Sellanråhon tulee merkillinen kulkue, ehkä hieman naurettava kulkueena,
mutta ei yksinomaan naurettava: sen muodostaa kolme miestä, joilla
on suunnattomat kantamukset, säkit, jotka riippuvat etupuolella
rinnalla ja takana selässä. He astelevat hanhenmarssia ja huutavat
toisilleen leikkipuheita, mutta heillä on raskaat kannettavat. Pieni
edusmies Andresen on ensimäisenä kulkueessa ja se on sitäpaitse myös
hänen kulkueensa: hän on varustanut itsensä, Sellanrån Siivertin
ja erään kolmannen, Breidablikin Fredrik Strömin tälle retkelle.
Vietävä miehekseen tuo pieni edusmies Andresen, hänen olkansa painuu
arveluttavasti maata kohden ja hänen takkinsa on vääntynyt alas
niskasta, niin hän astelee, mutta hän kantaa kun kantaakin taakkansa.
Hän ei ole oikosenaan ostanut Storborgia ja kauppaa Eliaksen jälkeen,
siihen hänellä ei ole varoja; hänen on parasta odottaa joku aika ja
ehkä saada kaikki ilmaiseksi. Andresen ei ole mikään taitamaton mies,
hän on toistaiseksi vuokrannut talon ja hoitaa kauppaa.
Hän on tarkastanut tavaravaraston ja löytänyt joukon
kaupaksikäymättömiä tavaroita Eliaksen rihkamakaupassa, jopa
hammasharjoja, jopa ommeltuja kaitaliinoja ja pieniä lintuja, jotka
seisoivat teräslangalla ja sanoivat piip, kun niitä oikeasta kohdasta
painoi.
Näitä tavaroita on hän nyt lähtenyt kuljettamaan, hän aikoo myydä ne
kaivostyömiehille tunturin toisella puolella. Hänellä on kokemusta
Aronsenin ajoilta, että kaivostyömiehet, joilla on rahaa, ostavat
kaikenlaista. Nyt harmittaa häntä vain, että hänen on täytynyt jättää
kuusi keinuhevosta, jotka Elias viimeisellä Bergenin matkallaan oli
ostanut.
Karavaani saapuu Sellanrån pihaan ja laskee taakkansa maahan. He
eivät lepää kauan, kun he ovat saaneet juodakseen maitoa ja leikillä
tarjonneet tavaroitaan ostettaviksi talon väelle, nostavat he jälleen
taakkansa olalleen ja jatkavat matkaansa. He eivät ole vain leikin
vuoksi matkalla. He vaeltavat metsän läpi etelään päin.
He kulkevat puolipäivään saakka, aterioivat ja taivaltavat jälleen
illan tuloon asti. Sitten leiriytyvät he ja nukkuvat jonkun aikaa.
Siivertti nukkuu istuallaan kivellä niinkuin kukko orrellaan, kuten hän
sanoo. Siivertti on näet viisas korvessa, aurinko on lämmittänyt kiven
ja nyt on siinä hyvä istua ja nukkua, hänen toverinsa eivät ole yhtä
huomaavaisia eivätkä tahdo seurata neuvoa, he paneutuvat kanervikkoon
ja heräävät viluisina ja nuhaisina. Sitten he syövät aamiaisen ja
jatkavat matkaansa.
Nyt kulkevat he ja kuuntelevat jo vähin laukauksia, he toivovat
kohtaavansa väkeä ja kaivoksia päivemmällä, työn on kai jo
täytynyt edistyä kauas merenrannalta Sellanråta kohden. He eivät
kuule laukauksia. He vaeltavat päivälliseen saakka eivätkä tapaa
ketään, mutta he huomaavat maassa suuria reikiä, joita ihmiset ovat
kaivaneet koetteeksi. Mitä kaikki tämä tietää? Asian laita on kai
niin, että tässä päässä tunturia on tavattoman paljon malmia, he
kaivavat puhdasta, raskasta kuparia eivätkä pääse paljoa etenemään
merenrannasta. Puolipäivän jälkeen tapaavat he useita kaivoksia, mutta
ei missään miehiä, he kulkevat iltaan saakka ja näkevät jo meren
edessään, he vaeltavat hylätyn kaivoserämaan kautta eivätkä kuule
laukauksia. Se on vallan merkillistä, mutta he leiriytyvät jälleen
toiseksi yöksi. He neuvottelevat: onko työ lopussa? Pitääkö heidän nyt
kääntyä takaisin taakkoineen? Ei puhettakaan! sanoo edusmies Andresen.
