Ja aika kuluu, talvi kuluu, tulee jälleen kevät.
Luonnollisestikin täytyi Iisakin lähteä kylälle eräänä päivänä. Häneltä
kysyttiin, mitä asiaa hänellä sinne oli. — Enpä tiedä, vastasi hän.
Mutta lakaisi rattaat oikein puhtaiksi, pani siihen istuimen ja ajoi
matkoihinsa. Ja luonnollisestikin oli hänellä erinäisiä ruokatarpeita
vietävänä Eliakselle Storborgiin. Sellanråsta ei koskaan lähtenyt
hevosta ilman yhtä tai toista lähetystä Eliakselle.
Kun Iisakki ajoi hevosella korpea alas, ei se ollut mikään mitätön
tapahtuma, hän liikkui niin harvoin, Siivertti kulki tavallisesti
hänen sijastaan. Kahdessa ensimmäisessä uudistalossa seisotaan tuvan
ovella ja sanotaan: Sehän on itse Iisakki, mitähän tuo nyt itse ajaa
tänään! Kun hän tuli Månelandiin saakka, seisoo Barbro ikkunassa lapsi
käsivarrellaan ja katsoo häntä ja ajattelee: Se on Iisakki itse!
Hän saapuu Storborgiin ja pysäyttää: Ptruu! Onko Elias kotona? — Elias
tulee ulos. Kyllä hän on kotona, hän ei ole matkustanut vielä, mutta
hän on lähtemässä kevätretkelleen eteläisempiin kaupunkeihin. — Tässä
on jotakin, jonka äitisi lähetti mukanani, sanoo isä: En tiedä, mitä
siinä on, mutta ei kai siinä erikoisempaa ole. — Elias ottaa vastaan
astiat, kiittää ja kysyy: Ei kai sinulla ole kirjettä tai sentapaista?
— On, vastaa isä ja alkaa etsiä taskuistaan, ja se on pikku Rebekalta.
— Elias saa kirjeen, sitä hän oli odottanutkin, hän tuntee, että se on
ilahduttavan paksu ja sanoo isälle: Ei, olipa ikävä, että tulit niin
aikaisin, kaksi päivää liian aikaisin. Mutta jos odotat vähän, niin
ajat matkalaukkuni samalla.
Iisakki astuu alas ja sitoo hevosen. Hän tekee kierroksen pelloille.
Pieni edusmies Andresen ei ole mikään huono maanviljelijä Eliaksen
puolesta, tietenkin on häntä ollut Sellanrån Siivertti hevosella
auttamassa, mutta hän on myös omin päin kuivannut jonkun verran suota
ja palkannut miehen kiveämään ojia. Heidän ei tarvinnut tänä vuonna
ostaa rehuja Storborgiin ja ensi vuonna saattoi Elias jo pitää hevosia.
Siitä sai hän kiittää Andresenin harrastusta maanviljelykseen.
Viimein huutaa Elias, että hän on pakannut matkalaukkunsa ja on valmis.
Itse on hän myös valmis seuraamaan mukana, hänellä on hienot siniset
vaatteet ja valkea kaulus kaulassaan, kalossit jalassa, kävelykeppi.
Oikeastaan tulee hän nyt kaksi päivää liian aikaisin postilaivalle,
mutta se ei tee mitään, hän voi odottaa kylällä sen verran,
yhdentekevää, missä hän on.
Niin ajavat isä ja poika. Edusmies Andresen seisoo kaupan ovella ja
sanoo: Onnea matkalle!
Isä osoittaa huolenpitoa poikaansa kohtaan ja tahtoo antaa hänelle
istuimen yksinään, mutta Elias estelee ja istuutuu hänen viereensä. He
ajavat Breidablikin ohi ja Elias muistaa äkkiä, että hän on unohtanut
jotakin. — Ptruu! Mitä niin? kysyy isä. — Sateenvarjo vain, Eliaksen
sateenvarjo on unohtunut, mutta sitä hän ei voi selittää ja sanoo vain:
Ei auta. Aja vain! — Eikö käännytä? — Ei, aja vain! — Mutta olihan
hittoa, että hän oli niin huonomuistinen! Se sattui kiireessä, kun
isä kulki siellä pelloilla odottelemassa. Nyt sai Elias ostaa uuden
sateenvarjon Trondhjemissa käyttääkseen, kun hän tuli sinne. Eipä
haitannut, vaikka omisti kaksikin sateenvarjoa. Kuitenkin on hän niin
äkeissään itselleen, että hän hyppää alas ja kävelee kärryjen jäljessä.
