelle viisikymmentä
talenttia myötäjäisiksi hänen tytärtään varten. Perikles huomautti
silloin, että hänelle olisi riittänyt kymmenenkin.
— Niin, — vastasi Aleksanteri, — sinulle se kyllä riittää, mutta minä
en voi lahjoittaa niin pientä summaa.
* * *
Filosofi _Aristippos_ söi kerran päivällistä Syrakuusan tyrannin
Dionysioksen luona istuen kunniapaikalla tyrannin vieressä.
Seuraavana päivänä tyranni asetti hänet pöydän alimpaan päähän haluten
tehdä hänestä pilaa.
— Mitä arvelet? — kysyi hän vieraaltaan päivällisen aikana — millainen
on tämänpäiväinen paikkasi verrattuna eiliseen?
— Mielestäni, — vastasi filosofi, — ei niillä ole mitään eroa: minä
olen tehnyt ne kummallakin kerralla yhtä arvokkaiksi.
* * *
Vaatimattomuudestaan kiitetty kuuluisa roomalainen sotapäällikkö
_Curius Dentatus_ kieltäytyi vastaanottamasta rahalahjaa, jolla
samnilaiset koettivat saada hänet puolelleen.
— En tarvitse rahojanne, — sanoi hän.
— Entä lapsesi? — huomauttivat lähettiläät.
— Jos he ovat kaltaisiani, niin elättää heitä se sama pieni tila, jonka
ääreltä olen tähän virkaan kohonnut, — vastasi sotapäällikkö. — Ja hän
jatkoi:
— Vaan elleivät he ole kaltaisiani, niin en tahdo olla heidän
ylellisyytensä ylläpitäjänä.
* * *
Kun _Scipio_ nuorempi Roomassa haki censorinvirkaa, huomautti hänen
kilpahakijansa Appius Claudius, että hän tuntee nimeltä melkein kaikki
kansalaiset, kun sitä vastoin Scipio ei tunne juuri ketään.
— Se on totta, — vastasi Scipio, — en ole koettanut niin paljon
oppia tuntemaan henkilöitä kuin tehdä itseni mahdollisimman usealle
tunnetuksi.
* * *
Roomalainen _Nasica_ lähti kerran tuttavansa Enniuksen luo. Saavuttuaan
tämän taloon hän sai palvelijattarelta kuulla, ettei isäntä ollut
kotona.
Nasica huomasi kuitenkin, että palvelijattaren oli käsketty niin sanoa,
vaikka isäntä itse asiassa olikin kotona.
Muutamien päivien kuluttua Ennius saapui vierailulle Nasican luo ja
kysyi, oliko hän kotona. Silloin huusi Nasica itse sisähuoneista
lähteneensä ulos.
— Kuinka voit luulla, etten tunne ääntäsi? — kysyi Ennius ihmetellen.
— Käydessäni luonasi, — vastasi Nasica, — uskoin palvelijattaresi
sanoja, ettet sinä ollut kotona, mutta sinä sitä vastoin et näy uskovan
minun omia sanojani.
* * *
_Nasican_ kuullen puhuttiin kerran, että roomalaisilla ei ole enää
mitään pelkäämistä, kun Kartago on hävitetty ja kreikkalaiset tehty
orjiksi.
— Päinvastoin, — väitti Nasica, — nythän vasta täytyykin peljätä, kun
ei missään enää ole mitään, jota pelkäisimme tai kunnioittaisimme.
* * *
_Caninius Rebilis_ oli Roomassa konsulina vain yhden päivän.
Noustessaan puhujalavalle hän astui tähän virkaan ja sai eron kohta sen
jälkeen.
Kuuluisa roomalainen puhuja Cicero huomautti tästä leikillisesti:
— Rebilis hypähti puhujalavalle kysymään meiltä, kenen konsulikauden
aikana hän oli konsulina.
Toisen kerran hän virkkoi samasta asiasta:
—Caninius Rebilis oli valpas konsuli, sillä koko konsulikautenaan hän
ei kertaakaan nukkunut.
* * *
Pompeius lahjoitti eräälle gallialaiselle karkurille Rooman
kansalaisoikeudet.
— Ihmeellinen mies, — virkkoi _Cicero_, — antaa gallialaiselle
isänmaan, joka ei kuulu hänelle, mutta meille ei voi toimittaa omaa
isänmaatamme.
* * *
Kun _Cicero_ saapui Pompeiuksen leiriin, huomautettiin hänelle, että
hän tuli liian myöhään.
— En ole hituistakaan myöhästynyt, — väitti Cicero, — koska täällä ei
näytä vielä mitään olevan valmiina.
* * *
Kun Metellus Nepotes moitti _Ciceroa_ siitä, että hän puhujana oli
enemmän syössyt ihmisiä turmioon syytöksillään kuin pelastanut
puolustuksillaan, vastasi tämä:
— Niin, minä myönnän, että minulla on enemmän omaatuntoa kuin
kaunopuheisuutta.
* * *
Kun Rooman kansalainen _Castricius_ vastusti erään Karbo-nimisen
viranomaisen omavaltaisia määräyksiä, sanoi tämä hänelle:
— Minun takanani on paljon miekkoja.
— Mutta minun takanani on paljon vuosia, — virkkoi Castricius.
* * *
Tavallisesti sanotaan, että on helpompi sanoa kuin tehdä. Mutta kun
roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies _Caesar_ uhkasi Metellusta,
virkkoi hän:
— Muista, että minun on vaikeampi sanoa kuin tehdä!
* * *
Roomalainen ylimys, joka oli menettänyt kansalaisoikeutensa, sai
näyttämöllä esiintymisestään _Caesarilta_ kultaisen sormuksen.