Aamulla tulee heidän leiriinsä muudan mies, kalpea ja harmistunut
mies, joka rypistää kulmakarvojaan ja katsoo heitä, lävistää heidät
katseellaan: Sinäkö se olet Andresen? kysyy mies. Se on Aronsen,
kauppias Aronsen. Hän ei pane vastaan, kun karavaani tarjoaa hänelle
lämmintä kahvia ja ruokaa, ja hän istuutuu alas: Minä näin teidän
savunne ja tahdoin nähdä mistä se tuli, selittää hän. Ajattelin:
saat nähdä että ne tulevat järkiinsä ja aloittavat jälleen työt. Ja
nyt tapaankin vain teidät! Minne te olette matkalla? — Tänne vain. —
Mitä te kannatte? — Tavaroita. — Tavaroita? huutaa Aronsen. Tuletteko
te myymään tavaroita? Kenelle? Ei täällä ole ketään. Ne lähtivät
lauvantaina. — Kutka lähtivät? — Kaikki. Täällä on tyhjää. Ja jos
niikseen, niin on minulla kyllin tavaroita. Minulla on kauppa täynnä.
Voitte ostaa tavaraa.
Nyt on näet kauppias Aronsenin laita taas huonosti, kaivostyö on
lopussa.
He saavat hänet kahvilla vähän rauhoittumaan ja kyselevät häneltä.
Aronsen ravistaa äreänä päätään: Sitä ei voi sanoa, se on
käsittämätöntä! sanoo hän. Kaikki kävi hyvin ja hän myi tavaroita ja
keräsi rahoja, lähiseutu kukoisti ja sai varoja valkoiseen puuroon
ja uusiin koulutaloihin ja lasihelyillä koristettuihin lamppuihin
ja kaupunkilaiskenkiin. Sitten havaitsivat herrat, ettei se enää
kannata, he lopettavat. Eikö kannata? Onhan ennenkin kannattanut? Eikö
sinikuparia paljastu joka laukauksella; minkä he ampuvat? Se on vain
petosta. Eivätkä he ajattele lainkaan, että he saattavat sellaisen
miehen kuin minut mitä suurimpaan pulaan. Mutta niin kai se on,
niinkuin sanotaan, että Geissler on taas syynä kaikkeen. Hän ei ollut
tullut, ennenkuin työt olivat lopussa, oli kuin hän olisi haistanut sen.
Onko Geissler täällä?
Eikö hän olisi täällä! Hänet olisi pitänyt ampua. Hän tuli eräänä
päivänä postiveneellä ja sanoi insinöörille: Miten käy? — — Hyvin käy
minun mielestäni, vastasi insinööri. — Mutta Geissler, joka seisoi
siinä, kysyi vain uudelleen: Vai niin, käykö hyvin?
— Käy. Ei hullummin kuin luulen, vastaa insinööri.
— Mutta kiitos, kun posti avattiin, oli siellä sekä sähkösanoma että
kirje insinöörille, ettei se enää kannattanut, hänen piti lopettaa!
Karavaanin jäsenet katsahtavat toisiinsa, mutta päämies, tuo Andresen
veitikka, ei näytä kadottaneen rohkeuttaan. — Kääntykää vain takaisin
kotiin! neuvoo Aronsen. — Kaikkea vielä, vastaa Andresen ja pistää
kahvivehkeet pussiin. — Aronsen tuijottaa vuoroon kaikkia kolmea:
Hulluja te olette! sanoo hän.