Heidän keskustelustaan ei tule juuri mitään sillä lailla, koska
isän täytyy joka kerta kääntyä ympäri ja puhua taakseen. Isä kysyy:
Kuinka kauan olet poissa? ja Elias vastaa: Noin kolmisen viikkoa tai
korkeintaan kuukauden. — Isä ihmettelee, etteivät ihmiset suurissa
kaupungeissa menetä itseään ja joudu harhapoluille. Mutta Elias vastaa,
että mitä häneen tuli, niin oli hän tottunut kaupunkeihin, hän ei
koskaan menettänyt itseään, sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut. —
Isästä on häpeällistä istua yksinään ja hän sanoo: Ei, nyt saat sinä
ajaa jonkun aikaa, minä saan jo kylläni: Mutta Elias ei tahtonut
millään muotoa karkoittaa isää istuimelta ja istuutuu ennemmin itsekin
rattaille. Mutta ensin he aterioivat isän hyvistä eväistä. Sitten he
taas ajavat.
He saapuvat kahden viimeisen uudistalon luo ja nyt on jo helposti
nähtävissä, että lähestytään kylää, täällä on kussakin paikassa
valkoiset uutimet pienissä, tielle päin olevissa tuvanikkunoissa ja
ladon räystääseen on kiinnitetty lipputanko. — Se on itse Iisakki!
sanoo noiden kahden uudistalon väki nähdessään matkustajat.
Vihdoin saa Elias käännetyksi sen verran ajatuksensa pois omasta
itsestään ja omista asioistaan, että hän kysyy: Mitä asiaa sinulla on
tänään? — Hm! eipä erikoisempaa mitään! vastaa isä. — Mutta pitihän
nyt Eliaksen matkustaa pois, eihän olisi mitään vahinkoa, vaikka hän
tietäisikin sen: Sepän Jensineähän minä ajan noutamaan, selittää isä. —
Pitikö sinun vaivautua itse sille asialle, eikö Siivertti olisi voinut
sitä tehdä? kysyy Elias. Kas, Elias ei tiennyt asioista, hän luuli
siis, että Siivertti noutaisi sepän Jensinen sen jälkeen, kun tämä oli
niin komeasti lähtenyt Sellanråsta!
Ei, heinänkorjuu ei sujunut kotona. Inkeri oli kyllä pitänyt
lupauksensa, Leopoldiina teki myös tehtävänsä ja sitä paitse oli heillä
hevosharava. Mutta heinä oli osaksi raskasta timoteitä ja niittymaa
laaja. Sellanrå oli nyt suuri talo, naisilla oli myös muuta työtä kuin
haravoimista, oli elukat, ruoan täytyi olla valmis määrättyyn aikaan,
oli juustonlaittoa ja kirnuamista, vaatteidenpesoa ja leipomista, äiti
ja tytär saivat tehdä työtä nääntyäkseen. Iisakki ei halunnut nähdä
toista sellaista kesää, hän määräsi lyhyesti, että Jensine oli otettava
takaisin, jos hän oli saatavissa. Inkerillä ei liioin enää ollut mitään
sitä vastaan, hän oli taas järkiintynyt ja vastasi: Tee niinkuin tahdot
minun puolestani! Inkeri oli nyt tasaantunut, ei ole mikään pieni asia
saada järkensä takaisin, kun on sen menettänyt. Inkerillä ei ollut
enää hehkua tuhlattavana, ei mitään yksityistä villiyttä aisoissa
pidettävänä, talvi oli hänet jäähdyttänyt, hänellä oli jäljellä hehkua
vain kotitarpeiksi, nyt oli hän alkanut tulla hieman täyteläisemmäksi,
sievemmäksi, pulskemmaksi. Merkillinen nainen, hän ei surkastunut, ei
kuollut vähitellen, ehkä johtui se siitä, että hän oli aloittanut niin
myöhään kukintansa. Herra ties mistä kaikki johtuu, ei millään ole
vain yhtä syytä, kaikella on syysarjansa. Eikö hän ollut sepänvaimon
silmissä hyvissä kirjoissa? Mistä saattoivat sepän vaimot häntä
tuomita? Viallisten kasvojensa vuoksi oli hän hyljeksitty keväässänsä,
myöhemmin joutui hän omituiseen ympäristöön ja menetti kuusi vuotta
kesästään; kun hänellä vielä oli kylliksi elinvoimia, ilmeni hänen
syksyssään villiyden puuskia. Inkeri oli parempi kuin sepänvaimot,
hieman vahingoittunut, hieman vääristynyt, mutta luonnoltaan hyvä,
luonnoltaan kelvollinen...
Isä ja poika ajavat, he ajavat Brede Olsenin majataloon ja vievät
hevosen vajaan. Nyt on ilta. He menevät itse sisälle.