Näytännön aikana Caesar etsi itselleen paikkaa tuoleilta, jotka olivat
määrätyt etuoikeuden saaneille henkilöille. _Cicero_ tahtoi moittia
Caesaria liiallisesta auliudesta kunnianosoituksien jaossa ja virkkoi:
— Antaisin sinulle paikan, ellei minulla olisi niin ahdasta.
Tällä kertaa kuuluisa puhuja sai kuitenkin sattuvan vastauksen:
— Minua ihmetyttää, — huomautti hänelle Caesar, että sinulla on
ahdasta, vaikka sinä tavallisesti istut kahdella tuolilla.
* * *
Muuan nuori huimapää sai keisari _Augustukselta_ käskyn lähteä pois
leiristä.
—Mutta kuinka voin näyttäytyä kotiseudullani, — pahoitteli tämä — ja
miten selitän isälleni tämän asian?
— Sano hänelle, — vastasi keisari, — että olit tyytymätön minuun.
* * *
Rooman keisari _Galballe_ tarjottiin kerran kalaa, joka oli jäänyt
edellisestä päivästä. Kalan koskematon puoli oli käännetty ylöspäin.
— Kiiruhtakaamme, — huudahti keisari, — pelkäänpä, että pöydän alla on
sivullisia syömässä.
* * *
Roomalainen keisari _Nerva_ oli liian hyväsydäminen ja suosiollinen
edeltäjänsä Domitianuksen huonoille neuvonantajille. Kerran hän
antoi päivälliset muutamille ystävillensä, jolloin eräs näistä
neuvonantajista istui pöydän ääressä aivan keisarin vieressä.
Tuli puhe Catullus Messalinuksesta, ilkeästä ilmiantajasta, jota
Domitianus oli käyttänyt usein mustaamaan oikeuden edessä kunniallisia
kansalaisia.
— Mitähän hän nyt tekisi, jos olisi elossa? — kysyi Nerva.
— Luulen, että hän istuisi kerallamme pöydässä, — vastasi yksi
vieraista.
* * *
Rooman keisari _Hadrianus_ ei myöntynyt erään anojan pyyntöön, jonka
tukka oli alkanut harmaantua. Vähän myöhemmin tuli sama henkilö
uudelleen tukka värjättynä keisarin puheille ja uudisti pyyntönsä.
Keisari, joka huomasi petoksen, vastasi:
— Annoin kieltävän vastauksen jo isällesi.
* * *
Eräältä kreikkalaisten lähettiläältä kysyttiin Roomassa, tuliko hän
omasta aloitteestaan vai oliko hän hallituksen lähettämä.
— Jos onnistun tehtävässäni, olen synnyinmaani lähettämä, mutta ellen
onnistu, olen omasta aloitteestani lähtenyt, — vastasi hän.
* * *
Englannin kuningas _Rikhard Leijonamieli_ sai yhdessä Ranskan
kuninkaan _Filip II Augustin_ kanssa kolmannella ristiretkellä voiton
saraseeneista. Ketään muuta eivät voitetut niin pelänneet kuin Rikhard
Leijonamieltä, jota he kaikin tavoin koettivat saada käsiinsä.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli seuralaisineen metsästämässä, olivat
saraseenit väijyksissä ja yllättivät hänet. Kahakassa kaatuivat
Rikhardin ympäriltä kaikki miehet paitsi eräs Wilhelm niminen ritari.
Kun Wilhelm nyt huomasi kuninkaan vaaranalaisen aseman, huusi hän
vihollisille:
— Minä olen kuningas, minä antaudun!
Heti hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, vetivät hänet hevosen
selästä ja raastoivat mukanaan. Kuningas pääsi pakenemaan.
Muhammedilaisten sulttaani Saladdin oli jalo hallitsija, joka piti
uskollisuutta yhtä suuressa arvossa kuin urhoollisuutta. Saatuaan
kuulla asian oikean laidan osoitti hän vangille yhtä suurta huomiota
kuin kuninkaalle ja antoi hänelle vapauden sillä ehdolla, että Rikhard
puolestaan päästäisi pois kymmenen hänen luonaan olevaa emiiriä.
* * *
Muuan sulttaani oli kirjoittanut runon. Hän luki sen ministerilleen ja
kysyi häneltä, mitä hän piti siitä.
— Herra, — vastasi ministeri, — jos tahdot tietää totuuden, — niin
runo, on huono.
Harmistuneena antoi sulttaani heittää miehen vankilaan.
Muutaman viikon perästä sulttaani sepitti taas runon.
Hovimiehet kiittelivät sitä ylenmäärin, mutta sulttaani ei oikein
uskonut heitä, vaan kaipasi tunnollisempaa arvostelua.
Hän antoi tuoda ministerin vankilasta ja luki runonsa hänelle.
— Herra, — huusi tämä heti, — runosi on ihmeellisen kaunis!
— Näetkö, — sanoi sulttaani iloisesti, — muutama viikko sitten
tuomitsit runoani niin ankarasti.
— Sinä unohdat, herrani, että minä olen ollut nämä viikot sellaisessa
paikassa, jossa oppii arvostelemaan lempeästi ruhtinaitten runoja.
* * *
_ Fransiscus Assiisilainen_ oli perustanut fransiskaanien
kerjäläismunkkikunnan. Veljeskuntaan kuuluvat munkit olivat luopuneet
kaikesta ja antaneet omaisuutensa köyhille. Avunpyytäjille oli aina
jotakin annettava. Kuka antoi leipäkannikkansa, kuka viittansa,
housunsa tai paitansa hihan. Kerran kun ei ollut muuta annettavaa,
ruvettiin tyhjentämään veljeskunnan kappelia.