Edusmies Andresen välittää vähät entisestä päälliköstään, nyt on hän
itse päämies, hän on varustanut tämän retkikunnan kaukaiselle seudulle,
hänen maineensa kärsisi siitä, jos hän kääntyisi täältä tunturilta
takaisin. — Mutta minne te sitten aiotte? kysyy Aronsen katkerana. —
Sitä en tiedä, vastaa Andresen. Mutta hänellä on kyllä suunnitelmansa,
hän ajattelee kai paikkakuntalaisia: että tässä hän toi kolmen miehen
voimalla lasihelmiä ja sormuksia. — Lähdetään! sanoo hän tovereilleen.
Nyt olisi kai Aronsen oikeastaan aikonut kauemmas korpeen tänä aamuna,
kun hän kerran oli lähtenyt, hän tahtoi katsoa, olivatko kaikki
kaivokset autioina, oliko totta, että kaikki miehet olivat poistuneet;
mutta kun nämä reppurit niin itsepäisesti aikovat jatkaa matkaansa,
estyy hän aiheessaan, hänen täytyy kerta toisensa jälkeen neuvoa heitä
kääntymään. Aronsen on raivoissaan, hän kulkee karavaanin edellä ja
kääntyy vähän väliä ympäri ja huutaa heille, koettaa ehkäistä heitä,
hän puolustaa aluettaan. Niin saapuvat he parakkikylään.
Se on tyhjä ja toivoton. Tärkeimmät työkalut ja koneet on pantu
rakennuksiin, mutta hirsiä, lautoja, käytettyjä ajoneuvoja, laatikoita
ja tynnyreitä ajelehtii kaikkialla; joihinkin taloihin on naulattu
julistuksia, joissa kielletään pääsy.
— Siitä näette! huutaa Aronsen. Ei ristin sielua! Minnekä te aiotte?
Ja hän uhkaa karavaania suurilla onnettomuuksilla ja nimismiehellä;
itse tahtoo hän seurata sen kintereillä nähdäkseen, myykö se luvattomia
tavaroita. Silloin tulee kuritushuonetta ja linnaa niin että paukkuu.
Äkkiä kutsuu jokin Siiverttiä. Kylä ei ole aivan autio eikä kuollut,
joku mies seisoo ja viittoo erään tuvan luota. Siivertti taivaltaa
häntä kohden taakkoineen ja näkee heti kuka mies on: se on Geissler.
— Merkillinen kohtaus! sanoo Geissler. Hänen kasvonsa ovat punertavat,
kukoistavat, mutta hänen silmiään häikäisee kai kevätilma, hän käyttää
harmaita kakkuloita. Hänen puheensa on vilkasta, kuten ennenkin: mainio
kohtaus! sanoo hän, se säästää minulta matkan Sellanråhon, minulla on
niin paljon puuhaa. Montako uudistaloa on nyt korvessa? — Kymmenen. —
Kymmenen uudistaloa? Siihen minä nyökkään, olen tyytyväinen! On oleva
kolmekymmentäkaksi tuhatta sellaista miestä kuin sinun isäsi tässä
maassa! sanoo hän ja nyökkää taas, olen laskenut sen.
— Tuletko sinä Siivertti? huutaa karavaani. — Geissler kuulostaa ja
vastaa nopeasti: Ei! — Minä tulen jäljestä päin, huutaa Siivertti ja
laskee kantamuksen selästään.
He istuutuvat ja juttelevat. Geissler on innoissaan eikä ole ääneti
muuta kuin milloin Siivertti antaa jonkun lyhyen vastauksen, sitten
laskee hän taas kielenkantansa valloilleen: Ainoanlaatuinen kohtaus,
sitä en unohda! Kaikki on käynyt niin erinomaisesti tällä matkallani ja
nyt tapaan vielä sinut täällä, mikä säästää minulta matkan Sellanråhon!