Brede Olsen on vuokrannut tämän talon, se on oikeastaan
ulkohuonerakennus, joka kuuluu kauppiaalle, nyt on siihen laadittu
kaksi tupaa ja kaksi kamaria, se ei ole hullumpi, se sijaitsee hyvällä
paikalla, talossa käy kahvinjuojia ja lähiseudun väkeä, joka aikoo
matkustaa postilaivalla.
Bredellä näyttää kerrankin olevan onnea, hän on joutunut oikealle
paikalleen, ja siitä sai hän kiittää vaimoaan. Breden vaimon päässä
syntyi tämä kahvilan ja majatalon pidon ajatus, kun hän myi kahvia
Breidablikin huutokaupan aikana, oli niin hauska tehdä kauppaa, tuntea
käsissään rahoja, kontantteja. Tänne muuton jälkeen on kaikki käynyt
hyvin, vaimo myy kahvia todenteolla ja antaa asuntoa ihmisille,
joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Matkustajat siunaavat häntä.
Luonnollisestikin on Katriina, tytär hänelle hyvänä apuna, hän on suuri
tyttö ja nokkela tarjoilemaan; luonnollisestikin on myös ajankysymys,
milloin pikku Katri ei enää voi olla vanhempainsa kotona tarjoilemassa.
Mutta toistaiseksi käy liike tyydyttävästi ja se on pääasia. Alku
oli niin erinomaisen hyvä ja olisi voinut olla vielä parempi, jollei
kauppiaalta olisi rinkelit ja leivokset loppuneet; vappuyleisö sai
istua ja turhaan pyytää leipää kahvin lisäksi, kahvileipää! Se opetti
kauppiasta varaamaan leivoksia kylän juhlatilaisuuksiin.
Breden perhe elää miten voi liikkeestä. Kahvi ja jäljelle jäänyt
kahvileipä kuittaa monet ateriat, mutta pysyyhän hengissä ja lapset
saavat hienon, jopa hienostuneen leiman siitä. Ei ole kaikilla leipää
kahvin kanssa! sanoo seudun väki. Breden perhe näyttää voivan hyvin,
he pitävät vielä koiraakin, joka käy ympäri norkoilemassa vierailta
suupaloja ja lihoo. Merkillistä, miten tuollainen lihava koira voi
reklamoida majatalon elintapoja!
Brede Olsenilla on siis isännän asema tässä talossa ja hän on vielä
sen ohella päässyt nousemaan. Hänestä oli jälleen tullut nimismiehen
apuri ja todistaja ja häntä käytetyinkin yhteen aikaan varsin
ahkerasti; mutta viime syksynä joutui hänen tyttärensä Barbro riitaan
nimismiehenrouvan kanssa mitättömästä seikasta, suoraan sanoen täistä,
ja siitä ajasta lähtien ei Brede enää ole ollut tämän herrasväen
suosiossa. Mutta Brede ei ole siinä paljoa menettänyt, hänellä on
muita herrasväkiä, jotka käyttävät häntä vartavasten tuottaakseen
nimismiehenrouvalle harmia, niinpä käyttää häntä tohtori ahkerasti
kyyditsijänä, ja papinrouvalla ei todellakaan ole niin paljon porsaita
kuin hän tahtoisi saada Breden lahtaamaan, — ne ovat hänen omat sanansa.
Mutta monesti on Breden perheellä niukkaakin, he eivät ole kaikki niin
lihavia kuin koira. Mutta Herran kiitos, Bredellä on keveä luonne:
lapset käyvät yhä suuremmiksi! sanoo hän, vaikka uusia tulee yhtenään.
Ne, jotka ovat suuria, ovat lähteneet kotoa ja huolehtivat itsestään
ja lähettävät tuolloin tällöin vähän kotiinkin: Barbro on naimisissa
Månelandissa ja Helge on sillinuotalla, he toimittavat vähän tavaraa
tai rahaa vanhemmillekin, milloin voivat, vieläpä itse Katrikin, joka
tarjoilee kotona, saattoi ihmeellistä kyllä pistää isälle käteen
viisikruunusen kerran talvella, kun näytti kaikkein pimeimmältä. Sepä
tyttö on! sanoi Brede, eikä hän kysynyt, keneltä tyttö oli sen saanut
tai millä hän sen oli ansainnut. Niin piti olla, lapsilla tuli olla
sydäntä vanhempiaan kohtaan, heidän piti auttaa näitä!