— Jumalalle on otollista nähdä alttarinsa paljaana ja lapsensa
vaatetettuina, — virkkoi Fransiscus. — Mene, veljeni, ja ota liina
alttarilta.
Kerran sanoi eräs veljistä:
— Meillä ei ole mitään pyytäjälle, joka seisoo tuolla ovella. Ei ole
muuta jäljellä kuin yksi ainoa Uusi Testamentti, josta luemme aamuisin,
kun ei ole rukouskirjaa.
— Anna hänelle Uusi Testamentti. Se on otollisempaa kuin meidän
lukemisemme.
* * *
Asuessaan Ravennassa »Jumalaisen näytelmän kirjoittaja» _Dante_
kulki pitkin kaupungin katuja. Katsellessaan tuota ei tosin kovin
kookasta, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävää olentoa ankarine
kasvonpiirteineen ihmiset kuiskasivat toisilleen:
— Tuossa kulkee mies, joka on käynyt sekä helvetissä että paratiisissa.
Kerran Dante kuuli, että kahden vastaantulijan keskustelu koski häntä.
Toinen heistä sanoi:
— Katso, tuossa tulee mies, joka on käynyt helvetissä. Hän käy siellä
niin usein kuin tahtoo ja kertoo sitten kirjoissaan kokemuksiaan meille.
— Uskon sen kyllä, — virkkoi toinen, — näkee jo hänen ruskeasta
ihostaan ja kiharista hiuksistaan, että hän on kulkenut tulen ja savun
kautta.
Tätä kuullessaan Dante ei voinut olla sydämellisesti nauramatta.
* * *
Kuuluisan italialaisen taidemaalarin _Giovanni Bellinin_ oli
Konstantinopoliin kutsunut sulttaani Muhamed II, joka tahtoi
taiteilijalta tilata itselleen Johannes Kastajan kuolemaa esittävän
taulun.
Kun taulu oli valmis, oli sulttaani siihen tyytyväinen, mutta huomautti
vain, ettei poikkihakattu pää ollut kyllin ilmehikäs.
Bellini lupasi miettiä asiaa ja korjata maalauksensa, mikäli se oli
mahdollista.
Kun hän oli saapunut työhuoneeseensa, tuli hänen luokseen kaksi miestä.
Toinen heistä hakkasi toiselta pään poikki ja virkkoi kauhistuneelle
taiteilijalle, että sulttaani oli käskenyt antaa hänelle mallin
tauluaan varten.
Bellinin mieltä järkytti tällainen itämainen avuliaisuus niin suuresti,
että hän matkusti kiireimmän kaupalla pois koko Konstantinopolista.
* * *
_Kolumbus_ oli kerran pidoissa espanjalaisten ylimysten luona. Eräs
läsnäolijoista virkkoi silloin:
— Signor Cristoforo, vaikkapa ette olisikaan löytänyt Intiaa, niin
olisi meillä ollut muitakin, jotka olisivat voineet yrittää samaa,
sillä tämä meidän Espanjamme on täynnä suuria miehiä.
Kolumbus piti parhaana olla vastaamatta mitään näihin sanoihin. Hän
pyysi, että hänelle tuotaisiin kananmuna. Munan hän pani pöydälle ja
sanoi:
— Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä
munaa päällään seisomaan, mutta minä voin.
Kaikki koettivat, mutta yksikään ei voinut sitä tehdä. Kolumbus otti
silloin munan, kopautti sen pään rikki ja pani sen sitten pystyyn.
— Ei mikään ole tuon yksinkertaisempaa, — huudahtivat toiset.
— En epäile sitä ensinkään, — myönsi Kolumbus, — mutta kukaan ei tullut
sitä ajatelleeksi. Samalla tapaa olen löytänyt Intiankin.
Löytäessään Amerikan luuli näet Kolumbus löytäneensä Intian.
* * *
Paavi Paavali III:n juhlamenojenohjaaja huomautti kerran, että
_Michelangelon_ maalaus »Viimeinen tuomio» sopii paremmin ravintolaan
kuin paavin kappeliin. Kuultuaan tämän huomautuksen, taiteilija
päätti, työn vielä ollessa puolivalmiina, omalla tavallaan kostaa
ymmärtämättömälle viisastelijalle. Hän kuvasi hänet manalassa
riehuvaksi Minos-hirviöksi.
Kun hovimies näki joutuneensa sellaiseen paikkaan, pyysi hän ja rukoili
paavia vapauttamaan hänet kauheasta vankeudestaan.
— Minulla on valta sitoa ja päästää maan päällä ja taivaassa, — vastasi
paavi hymyillen, mutta manalassa en mahda mitään. Jää siis sinne!
* * *
Neljä vuotta ennen kuolemaansa teetti keisari _Maksimilian I_ itselleen
ruumisarkun, jota hän kuljetti mukanaan kaikkialle. Usein katseli hän
tätä ruumisarkkua ja sanoi itselleen:
— Mihin valmistaudut, Maksimilian? Mitä tavoittelet, olethan jo kyllin
onnellinen? Niin monet maat ovat sinulle nyt ahtaat, mutta kerran sinut
suljetaan tähän ahtaaseen kammioon!
* * *
Kaarle V:n kokoonkutsumilla Wormsin valtiopäivillä v. 1521 otettiin
käsiteltäväksi suurta mieltenkuohua herättänyt Lutherin asia. Nuori
keisari oli antanut _Lutherille_ suojeluskirjeen, mutta ystävät
kielsivät häntä lähtemästä kokoukseen muistuttaen uskonpuhdistajan
Johan Hussin kohtaloa. Vähän ennen Wormsiin saapumistaan hän sai vielä
vastaanottaa varoituksia suosijoiltaan.