Voidaanko kotona hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä! — Oletteko
saaneet ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. — Muuten on minulla
tavattomasti puuhaa, kohta kai vallan hukun siihen. Näetkö esimerkiksi,
missä me nyt istumme, Siiverttimies? Kylänraunioilla. Kaiken tämän ovat
ihmiset pystyttäneet aivan vastoin itseään. Oikeastaan olen minä syynä
kaikkeen, toisin sanoen: Minä olen eräs välimies pienessä kohtalon
leikissä. Se alkoi siitä, että sinun isäsi löysi tunturilta joitakin
kiviä ja antoi sinun leikkiä niillä silloin kun olit pieni. Siitä se
alkoi. Tiesin hyvin, että näillä kivillä oli vain se arvo minkä ihmiset
tahtoivat niistä antaa, minä panin niille hinnan ja ostin ne. Sitten
kulkivat kivet kädestä käteen ja tuottivat tuhoaan. Aika kului. Nyt
saavuin minä tänne joitakin päiviä sitten, ja tiedätkö mitä täällä
tein? Tahdoin ostaa kivet takaisin!
Geissler vaikenee ja katsoo Siiverttiin. Sitten huomaa hän myös säkin
ja kysyy äkkiä: Mitä sinä kannat? — Tavaroita, vastaa Siivertti, aiomme
niiden kanssa kylälle. —
Geissler ei kai välitä vastauksesta eikä liene sitä kuullutkaan, hän
jatkaa: Ostaa siis kivet takaisin. Viime kerralla annoin poikani myydä,
hän on sinun ikäisesi nuori mies eikä muuten mitään. Hän on perheen
salama, minä olen usvaa. Minä olen niitä, jotka tietävät oikean, mutta
eivät tee sitä. Mutta hän on salama, toistaiseksi on hän asettunut
teollisuuden palvelukseen. Hän se myi minun puolestani viimeksi.
Minä se jotakin olen, eikä hän, hän on vain salama, nopea nykyajan
ihminen. Mutta salama salamana on hyvä. Katsohan noita Sellanrån
asukkaita: he näkevät joka päivä jonkun sinisen tunturin, ne eivät ole
mitään keksintöjä, ne ovat vanhoja tuntureita, ne seisovat syvälle
painuneina menneeseen aikaan; mutta heillä on ne tovereinaan. He
elävät siellä taivaan ja maan parissa ja ovat sukua niille, ovat sukua
tuolle laajalle ja juurevalle. He eivät tarvitse miekkaa kädessään,
he käyvät elämän läpi paljain käsin ja paljain päin keskellä suurta
ystävällisyyttä. Kas, tuolla lepää luonto, se on sinun ja teikäläisten!
Ihminen ja luonto eivät pommita toisiaan, ne antavat toisilleen
oikeutta, ne eivät kilpaile, eivät juokse kilpaa minkään jäljessä,
ne seuraavat toisiaan. Kaiken tämän keskellä käyvät ja ovat olemassa
nuo Sellanrån asukkaat. Tunturit, metsä, suot, niityt, taivas ja
tähdet — oo, ne eivät ole mitään köyhää ja kuviteltua, ne ovat vailla
vertaa. Kuule minua Siivertti: Ole tyytyväinen! Teillä on kaikki mistä
elää, kaikki minkä vuoksi elää, kaikki mihin uskoa, te ravitsette ja
tuotatte, te olette välttämättömiä maan päällä. Sitä eivät kaikki ole,
mutta te olette: välttämättömiä maan päällä. Te ylläpidätte elämän.
Polvesta polveen olette te pelkkiä viljelijöitä ja kun te kuolette, käy
uusi viljelijä työhön käsiksi. Sillä juuri tarkoitetaan ikuista elämää.