Brede ei ole oikein tyytyväinen poikaansa Helgeen siinä suhteessa,
hän seisoskelee rihkamakaupassa ja kehittelee käsityksiään lasten
velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan: Nähkääs nyt esimerkiksi tuota
poikaani Helgeä, jos hän käyttää vähän tupakkaa ja ottaa naukun, siihen
en sano mitään, me olemme kaikki olleet nuoria. Mutta hänen ei pidä
lähettää meille kirjeessä toisensa jälkeen pelkkiä terveisiä. Hänen
ei pidä saattaa äitiänsä kyyneliin. Se on paha tapa. Ennen vanhaan
oli toisin, lapset eivät olleet vielä aikuisia, kun he jo ryhtyivät
palvelukseen ja alkoivat lähettää vanhemmille pientä apua. Eikö tulisi
olla niin? Eivätkö isä ja äiti ole ensin kantaneet heitä sydämensä alla
ja hikoilleet verta pitääkseen heidät hengissä koko kasvun ajan? Sitten
he unohtaisivat sen!
Oli kuin Helge olisi kuullut isänsä puheen, sillä nyt tuli kirje, jossa
oli seteli, kokonainen viisikymmenkruununen. Ja nyt eli Breden perhe
leveästi jonkun aikaa ja osti tuhlaavaisuudessaan sekä lihaa että
kalaa keittoruoaksi ja lasihelyillä koristetun kattolampun majatalon
parempaan tupaan.
Meni päivä erältään, ja mitä muuta voisikaan vaatia? Breden perhe eli
näin kädestä suuhun, mutta ilman suurempaa puutetta. Mitäpä muuta
voisikaan vaatia?...
— Sellaisia vieraita! sanoi Brede ja johti Iisakin ja Eliaksen tupaan,
jossa oli lasihelyillä koristettu lamppu. Mitä näenkään! Et kai sinä,
Iisakki, aio matkustaa? — Ei, minulla on vain sepälle asiaa. — Vai
niin, sitten aikoo Elias taas eteläisempiin kaupunkeihin?
Elias on tottunut hotelleihin, hän on kuin kotonaan, ripustaa takkinsa
ja keppinsä seinälle ja pyytää kahvia; ruokaa on isällä mukana
laukussa. Katri tuo kahvia. — Ei hänen pidä maksaa! sanoo Brede. Minä
olen niin monesti ollut Sellanråssa ja saanut juomista ja syömistä, ja
Eliaksella olen minä kirjoissa; et saa ottaa äyriäkään, Katri! — Mutta
Elias maksaa, ottaa rahapussin ja maksaa, ja antaa kaksikymmentä äyriä
ylitse. Ei mitään saituutta.
Iisakki menee sepälle ja Elias jää istumaan.
Hän sanoo Katrillekin sen mikä välttämätöntä on, mutta ei muuta
kuin mikä välttämätöntä on, hän puhelee ennen hänen isänsä kanssa.
Ei, Elias ei välitä tytöistä, hän on aivankuin karkamustunut niistä
kerran ja kadottanut mielenkiinnon. Ehkei hänellä ole koskaan ollut
oikeata rakkausviettiä, koska hän nyt noin ilman aikojaan kuljeksii.
Harvinainen mies korvessa, herra, jolla on ohut kirjurinkäsi ja naisen
aisti koreiluun ja sateenvarjoihin ja keppeihin ja kalosseihin nähden.
Vaihdettu, laimistunut, käsittämätön vanhapoika. Eipä tahdo kasvaa edes
raakaa partaakaan hänen ylähuuleensa. Mutta ehkäpä oli niin, että tämä
nuorukainen oli oikeata lajia ja kaikin puolin kunnollisesti varustettu
kerran, mutta joutui omituisiin oloihin ja muuttui vaihdokkaaksi?
Tuliko hänestä niin ahkera konttorissa ja rihkamapuodissa, että koko
hänen alkuperäisyytensä katosi? Ehkä oli niin. Joka tapauksessa kulkee
hän nyt täällä kilttinä ja intohimottomana, hieman heikkona, hieman
välinpitämättömänä ja vaeltaa yhä edelleen syrjäpolkuaan. Hän saattoi
kadehtia joka miestä korvessa, mutta siihenkään hänellä ei ollut kykyä.
Katri on tottunut laskemaan leikkiä vieraiden kanssa ja hän kiusoittaa
Eliasta sillä, että hän kai on menossa etelään päin rakastettunsa
luokse taas? — Minulla on muutakin päässä pidettävää, vastaa Elias,
minä lähden kauppamatkoille, avaamaan suhteita. — Älä ole niin
nenäkäs parempisäätyisille ihmisille, Katri! oikaisee hänen isänsä.