Näihin varoituksiin Luther vastasi:
— Vaikka siellä olisi yhtä monta pirua kuin tiiliä katoilla, niin menen
sinne kuitenkin.
Kun Luther astui ensi kertaa kokoukseen, keisarin ja loistavien
henkilöiden eteen, kalpeni hän ja näytti olevan vähän hämmästynyt.
Kysymykseen, pysyikö hän kirjoituksissaan esittämissä mielipiteissä,
vai peruuttiko hän ne, vastasi hän pyytävänsä mietintöaikaa.
Seuraavana päivänä hän vastasi rohkeasti kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin ja lausui pysyvänsä horjumatta mielipiteissään niin kauan
kuin ei oltu näytetty niiden paikkansa pitämättömyyttä toteen Pyhästä
Raamatusta. Kun häneltä pyydettiin uudelleen suoraa ja varmaa vastausta
siihen, tahtoiko hän peruuttaa sen, mitä oli lausunut vai ei, vastasi
hän:
— Koska minulta nyt vaaditaan suora vastaus, niin tahdon minä antaa
sellaisen, jolla ei ole sarvia eikä hampaita, nimittäin tällaisen:
»Ellei ajatuksiani todistuksilla Pyhästä Raamatusta tai muilla selvillä
todistuksilla kumota, en voi enkä tahdo mitään peruuttaa. Tässä minä
seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.»
Kaikki, etenkin keisari, ihmettelivät miehen rohkeutta. Katolisten
pyynnöistä huolimatta ei keisari rikkonut Lutherille antamaansa
suojeluskirjettä, vaan salli hänen poistua kokouksesta. Lutherin
turvallisuus ei olisi sittenkään ollut taattu, elleivät ystävät olisi
vieneet häntä Wartburgin linnan muurien turviin.
* * *
_Lutherin_ luo tuli kerran mies, joka keräsi varoja johonkin
hyväntekeväisyystarkoitukseen. Suurella uskonpuhdistajalla ei sattunut
olemaan penniäkään rahaa. Mutta hän muisti, että hänellä oli vanha
Joakim-taaleri (Joachimsthalissa lyötetty taalerin raha) eräässä kaapin
laatikossa.
Hän meni kaapin luo ja sanoi:
— Mitä täällä teet, Joakim? Näethän, miten laiska olet. Ulos täältä
muita hyödyttämään!
* * *
Kuuluisa englantilainen näytelmäkirjailija _Shakespeare_ oli myös etevä
näyttelijä.
Kerran hän näytteli kuninkaan osaa eräässä murhenäytelmässä ja seisoi
näyttämöllä lähellä kuninkaallista aitiota. Hän oli juuri jakelemassa
erilaisia määräyksiä hovilaisilleen, kun kuningatar Elisabet, haluten
laskea leikkiä, pudotti nenäliinansa näyttämölle.
Shakespeare ei kuitenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta,
asiaaankuulumattomasta tapauksesta. Hän kääntyi hovinarria esittävän
näyttelijän puoleen ja lausui:
— Ennenkuin poistut, otapa ylös kuningatar-sisareni nenäliina!
* * *
Kerran kun kuningatar Elisabet meni viemisille kuuluisan tiedemiehen
Francis _Baconin_ pieneen maakartanoon, jonka tämä oli rakennuttanut
kuningattaren määräyksestä kysyi valtijatar häneltä, miksi hän oli
valmistuttanut itselleen niin kovin pienen talon.
Minä en ole, arvoisa kuningatar, rakennuttanut sitä itselleni pieneksi,
— vastasi Bacon, vaan syy on yksinomaan kuningattaressani, joka on
tehnyt minut liian isoksi taloon!
* * *
Eräs espanjalainen ylimys kertoi kuninkaalleen Ranskan kuninkaan
_Henrik IV:n_ sairastavan irstaisen elämän aiheuttamaa luuvaloa siinä
määrin, että hän vain vaivoin kykeni liikkumaan.
Henrik IV, joka oli aikansa siveellisimpiä hallitsijoita, sai tämän
tietoonsa ja pani korvansa taakse.
Muutaman vuoden kuluttua saapui samainen ylimys lähettiläänä Ranskaan.
Lähettiläs sai kutsun saapua aamulla kello kuudelta kuninkaan luo. Hän
noudatti kutsua ja tapasi kuninkaan neuvottelusalissa odottamassa.
Keskustelu alkoi, kestäen yhtämittaa useita tunteja. Kuningas käveli
koko ajan, joten ei lähettiläskään voinut istuutua. Yhä jatkoi kuningas
keskustelua.
Lähettiläs kalpeni väsymyksestä, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Huomattuaan tämän päästi kuningas onnettoman menemään.
Noin tunnin kuluttua kutsutti kuningas lähettilään uudelleen luoksensa.
— Pyydän nöyrimmästi, että vastaanotto ja keskustelut siirretään
huomiseksi, — pyysi lähettiläs kalpeana.
Hymyillen sanoi tällöin kuningas:
— Kun palaatte Espanjaan, tiedän teidän voivan todistaa, että Henrik
IV:ttä ei vaivaa luuvalo, kuten aikaisemmin olette herrallenne
uskotellut.
* * *
Tähtitieteilijä Galileo _Galilei_ oli tullut siihen johtopäätökseen,
että maa kiertää auringon ympäri, ja joutunut tästä maailmaa
mullistavasta keksinnöstään inkvisitsionituomioistuimen eteen.