Mitä se teille tuottaa? Oikeudenmukaisen ja vankan olemassaolon,
olemassaolon, jossa te olette luottavassa ja oikeassa suhteessa
kaikkeen. Mitä se tuottaa teille? Kukaan ei ohjaa eikä hallitse teitä
Sellanrålaisia, te nautitte rauhaa ja arvonantoa, teitä ympäröi suuri
ystävällisyys. Sen se tuottaa teille. Te lepäätte povella ja leikitte
lämpimällä äidinkädellä ja imette. Ajattelen isääsi, hän on yksi noista
kolmestakymmenestäkahdesta tuhannesta. Mitä on moni muu? Minä olen
jotakin, minä olen usvaa, minä olen siellä ja täällä, minä leijailen,
joskus olen sadetta kuivalle seudulle. Mutta muut. Poikani on salama,
joka ei ole mitään, hän on kultainen välähdys, hän osaa tehdä kauppaa.
Poikani on meidän aikamme tyyppi, hän uskoo vilpittömästi siihen,
mitä aika on opettanut hänelle, mitä juutalainen ja ameriikkalainen
on opettanut hänelle; minä ravistan päätäni hänelle. Mutta minussa ei
ole mitään mystillistä, minä olen usvaa vain perheessäni. Siellä minä
istun ja ravistan päätäni. Seikka on tämä: minulta puuttuu kykyä toimia
niin, ettei tarvitse katua. Jos minulla olisi se kyky, voisin itse olla
salama. Nyt olen usvaa.
Äkkiä palautuu Geissler ikäänkuin takaisin itseensä taas ja kysyy:
Oletteko saaneet sen ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. Ja
sitten on isä pystyttänyt yhden tuvan lisää. — Tuvan lisää? — Siltä
varalta, että joku tulisi, siltä varalta että Geissler tulisi, sanoo
hän. — Geissler ajattelee asiaa ja päättää: Sitten minun täytyy tulla.
Niin, minä tulen, sano isällesi niin! Mutta minulla on niin paljon
asioita. Nyt tulin tänne ja sanoin insinöörille: Tervehdä herroja
Ruotsissa ja sano, että minä ostan! Saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Se
on minusta yhdentekevää, minä en aja takaa. Olisitpa nähnyt insinöörin:
hän on puuhannut täällä ja pitänyt kaikkea käynnissä väellä ja
hevosilla ja rahoilla ja koneilla ja vahingolla, hän ei tiennyt muuta
kuin että teki oikein. Kuta enemmän kiveä hän voi muuttaa rahaksi,
sitä parempi on, hän luulee tekevänsä jotakin ansiokasta sillä, hän
hankkii paikkakunnalle rahoja, maalle rahoja, hän luisuu yhä lähemmäs
häviötä eikä hän huomaa asemaa: rahoja ei maa tarvitse, maassa on
rahoja enemmän kuin kylliksi; mutta sellaisia miehiä kuin sinun isäsi
ei ole kylliksi. Pyrkiä tekemään keino päämääräksi ja olla ylpeä siitä!
He ovat sairaita ja hulluja, he eivät tee työtä, he eivät tunne auraa,
he tuntevat vain arpanopan. Eivätkö he ole ansiokkaita, eivätkö he
saata itseänsä häviöön? Hehän panevat kaikki peliin? Virhe on vain
siinä, ettei peli ole uhkarohkeutta, se ei ole edes uhkarohkeutta,
se on pelkoa. Tiedätkö mitä peli on? Se on tuska, hiki otsassa,
sitä se on. Virhe on, että he eivät tahdo kulkea tahdissa elämän
kanssa, he tahtovat kulkea nopeammin kuin se, he ajavat takaa, he
työntyvät kiiloina elämän sisään. Mutta sitten sanovat heidän kylkensä
— seis siellä, ryskää, tänne soutuvene, pysähtykää, kyljet! Niin
nujertaa elämä heidät kohteliaasti, mutta varmasti. Ja niin alkavat
valitukset elämää kohtaan, raivo elämää kohtaan! Kullakin oma halunsa,
joillakin on kai syytä valitukseen, toisilla ei, mutta kenenkään ei
pitäisi raivota elämää vastaan. Heidän ei pitäisi olla ankaroita ja
vanhurskaita ja kovia elämää kohtaan, heidän tulisi olla armeliaita
sitä kohtaan ja puolustaa sitä: muista minkälaisia pelaajia elämällä on
turvatteinaan!