Brede Olsen on niin kohtelias Eliakselle, niin kunnioittava, että
pois tieltä. Hänen on hyvä ollakin sitä, se on viisasta, hän on
velkaa Storborgiin, hän on velkojansa edessä nyt. Ja Elias? Hän pitää
hyvänään tuon kohteliaisuuden ja on puolestaan hyvä ja armollinen:
Teidän korkea-arvoisuutenne! sanoo hän pilan vuoksi ja on olevinaan.
Hän mainitsee unohtaneensa sateenvarjonsa: Olimme juuri tulleet
Breidablikin ohi ja siinä silmänräpäyksessä muistin sateenvarjon!
— Brede kysyy: Hän aikoo kai pikku kauppiaallemme tässä vieressä
totilasille illaksi? — Elias vastaa: Niin jos olisin ollut yksin.
Mutta minulla on isä mukana. — Brede on miellyttävä ja laskettelee
edelleen: Ylihuomenna tulee tänne muudan mies, joka matkustaa takaisin
Ameriikkaan. — Onko hän ollut kotona käymässä? — On. Hän on ylämaasta.
Hän on ollut poissa monet vuodet, mutta nyt on hän ollut kotona
talven. Hänen matkalaukkunsa on eräs ajuri jo tuonut tänne, se on aika
matkalaukku! — Olen itsekin ajatellut toisinaan Ameriikkaa, sanoo
Elias vilpittömästi. — Hänkö? huudahtaa Brede. Olisiko se hänelle
tarpeellista! — Minä en kai tulisi siellä oleskelemaan iankaiken, mene
tiedä. Mutta minä olen ollut niin monilla matkoilla, voisinhan tehdä
senkin matkan. — Niinpä niin. Ja kyllä ne vain tavattomasti ansaitsevat
rahaa siellä Ameriikassa. Niinkuin tuokin mies, josta puhuin: hän
on kustantanut yhdet jos toisetkin jouluhuvit ylämaassa ja kun hän
tulee tänne, sanoo hän: Tuohan pannullinen kahvia ja tuohan kaikki
kahvileipä, mitä sinulla on! sanoo hän. Tahtooko hän nähdä tuon miehen
matkalaukun?
He menivät käytävään katsomaan hänen matkalaukkuaan. Se oli ihmeellinen
kapine, joka puolella kiilteli metalleja ja heloja, siinä oli kolme
säppiä, lukkoa lukuunottamatta. — Siihen ei tiirikka pysty! sanoi Brede
aivankuin hän olisi koettanut sitä.
He palasivat jälleen tupaan, mutta Elias oli käynyt hiljaiseksi. Tuo
ylämaan ameriikkalainen oli latistanut hänet maan tasalle, hän matkusti
matkojaan kuin suurin amtmanni, oli selvää, että tämä henkilö kiinnitti
Breden mieltä. Elias pyysi lisää kahvia ja koetti näyttää rikkaalta
hänkin, hän pyysi leipää kahvin lisäksi ja antoi sen koiralle, mutta
hän tunsi itsensä vähäiseksi ja masennetuksi. Mitä oli hänen oma
matkalaukkunsa tuohon ihmeeseen verrattuna! Siinä se oli, mustaa
vahakangasta, kulmat valkeiksi kuluneet, käsilaukku. — Herra nähköön,
hän ostaisi komean matkalaukun tultuaan etelään, huomaa se! — Hän ei
huoli antaa mitään koiralle, sanoi Brede. — Ja Elias oli taas hieman
ihmistynyt ja kohonnut: Onpa se aika lihava koira, sanoi hän.
Ajatus synnytti toisen hänen päässään, hän lopetti keskustelun Breden
kanssa ja meni vajaan hevosen luokse. Täällä avasi hän kirjeen, joka
oli hänen taskussaan. Hän oli vain pistänyt sen taskuunsa eikä ollut
katsonut, mitä rahoja se sisälsi, hän oli saanut näitä kirjeitä kotoa
ennenkin ja aina oli niissä ollut joitakin seteleitä, matka-apua.
Mitä oli nyt? Suuri, harmaa paperi, jonka pikku Rebekka oli maalannut
täyteen Elias veljelleen, sen lisäksi pieni kirje äidiltä. Mitä muuta?
Ei mitään. Ei lainkaan rahoja.
Äiti kirjoitti, ettei hän ollut voinut pyytää isältä rahoja enää, sillä
nyt ei ollut suuria jäljellä rikkauksista, jotka kerran oli saatu
kuparivuoresta, se oli mennyt Storborgin ostoon ja sitten kaikkiin
tavaroihin ja Eliaksen matkoihin. Nyt täytyi hänen koettaa omin neuvoin
matkustaa tällä kertaa, sillä niitä rahoja, mitä vielä jäljellä oli,
täytyi säästää hänen sisaruksiaan varten, etteivät hekään jäisi aivan
ilman. Onnea matkalle ja rakkaita terveisiä.