Ankarilla uhkauksilla pakotettiin hänet luopumaan uudesta opistaan.
— Minä Galilei, — saneli hän oikeuden edessä, 70 vuoden vanhana
asetettuna mieskohtaisesti oikeuden eteen, polvillani ollen ja silmieni
edessä pyhät evankeliumit, joita kosketan käsilläni, luovun sydämestäni
ja vilpittömällä uskolla opistani ja kiroan ja inhoan erehdyksiä ja
järjenvastaisia harhaoppeja.
Mutta noustuaan polviltaan sanoi hän uhmaten, silmät maahan luotuina ja
maata jalallaan polkien:
— Se pyörii sittenkin!
* * *
Taidemaalari _van Dyk_ oli taitavin kuuluisan flaamilaisen
taiteilijamestarin Rubensin oppilaista.
Eräänä iltana, kun mestari oli lähtenyt ulos, menivät hänen oppilaansa
salaa mestarin huoneeseen katsomaan hänen töitänsä. Kun he tungeksivat
erään taulun ääressä, lankesi eräs heistä taulua vasten ja töhri
muodottomaksi Magdaleenan käsivarren ja neitsyt Marian posken ja leuan.
Kaikki peljästyivät sanomattomasti, mutta sitten suostui van Dyk
korjaamaan taulun. Hän ryhtyi heti työhön ja sai sen ajoissa valmiiksi
ennen Rubensin tuloa. Hänen korjauksensa onnistui niin hyvin, että
kun Rubens seuraavana aamuna näytti taulua pelosta vapisevalle
oppilailleen, hän virkkoi:
— Tuossa on käsivarsi ja pää, jotka eivät ole huonointa, mitä minä olen
tehnyt!
Mainittu taulu on Rubensin kauneimpia, nimeltä »Ristiltä alas
ottaminen». Sitä säilytetään Neitsyt Marian kirkossa Antwerpenissä.
* * *
Eräs hovimies pyysi kardinaali _Mazarinilta_ lupaa saada kolmella
sanalla kuvata hänelle vaikeaa asemaansa.
— Hyvä! — sanoi kardinaali, — tehkää se, mutta sillä ehdolla, että ette
todellakaan käytä useampia sanoja.
Hovimies kumarsi.
— Kylmää ja nälkää, — virkkoi hän.
— Puita ja leipää, — vastasi siihen Mazarin heti sattuvasti.
Avunpyytäjä sai eläkkeen, joka turvasi hänen toimeentulonsa.
* * *
Kerran tuli Ruotsin kuningas _Kaarle XI_ halvan ratsumiehen puvussa
Neriken maakunnan majataloon. Syötyään siellä talonpoikaisen aterian
hän rupesi isännän kanssa keskustelemaan paikkakunnan asioista.
— Niin, — sanoi isäntä, — mikäs meillä muuten olisi eläessä, mutta kun
on sellainen vouti, joka pitää omaisuuttamme kuin omaansa.
— No, miksi eivät talonpojat valita? — kysyi kuningas.
Valita! Kyllä kai! Ette näy tuntevan olojamme. Onneton se, joka
valittaa uskaltaisi. Meillä on vouti, joka omasta mielestään on
kuningastakin suurempi herra. Ei, herra hevoskauppias! parasta on
kärsiä ja olla vaiti.
Kuningas näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Äkkiä kysyi hän kiivaasti:
— Missä asuu talonpoika, jolta kerroit voudin vieneen hevosen?
— Aivan lähellä tässä. Huomenna viettää hänen poikansa häitä
lähikylästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa.
— Täälläpäin kuuluu olevan tapana, että morsiuspari ajaa ensin kirkkoon.
—Niin on.
— Missä vouti asuu?
— Eipä hänkään kaukana asu, mutta Herra varjelkoon teitä tulemasta
häntä liian lähelle. Passikin pitäisi olla aivan puhdas.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— En ole mikään pelkuri, ja, mitä passiin tulee, on sen kuningas itse
kirjoittanut.
— Mitä! Kuningas itse! — huudahti majatalon isäntä, — ja minä kun olen
luullut, ettei kuningas itse koskaan sellaisia kirjoita.
— Tiedättekö, onko vouti nyt tavattavissa?
— Tuskinpa, sillä huomenna hän lähtee matkoille.
Se mies kulkee kuin ruhtinas.
— Mutta kuulkaapas, isäntä! Sallikaa minun olla morsiusparia
kyyditsemässä kirkkoon Teidän sijastanne.
— Hyvin se kyllä kävisi laatuun, jos vain Teillä olisi kirkkotakki, —
vastasi isäntä iloisesti. — Mutta tuo teidän harmaa nuttunne ei oikein
sovi Herran huoneeseen.
No, vähät siitä, jos takki on harmaa, vai palvellaanko täällä Jumalaa
vaatteilla?
Ei, ei, hyvä hevoskauppias, — myönnytteli isäntä. Oikeassa olette!
Mutta minulla on nyt huono hevonen, kun vouti vei paremman.
— Missä on luuskanne?
Karvain mielin isäntä toi hevosensa nähtäväksi. Kuningas silmäili konia
ja sanoi sitten tyynesti:
— Myykää hevosenne minulle! Maksan siitä sata tukaattia!
Mi-mitä te sanotte? Mistä teillä niin paljon rahaa on? Ettehän vain ole
varastanut?