Geissler palautuu taas itseensä ja sanoo: Olkoon se miten tahansa! Hän
on silminnähtävästi väsynyt, hän alkaa haukotella. Aiotko kylälle?
kysyy hän. — Aion. — Ei ole kiirettä. Olet minulle velkaa pitkän matkan
tunturille Siiverttimies, muistatko? Minä muistan kaikki. Muistan siitä
lähtien kun olin puolentoista vuoden vanha: minä seista taapersin
ladon sillalla Garmon talossa Lomissa ja tunsin erinäistä hajua.
Minä tunnen sen hajun vieläkin. Olkoon sekin miten tahansa; mutta me
olisimme voineet tehdä sen retken tunturille nyt, jollei sinulla olisi
tuota säkkiä. Mitä sinulla on säkissä? — Tavaroita. Andresenhan se
tahtoo niitä myydä. — Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta
en tee sitä, sanoo Geissler. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä
olen usvaa. Nyt minä ostan ehkä tunturin takaisin jonakin päivänä,
se ei ole mahdotonta; mutta siinä tapauksessa en kulje ja tölläile
ilmaan ja sano: Ilmarata! Etelä-Ameriikka! Se kuuluu pelaajille. Väki
täällä arvelee, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä
menisi päin männikköön. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko
juttu on sangen yksinkertainen: uudet kuparinhankkijat Montanassa.
Ameriikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, ne kilpailevat
meidät hengiltä Etelä-Ameriikassa; meidän kiisumme on liian köyhää.
Minun poikani on salama, hän sai tiedon, silloin liitelin minä tänne.
Sen pituinen se. Olin joitakin tunteja aikaisemmin herrojen luona
Ruotsissa, siinä kaikki.
Geissler haukottelee taas, nousee ja sanoo: Jos tulet kylälle, niin
mennään yhdessä! —
He kulkevat yhdessä, Geissler hoippuu jäljessä ja on veltto. Karavaani
on pysähtynyt sillalle, iloinen Fredrik Ström kiusoittelee täydessä
touhussa Aronsenia: Olen aivan ilman tupakkaa, eikö hänellä ole
tupakkaa? — Kyllä minä sinulle annan tupakkaa! vastaa Aronsen. —
Fredrik hymyilee ja lohduttaa häntä: Ei hänen pidä sitä niin raskaasti
ja itsepäisesti ottaa, Aronsen! Me myymme vain nämä tavarat hänen
nenänsä edessä, sitten lähdemme taas kotiin. — Mene ja pese suusi!
huutaa Aronsen tulistuneena. — Hahaha, ei hänen pidä noin julmasti
hyppiä, hänen tulee olla kuin maiseman! —
Geissler on niin väsynyt, niin väsynyt, harmaat kakkulatkaan eivät
auta, silmät ovat painua kiinni kevätilmasta: Hyvästi, Siiverttimies!
sanoo hän äkkiä. Ei, minä en sittenkään voi tulla Sellanråhon tällä
kertaa, sano niin isällesi; minulla on niin paljon puuhaa. Mutta minä
tulen myöhemmin, sano! —
Aronsen sylkäisee hänen jälkeensä ja toistaa: Hänet olisi pitänyt
ampua!...
Kolmessa päivässä myy karavaani säkit tyhjiksi ja saa hyvät hinnat.
Siitä tuli loistava toimitus. Paikkakuntalaisilla oli vielä siunatusti
rahaa romahdukseen jälkeen ja he olivat parhaiksi tottuneet käyttämään
sitä, he tarvitsivat noita teräslangalla istuvia lintuja, he asettivat
ne piirongin päälle tupaan, ja he ostivat myös kauniita paperiveitsiä
allakan aukileikkaamista varten. Aronsen raivosi: Aivankuin ei minulla
olisi yhtä kauniita esineitä kaupassani!