Ei rahoja.
Itsellään ei Eliaksella ollut kylliksi rahoja matkaa varten etelään,
hän oli tyhjentänyt kauppansa kassan, eikä ollut saanut paljon mitään.
Hän oli ollut aika tyhmä lähettäessään äskettäin Bergenissä olevalle
tukkukauppiaalle rahakirjeen ja maksaessaan joitakin laskuja. Ne
olisivat saaneet odottaa. Luonnollisestikin oli hän ollut myös liian
huoleton lähtiessään matkalle avaamatta ensin kirjettä, hän olisi
säästänyt itseltään ajomatkan kylään vaivaisille matkalaukkuineen. Nyt
seisoi hän siinä...
Isä palaa takaisin sepän luota saatuaan asiansa suotuisasti
suoritetuksi: hän saa huomenna Jensinen mukaansa. Jensine ei näet ollut
pannut lainkaan vastaan eikä estellyt, hän oli heti oivaltanut, että
Sellanråssa tarvittiin kesä-apua ja suostunut lähtemään. Hauskaa matkaa
taas.
Isän puhuessa istuu Elias ja miettii omaa kohtaansa. Hän näyttää
isälleen ameriikkalaisen matkalaukkua ja sanoo: Olisin tyytyväinen,
jos olisin siellä, mistä tämä matkalaukku on tullut! Isä vastaa: Niin,
ehkei se olisi hulluinta!...
Aamulla varustautuu isä kotimatkalle, syö, valjastaa hevosen ja ajaa
sepälle Jensineä ja hänen kistuaan noutamaan. Elias seisoo katselemassa
heidän jälkeensä koko ajan, kun he ajavat pois, ja kun he katoavat
metsänreunaan, maksaa hän majataloon ja antaa taas juomarahoja: Antaa
minun matkalaukkuni olla tässä, kunnes minä palaan! sanoo hän Katrille
ja lähtee.
Elias — minne hän lähtee? Hänellä on vain yksi paikka, minne mennä: hän
kääntyy ympäri, hänen on palattava takaisin kotiin. Hän lähtee korpea
kohden taas hänkin, tiellä pysyttelee hän niin lähellä isää ja Jensineä
kuin suinkin voi, joutumatta nähdyksi. Niin astelee hän astelemistaan.
Hän alkaa nyt kadehtia jokaista korvenasukasta.
On sääli Eliasta, hän on niin harhautunut.
Eikö hänellä ole kauppa Storborgissa? Mutta se ei kannata herranaoloa,
hän tekee liian paljon hauskoja retkiä solmiakseen suhteita, ne
tulevat liian kalliiksi, hän ei matkusta säästeliäästi. Ei pidä olla
pikkumainen, sanoo Elias ja antaa kaksikymmentä äyriä, kun hän voisi
päästä kymmenellä. Kauppa ei voi elättää tätä tuhlailevaa miestä, hänen
täytyy saada apua kotoa. Nyt viljellään Storborgissa perunaa, ruista
ja heinää kotitarpeiksi, mutta särvin täytyy saada Sellanråsta. Onko
siinä kaikki? Siivertin täytyy ajaa Eliaksen tavaroita ilmaiseksi meren
rannalta. Onko siinä kaikki? Äidin täytyy hankkia isältä rahoja hänen
matkoihinsa. Mutta onko siinä kaikki?
Pahin on jäljellä.
Elias teki kauppaa kuin höperö. Häntä niin imartelee, että kyläläiset
tulevat tekemään kauppaa Storborgiin, että hän antaa heille mielellään
velaksi, kun huhu leviää tästä, tulee yhä useampia ostamaan velaksi, se
vie päin männikköä, Elias on ystävällinen ja antaa, kauppa tyhjenee ja
kauppa täyttyy taas. Kaikki tämä maksaa rahaa. Kuka maksaa? Isä.
Aluksi oli äiti ollut hänen uskottu puhemiehensä: Elias oli perheen
toivorikas vesa, hänet piti kunnollisesti auttaa alkuun; muista miten
halvalla hän sai Storborgin ja miten hän sanoi pilkulleen, mitä hän
tahtoi siitä antaa! Kun isän mielestä kauppa meni päin mäntyä vastasi
äiti: Mitä sinä sanotkaan! Käyttipä hän melko vahvoja lausetapoja, oli
kuin Iisakki olisi ollut liian tuttavallinen Eliasta kohtaan.