Älä siitä huolehdi, — sanoi kuningas ja alkoi laskea kultarahoja
ällistyneen talonpojan kouraan. Sitten hän lisäsi:
Älä hiiskahda tästä kaupasta kenellekään. Kuningas nousi ostamansa
konin selkään ja lähti toteuttamaan suunnitelmiaan.
Muutaman tunnin kuluttua hän astui voudin konttoriin.
— Mitä asiaa? — ärjäsi lihava vouti.
Olisiko herra voudilla vaunuhevosia myytävänä?
Kyllä niitä on, mutta eivät ne ole kaupan sellaisille kuin sinä.
Ymmärrätkö? — kivahti vouti ja näytti ovea.
— Sananen vielä, pyysi kuningas.
— Ulos, minulla ei ole aikaa!
— Siivommalla, siivommalla, ei tässä mitään kiirettä ole! — sanoi
kuningas.
Samassa hypähti vouti pystyyn, sieppasi ryhmysauvansa ja alkoi sillä
löylyttää vierasta.
— Seis! — ärjäsi hevoskauppias, — minä olen kuningas!
Samassa hän istui jo pöydän ääressä kirjoittamassa Örebron maaherralle.
— Kuulkaapa nyt, vouti! Lupaattehan vaununne morsiusparille
häälahjaksi? — kysyi kuningas.
— Lupaan, — änkytti vouti.
— Nyt Örebrohon!
Voudin oli nyt lähdettävä Örebrohon ja annettava maaherralle kuninkaan
kirje. Siinä oli kirjoitettuna: »Pane tämä mies torniin neljäksitoista
päiväksi vedelle ja leivälle, ettei hänen muuten tarvitse laihduttaa
lihavaa ruumistaan.»
* * *
Kerran tunkeutui eräs rohkea varas Ranskan kuningas _Ludvig XIV:n_
palatsiin ja alkoi irroittaa seinäkelloa kuninkaan asuinhuoneen
seinältä. Mutta sattumalta tuli silloin kuningas sisälle. Menettämättä
malttiaan huudahti varas:
— Ai! Tikapuut kaatuvat!
Kuningas, joka ei epäillyt mitään, luuli että hänen edessään oli hovin
kelloseppä. Hän riensi nopeasti tikapuiden luo ja tuki niitä jalallaan,
kunnes varas oli saanut otetuksi kellon seinältä. Tämän tehtyään varas
poistui.
Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin kuninkaalle, että hänen huoneestaan
oli uskomattomalla rohkeudella varastettu kallisarvoinen seinäkello.
— Älkää puhuko siitä kenellekään! — huudahti kuningas. — Muuten voidaan
minua syyttää osanotosta varkauteen, sen tähden että minä pitelin
tikapuita, kun varas vei kellon.
* * *
Kerran _Ludvig XIV_ sai kuulla, että hänen hovimiehensä kieltäytyivät
syömästä mainion näytelmäkirjailijan _Molièren_ kanssa, häntä kun
pidettiin tavallisena näyttelijänä. Silloin hän käski kattaa pöydän
ja tuoda aamiaiseksi paistetun kanan. Pöytäkumppanikseen pyysi hän
Molièren. Hän jakoi kanan tämän kanssa ja antoi hovimiesten astua
sisään. Näille hän sanoi:
— Kuten näette, syön minä nyt Molièren kanssa.
Tästä lähtien ei kukaan enää tohtinut loukata Molièrea. Päinvastoin
pidettiin erityisenä kunniana istua hänen kanssaan saman pöydän ääressä.
* * *
Suuri matemaatikko ja painolain keksijä Isaac _Newton_ oli tavattoman
hajamielinen.
Kotoa poistuessaan hän tavallisesti ripusti ovelleen pahvitaulun,
johon oli kirjoitettu sanat »ei ole kotona», sillä hänellä ei ollut
palvelusväkeä.
Kerran lähdettyään erään ystävänsä luo hän muisti matkalla, että ei
ollut muistanutkaan ottaa mukaansa kirjaa, jonka oli ottanut lainaksi
ja aikonut nyt viedä takaisin omistajalleen. Viipymättä palasi
hän kotiin, nousi ylös rappusia, pysähtyi asuntonsa ovelle, luki
ilmoituksen »ei ole kotona», pudisteli päätään ja sanoi pahoillaan:
— Minkäs sille mahtaa.
Sitten hän lähti ystävänsä luo.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Fontenelle_ oli pyrkinyt kolme kertaa Ranskan
akatemian jäseneksi, mutta oli joka kerran saanut hylkäävän vastauksen.
Hän kertoi siitä mielellään ja lisäsi aina:
— Minä olen kertonut tämän jutun kaikille, jotka ovat olleet pahoillaan
hakemuksensa hylkäämisestä, mutta en ole vielä ketään saanut
lohdutetuksi.
* * *
Eräs henkilö lausui kerran ihmettelynsä _Fontenellelle_ sen johdosta,
ettei tällä ollut ketään vihamiestä. Hän kysyi tältä:
— Millä keinoin olette saanut tämän ihmeen aikaan?
— Kahdella puheenparrella, jotka aina ovat kielelläni, — vastasi
Fontenelle, -— ne ovat: »kaikki on mahdollista» ja »koko maailma on
oikeassa».
* * *
Ranskalainen kirjailija _Montesquieu_ oli tunnettu kekseliäisyydestään.
Kerran hän joutui ankaraan kiistaan muutaman lähetystön nuoren
sihteerin kanssa.
Sihteeri kiivastui ja huudahti:
— Ellen ole oikeassa, annan teille pääni!
— Minä otan vastaan sen, — vastasi Montesquieu hymyillen. —
Tyhjänpäiväiset lahjat eivät suinkaan vahingoita ystävyyttä.