Kauppias Aronsen oli suuressa vaivassa, hänenhän piti seurata ja vahtia
näitä reppureita, mutta he erosivat toisistaan ja lähtivät kukin omia
teitään kylään ja hänen täytyi koettaa juosta jokaisen jäljessä. Niin
jätti hän ensiksi Fredrik Strömin, joka oli ilkein suustaan, sitten
Siivertin, joka ei koskaan vastannut sanaakaan, vaan yksinomaan möi;
Aronsen valitsi entisen edusmiehensä ja seurasi häntä, koettaen haitata
hänen kaupantekoaan. Mutta edusmies Andresen tunsi entisen herransa
ja hänen tietämättömyytensä kaupasta ja kielletyistä tavaroista. — No
eikö englantilainen rullalanka ole kiellettyä? kysyi Aronsen ja oli
tietävinään. — On, vastasi Andresen. Mutta minä en kuljetakaan tänne
lankarullia, ne minä voin myydä korvessa. Minulla ei ole ainoatakaan
rullaa lankaa mukanani, katso itse! — Miten lienee. Mutta näet, että
minä tiedän mikä on kiellettyä, sitä et sinä minulle opeta. —
Aronsen jatkoi sen päivän puuhaansa, sitten heitti hän Andreseninkin ja
lähti kotiin. Reppureilla ei ollut enää ketään valvojaa.
Ja nyt kävi kauppa erinomaisesti. Siihen aikaan käyttivät naiset
irtopalmikkoja tukassaan, ja edusmies Andresen oli mestari myymään
irtopalmikoita, ja hän saattoi kun niikseen tuli myydä vaaleita
palmikoita tummille tytöille ja valitti vain, ettei ollut vielä
vaalempia palmikoita, harmaita palmikoita, sillä ne olivat
kallisarvoisimmat. Joka ilta tapasivat pojat sitten toisensa sovitussa
paikassa ja antoivat tietoja toimistaan ja lainasivat loppuun myymiänsä
tavaroita toisiltansa, silloin istuutui Andresen kernaasti hiomaan
pois viilalla saksalaisen tehtaanmerkin jostakin jahtitorvesta tai
poistamaan Faberin kynälaatikosta. Andresen oli ja pysyi taiturina.
Siivertti sitävastoin tuotti pienen pettymykseen. Ei niin, että hän
olisi laiskoitellut eikä saanut tavaroita kaupaksi, ei, hän myi eniten;
mutta hän sai liian vähän rahaa niistä. — Sinä et puhele tarpeeksi,
sanoi Andresen.
Ei, Siivertti ei puhunut pitkiä ruisuja, hän oli korpelainen, hän oli
harvasanainen ja rauhallinen. Mitä siinä oli puhumista? Sitä paitse
tahtoi Siivertti valmistua pyhiksi ja päästä kotiin, korvessa alkoivat
kevättyöt. — Jensine häntä kutsuu! arveli Fredrik Ström. — Samalla
Fredrikillä oli muuten itselläänkin kevättyöt tehtävänä ja vähän aikaa
hukattavana, mutta kuitenkin täytyi hänen viimeisenä päivänä pistäytyä
hetkeksi Aronsenille suutaan soittamaan! Minä myyn hänelle tyhjät
säkit, sanoi hän.
Andresen ja Siivertti kävelivät ulkona ja odottivat sillä aikaa. He
kuulivat ensiluokkaisinta suunsoittoa rihkamakaupasta ja silloin
tällöin Fredrikin naurua; sitten avasi Aronsen puotinsa oven ja käski
vierasta ulos. Mutta Fredrik ei tullutkaan, hän viipyi yhä ja laski
juttua, viimeksi kuulivat ulkonaolijat hänen myyvän Aronsenille
keinuhevosia.