Äiti oli näet itsekin ollut maailmalla ja matkustanut, hän saattoi
käsittää, että Elias ei itse asiassa viihtynyt korvessa, hän oli
tottunut hienompiin oloihin, oli saanut suuren yhteiskunnallisen
liikkuvaisuuden ja kaipasi samanveroisia. Hän syyti liian paljon
kehnolle väelle, mutta sitä hän ei tehnyt ilkeydestä eikä vanhempiaan
vahingoittaakseen, hän teki sen pelkästään hienon ja hyvän luonteensa
vuoksi, hänen täytyi auttaa ihmisiä, jotka olivat huonommassa asemassa
kuin hän. Rakas, hän oli ainoa mies korvessa, jolla oli valkea
nenäliina, jota alituiseen täytyi pestä. Kun ihmiset luottavaisina
pyysivät häneltä velaksi ja hän vastasi ei, olisi voitu luulla, ettei
hän ollutkaan niin hyvä mies kun yleensä luultiin. Hänellä oli sitä
paitse velvollisuuksia korven kaupunkilaisena ja nerona.
Kaiken tämän otti äiti huomioon.
Mutta isä, joka ei ymmärtänyt siitä tavuakaan, avasi eräänä päivänä
hänen silmänsä ja korvansa ja sanoi: Kas tätä, tässä on nyt kaikki,
mitä kuparivuoren rahoista on jäljellä! — Vai niin, sanoi äiti, entä
muu? — Sen on Elias saanut. — Äiti löi kätensä yhteen ja huudahti: Ei,
kyllä hänen täytyy käyttää järkeään!
Elias raukka, hän oli niin hutiloitunut, niin takaperoiseksi
kehittynyt. Hänen olisi kai pitänyt elää korvessa koko ajan, nyt on hän
mies, joka on oppinut kirjoittamaan kirjaimia, hän on vailla pohjaa ja
syvyyttä. Mutta mikään sysimusta ja pirullinen mies hän ei ole, hän ei
ole rakastunut eikä kunnianhimoinen, hän ei ole paljon mitään, eipä
edes perinpohjin epäkelpokaan.
Tuossa nuoressa miehessä on jotakin onnetonta ja tuomittua, hän
on ikäänkuin jonkun vahingon valtaama. Tuon hyvän kaupunkilaisen
piiri-insinöörin ei olisi ehkä pitänyt keksiä häntä hänen lapsuudessaan
ja ottaa häntä luokseen ja tehdä hänestä jotakin, lapselta kai katkesi
ja turmeltui juuret. Kaikki, mihin hän nyt ryhtyy, osoittaa jotakin
vajavaisuutta hänessä, jotakin tummaa valoisalla pohjalla...
Hän vaeltaa edelleen. Ajajat sivuuttavat Storborgin; mitä tekisi hän
kotona kauppapaikassaan? Ajajat saapuvat Sellanråhon yöllä, Elias on
heidän kintereillään. Hän näkee Siivertin tulevan ulos pihalle ja
hämmästyvän Jensineä, he tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilevät
vähän, sitten ottaa Siivertti hevosen ja menee sen kanssa talliin.
Nyt uskaltaa Elias tulla esiin, perheen ylpeys, nyt uskaltaa hän tulla
esiin. Hän ei astele, hän hiipii, hän tapaa Siivertin tallissa. — Minä
täällä olen, sanoo hän. — Sinäkin! sanoo Siivertti ja ihmettelee taas.
Veljekset alkavat hiljaisen keskustelun: Siivertin pitäisi saada äiti
hankkimaan vähän rahaa, pelastusrahaa, matkarahaa. Näin ei käy laatuun,
Elias on väsynyt siihen, hän on ajatellut sitä kauan, sen täytyy
tapahtua tänä yönä, pitkä matka, Ameriikka, tänä yönä. — Ameriikka?
sanoo Siivertti kovaa. — St! Olen ajatellut sitä kauan, näin ei käy
laatuun ja minä olen ajatellut sitä kauan. — Mutta Ameriikka? sanoo
Siivertti. Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! — Välttämättä. Minä palaan
heti takaisin ja ehdin postilaivaan. — Pitää kai sinun saada ruokaa? —
Ei minun ole nälkä.
— Etkö nuku vähän? — En. —
Siivertti tarkoittaa veljensä parasta ja koettaa pidättää häntä, mutta
Elias pysyy lujana päätöksessään, kerrankin lujana. Siivertti on
hämmentynyt, ensin kai ällistyi hän hieman Jensinen nähdessään, ja nyt
tahtoo Elias kokonaan lähteä korvesta, melkeinpä koko maailmasta. —
Mitä sinä aiot tehdä Storborgilla? kysyy hän. — Andresen voi saada sen,
vastaa Elias.