* * *
_Kaarle XII_ oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Nuoruudessaan hän piti oman
päänsä eikä tahtonut lukea vieraita kieliä, vaikka niiden oppiminen
olisi ollut hänelle hyvin helppoa.
— Kuinka silloin käy, — nuhteli kotiopettaja prinssiä, — kun Teidän
pitää päästää puheillenne vaikkapa vain Ranskan lähettiläs ja
keskustella hänen kanssaan kahden kesken ranskaksi?
— Jos lähettiläs tulee minun luokseni, niin täytyy hänen sitä varten
opetella ruotsia. Minä en aio häntä varten takoa päähäni ranskaa! —
vastasi Kaarle ylpeästi kohottaen, päätään.
* * *
_Kaarle XII_ oli kuuluisa henkilökohtaisesta urhoollisuudestaan. Erään
venäläisiä vastaan käydyn taistelun aikana hän saneli teltassaan
kirjurilleen paraikaa tärkeää kirjettä, kun yhtäkkiä sisään lensi
tykinkuula tupsahtaen syvälle maahan kuninkaan jalkojen juureen.
Kirjuri heitti kynän kädestään ja oli vähällä pyörtyä.
— Miksi ette kirjoita? — kysyi kuningas rauhallisesti.
— Pommi, Teidän Majesteettinne! — sai kirjuri vaivoin sanotuksi.
— Mitä tyhmyyksiä, tiuskasi kuningas, — pommilla ja kirjeellä ei ole
toistensa kanssa mitään tekemistä. Jatkakaa!
* * *
Eräänä päivänä heinäkuussa 1714 purjehti suomalainen merisankari Niilo
_Ehrenskiöld_ tykkialuksellaan pienen laivueen seuraamana Ahvenanmaan
saaristossa, kun venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla
yllätti hänet. Ehrenskiöldillä ei ollut mitään apua odotettavissa. Hän
vetäytyi pieneen kapeaan salmeen, niin että tykkialus joutui keskelle
ja sen kummallekin puolelle kolme kaleeria. Ehrenskiöld tiedusteli
vielä miehiltään, antautuisivatko he vai puolustautuisivatko viimeiseen
mieheen. Yksimielisesti päättivät he taistella isänmaansa ja kunniansa
puolesta.
Hetken kuluttua saapui Apraksinin lähetti ja kehoitti Ehrenskiöldiä
antautumaan.
— Ei kuningas ole uskonut minulle laivoja sitä varten, että minä niitä
kenelle tahansa lahjoittelisin, — vastasi Ehrenskiöld.
Kova taistelu syntyi. Kolmannen rynnäkön jälkeen voittivat venäläiset.
Ehrenskiöld oli haavoittunut. Tiedottomassa tilassa hänet vietiin
vankina venäläiseen laivaan.
Siellä hän joutui itse tsaari Pietari suuren huomion esineeksi. Kun
Ehrenskiöld jonkun ajan kuluttua tuli tajuihinsa, kumartui keisari
hänen ylitsensä ja suuteli haavoitetun sankarin otsaa. Sitten hän antoi
määräyksiä sairaan hoitamisesta. Ehrenskiöldin hämmästys oli kuvaamaton.
Kun Ehrenskiöld parani, otti tsaari hänet mukaansa Moskovaan, esitytti
hänet senaatille ja pyysi palkintoa siitä, että oli vanginnut niin
uljaan sankarin.
Oltuaan seitsemän vuotta vankina pääsi Ehrenskiöld 1721 tehdyn rauhan
johdosta vapaaksi. Tsaari koetti mitä houkuttelevimmilla tarjouksilla
saada hänet palvelukseensa, mutta turhaan. Samalla kun tsaari antoi
Ehrenskiöldille lahjaksi kallisarvoisen rasian, lähetti hän Ruotsin
kuninkaalle kirjeen, jossa hän lämpimin sanoin kiitti Ehrenskiöldin
uljuutta.
* * *
Rakennettuaan Pietarin kaupungin suolle Nevajoen suuhun monen
monituisen ihmishengen hukalla kysyi _Pietari suuri_ hovinarri
Balakirevilta, mitä kansa sanoo uudesta pääkaupungista.
— Hallitsijani! — vastasi tämä tsaarille, joka hyvillään odotti
mairittelevia lausuntoja, — kansa sanoo:
»Ensinnäkin meri,
sitten vielä veri,
kolmanneksi märkä suo,
neljänneksi voihke tuo.»
Suora vastaus hämmästytti Pietari suurta. Häntä suututti se, että uuden
pääkaupungin paikkaa arvosteltiin huonoksi ja että rakennuttamisen
vaatimista uhkeista muistutettiin.
— Pitkällesi! — huudahti hän kiihtyneenä.
Tapansa mukaan hän rankaisi vihansa aiheuttajaa kepillä, jota hän aina
kuljetti mukanaan, toistaen kullakin iskulla vastauksen sanoja:
— Tässä on sulle meri, tässä on sulle veri, tässä on sulle märkä suo ja
tässä vielä voihkettakin!
* * *
_Pietari suuri_ saapui kerran äkkiarvaamatta Aunuksen maaherran luo,
joka oli jo vanha mies.
— Mitäs anomuskirjelmiä on sinulla? — kysyi Pietari.
Ukko lankesi tsaarin jalkojen juureen.
— Suo anteeksi hallitsija, ei kerrassaan mitään.
— Kuinka se on mahdollista?
— Minä en salli mitään anomuskirjelmiä, tyydytän kaikki armonanojat
enkä jätä kansliaan jälkeäkään mistään riidasta.