Sitten lähti karavaani kotiin päin — kolme miestä, nuorta ja tervettä.
He lauloivat ja taivalsivat, nukkuivat jonkun tunnin tunturilla ja
taivalsivat taas. Kun he saapuivat Sellanråhon maanantaina, oli
Iisakki alkanut kylvää. Oli hyvä kylvösää: kostea ilma, silloin
tällöin pilkahti aurinko esiin, suunnaton sateenkaari näkyi taivaalla.
Karavaani hajoaa. Hyvästi, hyvästi...
Tuolla astelee Iisakki ja kylvää, muodoltaan myllynruhon kaltainen
ukko. Hän astelee kotikutoisissa vaatteissa, villat ovat hänen omista
lampaistaan, saappaat hänen vasikoistaan ja naudoistaan. Hän astelee
uskonnollisen paljaspäisenä, päälaki on kalju, mutta muuten on hän
häpeällisen karvainen, hänen päänsä on hius- ja partametsän peitossa.
Se on Iisakki, maakreivi.
Hän ei useinkaan pitänyt tarkalleen lukua päivistä, mitäpä se häntä
liikutti! Hänellä ei ollut papereita lunastettavana; harakanvarpaat
almanakassa merkitsivät lehmien kantoaikaa. Mutta hän tiesi
Pertunpäivän syksyllä, että silloin piti olla kaikki heinä sisällä
ja hän tiesi ristimessun keväällä ja että kolme viikkoa ristimessun
jälkeen lähtee karhu pesästään: silloin piti kaiken viljan olla maassa.
Hän tiesi mitä tarpeen oli.
Hän on korven asukas sieluineen, ruumiineen ja maanviljelijä vailla
armoa. Ylösnoussut hahmo entisajoilta, joka osoittaa tulevaisuuteen,
mies ensimmäisen maanviljelyksen ajoilta, oikea maamies, yhdeksänsataa
vuotta vanha ja taas nykypäivän mies.
Ei, hänellä ei ollut enää mitään jäljellä kuparivuoresta saamistaan
rahoista, ne on tuuli hajoittanut. Ja kenellä heistä oli enää mitään
jäljellä, kun tunturi jälleen lepäsi hylättynä? Mutta korvessa viittoo
kymmenen uudistaloa uusille, sadoille.
Eikö täällä kasva mitään? Täällä kasvaa kaikkea, ihmisiä, elukoita ja
maanantimia. Iisakki kylvää. Ilta-aurinko paistaa siemeniin, niitä
ryöppyää hänen kädestään kaaressa ja painuu kultavihmana maahan.
Tuolla tulee Siivertti äestämään, sitten on hänen jyrättävä ja jälleen
äestettävä. Metsä ja tunturit seisovat ja katselevat, kaikki on suurta
ja valtavaa, täällä on yhteyttä ja päämäärää.
Kilikili! sanovat kellot kaukana mäellä, se lähestyy lähestymistään,
elukat palailevat kotiin illaksi. Siinä on viisitoista nautaa ja
neljäkymmentäviisi pikku elukkaa, elukoita on täysi kolme tiua. Tuolla
menevät naiset kesänavettaan monine lypsinsankoineen, he kantavat niitä
korennoissa olallaan, siinä on Leopoldiina, Jensine ja pikku Rebekka.
He ovat kaikki avojaloin. Maakreivitär ei ole mukana, Inkeri itse, hän
on sisällä, hänen on laitettava ruokaa. Hän astelee korkeana ja uhkeana
talossaan, vestaalitar, joka sytyttää tulta keittiön uuniin. Antaa
mennä, hän on purjehtinut suurella merellä ja ollut kaupungissa, nyt on
hän jälleen kotona; maailma on avara, siellä pyörii pisteitä, Inkeri on
pyörinyt mukana. Hän oli kaikkein vähäisimpiä ihmisten joukossa, vain
muudan.
Niin tulee ilta.