— Voiko Andresen saada sen, miten niin? — Eikö hän tule saamaan
Leopoldiinaa? — Sitä en tiedä. Kyllä kai hän saa. —
He puhuvat hiljaa ja puhuvat yhä. Siivertti arvelee, että on parasta,
että isä tulee ulos, niin saa Elias puhua hänen itsensä kanssa, mutta
ei, ei! kuiskaa Elias, sitä hän ei tahdo, hänessä ei ole koskaan ollut
miestä seisomaan sellaisen isän kasvojen edessä, hänen on aina täytynyt
käyttää välittäjiä. — Siivertti sanoo: Tiedäthän millainen äiti on. Et
pääse minnekään itkulta ja myöntymiseltä, hän ei saa tietää siitä.
— Ei, sanoo Eliaskin, hän ei saa tietää siitä. —
Siivertti menee, on poissa iäisyyden ja palaa tuoden rahaa, paljon
rahaa: Kas tässä, siinä on kaikki mitä hänellä on, luuletko, että se
riittää? Laske ne; hän ei niitä laskenut. — Mitä isä sanoi? — Ei hän
paljon mitään sanonut. Nyt saat odottaa vähän aikaa, niin minä käyn
hakemassa vähän vaatetta päälleni ja seuraan sinua. — Älä huoli tehdä
sitä, mene nukkumaan. — No pelkäätkö sinä sitten pimeässä tallissa?
kysyy Siivertti koettaen näyttää hieman iloiselta.
Hän on hetkisen poissa ja palaa jälleen pukeutuneena, hänellä on myös
isän eväsreppu selässään.
Kun he astuvat ulos, seisoo isä ulkopuolella: Kuulen, että aiot
matkustaa niin kauas? sanoo hän. — Niin, vastaa Elias, mutta minä
palaan takaisin. — Ei, minä tässä vain viivytän sinua, mutisee ukko
ja kääntyy menemään. Onnea matkalle! sanoo hän omituisen sortuneella
äänellä ja lähtee nopeasti tiehensä.
Veljekset vaeltavat korpea alas, jonkun matkan päässä istuutuvat
he syömään ja Eliaksella on nälkä, Elias tuskin saa kylläänsä
ollenkaan. On mitä hienoin kevätyö, teerien kuherrusta kuuluu harjulta
sieltä täältä ja tämä kotoinen ääni saattaa siirtolaisen hetkeksi
neuvottomaksi: On kaunis ilma, sanoo hän. Ei, nyt sinun täytyy kääntyä
Siivertti! — Vai niin, sanoo Siivertti ja seuraa. — He kulkevat
Storborgin ohi ja Breidablikin ohi, teeret kuhertelevat koko matkan
milloin milläkin harjulla, se ei ole torvisoittoa niinkuin kaupungissa,
mutta se on ääntä, kuulutusta, kevät on tullut. Äkkiä kuuluu ensimäisen
pikkulinnun ääni puunlatvasta, se herättää toiset, kyselyitä ja
vastauksia kuuluu kaikkialta, se on enemmän kuin laulua, se on
ylistyslaulua. Siirtolainen tuntee kai hieman koti-ikävää, jotakin
avutonta, hän aikoo Ameriikkaan eikä kukaan ole kypsempi siihen kuin
hän. — Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! sanoo hän. — No niin,
vastaa veli, koska niin tahdot. —
He istuutuvat metsän reunaan ja näkevät kylän aivan edessään,
kauppapaikan, laiturin, Breden majapaikan; joitakuita miehiä häärii
alhaalla postiveneen luona ja laittautuu kuntoon.
— Eipä minulla olekaan aikaa istua tässä, sanoo Siivertti ja nousee
jälleen. — Olipa ikävä, että matkustat niin kauas, sanoo Siivertti.
— Elias vastaa: Mutta minä palaan takaisin, ja silloin minä en
matkustakaan vain vahakankainen matkalaukku mukanani! —
Kun he sanovat hyvästi, pistää Siivertti veljelle pienen esineen,
jotakin paperiin käärittynä. — Mikä se on? kysyy Elias. — Siivertti
vastaa: Kirjota nyt ahkerasti! — Sitten hän lähtee.
Elias avaa paperin ja kurkistaa: se on kultaraha, tuo kultainen
kaksikymmenkruununen. — Ei, älä sitä anna! huutaa hän. — Siivertti
menee.
Hän kulkee hetken, sitten kääntyy hän ja istuutuu jälleen
metsänreunaan. Postiveneen luona syntyy yhä enemmän liikettä, hän näkee
väkeä nousevan veneeseen, veli nousee siihen, vene irroitetaan ja
soutaa pois. Niin matkustaa Elias Ameriikkaan.
Hän ei koskaan palannut takaisin.