Pietari oli menettelyyn sangen tyytyväinen.
Saatuaan jonkun ajan kuluttua kuulla erään viraston jäsenten välisestä
epäsovusta määräsi hän Aunuksen maaherran tuotavaksi Pietariin.
— Vanhus, sanoi hän tälle, — tahdon, että täälläkin toimit yhtä
omavaltaisesti kuin Aunuksessa ja sovitat riitapuolet kuuntelematta
heidän selityksiään.
* * *
_Pietari suuri_ joutui kerran tuntemattomilla vesillä purjehtiessaan
suureen vaaraan. Myrskyn kiidättämät jääröykkiöt uhkasivat musertaa
hänen laivansa. Merimiehet olivat kauhuissaan, sillä tuho näytti
varmalta. Perämies oli ainoa, joka ei malttiaan menettänyt.
Tsaari astui hänen luokseen ja rupesi tiedustelemaan joitakin laivan
ohjausta koskevia seikkoja.
Välittämättä rahtuakaan tsaarin läsnäolosta ja kysymyksistä vastasi
perämies tuimasti:
— Älä häiritse minua! Tiedän tehtäväni ja ymmärrän sen paremmin kuin
sinä.
Ja sitten hän ohjasi alusta valtavien jäätelien lomitse
järkkymättömällä tyyneydellä.
Tunnin kuluttua saapui laiva onnellisesti Arkangelin satamaan. Perämies
jätti silloin peräsimen, juoksi tsaarin luo ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä pyytäen anteeksi käytöstään merellä.
Keisari hymyili, käski hänen nousta ja suuteli häntä otsalle sanoen:
— Sinä olet minun pelastajani! Koroitan sinut kapteeniksi ja muistan
sinua aina hyvänä ystävänäni.
* * *
_Fredrik suurella_ oli tapana tehdä jokaiselle kaartiin tulleelle
sotilaalle kolme kysymystä: kuinka vanha olet, kuinka monta vuotta olet
ollut palveluksessani ja saatko säännöllisesti palkkaa ja pukimia?
Fredrik suuren kaartiin tuli sitten kerran eräs ruotsalainen, joka ei
lainkaan osannut maan kieltä.
Kaksi päivää opetettiin ummikkoruotsalaista vastaamaan kuninkaan
kolmeen kysymykseen, ja päällystö oli jo hyvillään siitä, että kaikki
menee taas hyvin, niinkuin ennenkin. Mutta sattumalta aloittikin
Fredrik suuri tällä kertaa toisesta kysymyksestään:
— Montako vuotta olet ollut palveluksessani?
— Kaksikymmentä vuotta, — vastasi ruotsalainen varmasti.
— No, kuinkas vanha sinä sitten olet?
— Yhden vuoden, Teidän Majesteettinne!
— Kuningas hämmästyi yhä enemmän ja huudahti:
— Minä nähtävästi menen tässä järjiltäni!
— Oikeaan aikaan, Teidän Majesteettinne, — antoi ruotsalainen
viivyttelemättä vastauksensa kuulua.
* * *
_Fredrik suuri_ sai usein osoittaa jalomielisyyttään ja hän teki sen
aina sangen henkevällä tavalla.
Kerran hän tarkasti Spandaun vankilaa ja kysyi jokaiselta rikolliselta,
mitä pahaa hän oli tehnyt. Lopullisesti selittivät kaikki tulleensa
syyttä vangituiksi. Vain yksi rikollinen oli sellainen, joka sanoi
suoraan kuninkaalle:
— Teidän Majesteettinne, minä olen kaikista rikollisista täällä pahin,
ja rangaistus, joka minun on kärsittävä, on minulle aivan liian lievä.
Silloin virkkoi kuningas:
— Mitä teet sinä kurjimus täällä näiden hyvien ihmisten joukossa? Mene
matkaasi!
* * *
_Fredrik suuri_ antoi rauhan aikana eräälle upseerille ritarinmerkin.
— Majesteetti, — selitti tämän tapahtuessa omapäinen soturi, — vain
sotakentällä voin ottaa ritarinmerkin vastaan.
Nauraen kuningas vastasi siihen:
— Joutavia! En toki voi aloittaa sotaa ripustaakseni ritarinmerkin
teidän rintaanne!
* * *
Pöllnitz, _Fredrik suuren_ läheisimpiä henkilöitä, pyysi kerran
kuninkaalta suurehkoa avustusta.
— Niin, kuinka minä voin häntä auttaa, — aprikoi kuningas, — kun
kassani ovat tyhjät? Olisipa hän edes katolilainen, niin voisin hänelle
suoda vasta avoimeksi tulleen elinaikaisen eläkkeennauttijan paikan.
Nopeasti muutti Pöllnitz tapansa mukaan uskontoa ja pyysi senjälkeen
eläkettä.
— Mikä vahinko, kun en voi hänen hurskasta intoaan palkita, — virkkoi
kuningas. — Eläke on jo annettu toiselle; kuitenkin juolahtaa mieleeni,
että minulla on rabbiininpaikka vapaana. Jos hän tahtoo ruveta
juutalaiseksi, ei tämä paikka mene häneltä hukkaan.
* * *
Vuonna 1779 tahtoi _Fredrik suuri_ perustaa ananaskasvilaitoksen
hovitarhaansa Sans-Soucissa, mutta kun siinä ei ollut tilaa, ehdotti
puutarhuri, että laitosta varten otettaisiin eräs pieni puutarha,
joka oli kuninkaallisen puutarhan vieressä. Sen omisti vanha leski.
Tiedusteltaessa, mitä hänen pieni puutarhansa maksaa, vastasi leski: