X.

Nainen astelee korpea. Tihuuttaa tasaista kesäistä sadetta, hän kastuu,

mutta siitä hän ei välitä, hänellä on muuta ajattelemista, hän on

jännittynyt — se on Barbro eikä kukaan muu, Breden Barbro. Hän on

todellakin jännittynyt: hän ei tiedä, miten seikkailu päättyy, mutta

hän on joutunut pois nimismieheltä ja jättänyt seudun. Niin on asian

laita.

Hän kiertää kaikki korven uudistalot, sillä hän tahtoo karttaa ihmisiä;

jokainenhan olisi huomannut, mihin hän oli menossa, kun hänellä oli

vaatemytty selässä. Niin, hän oli menossa Månelandiin ja aikoi taas

jäädä sinne.

Nyt on hän palvellut kymmenen kuukautta nimismiehellä, eikä se ole

mikään lyhyt aika laskettuna päivissä ja öissä, mutta se on ikuisuus

laskettuna pakko-olossa ja kaipuussa. Alussa meni kaikki oikein hyvin,

rouva Heyerdahl piti hänestä huolta ja antoi hänelle esiliinoja

ja vaatetti häntä, oli hauskaa lähteä asialle rihkamapuotiin niin

kauniissa vaatteissa. Olihan Barbro tämän seudun lapsia, hän tunsi

kaikki ihmiset niiltä ajoilta, jolloin hän leikki täällä, kävi täällä

koulua, suuteli täällä poikia ja leikki kaikenlaisia leikkejä kivillä

ja näkinkuorilla. Kaikki sujui hyvin pari kuukautta. Mutta sitten

muuttui rouva Heyerdahl yhä huolehtivammaksi ja kun jouluhuvitukset

alkoivat, tuli rouva Heyerdahl ankaraksi. Mitäpä siitä muuta olisi

voinut seurata kuin hyvän suhteen rikkoutuminen! Barbro ei olisi

kestänyt tätä, jollei eräät yön hetket olisi olleet hänen omiaan: kello

kahdesta kello kuuteen aamulla saattoi hän olla kutakuinkin turvassa,

ja hän saikin varkain monet nautinnot niinä tunteina. Minkälainen

palvelija oli sitten kyökkäri, joka ei häntä ilmaissut? Tavallinen

palvelija tästä maailmasta: kyökkäri kävi itse luvattomasti ulkona. He

pitivät vuorotellen vahtia.

Kestikin kauan ennenkuin se tuli ilmi. Barbro ei suinkaan ollut niin

kevytmielinen, että se olisi näkynyt hänen päältään, minkäänlaista

turmelusta ei voinut havaita tässä ihmisessä. Turmelusta? Hän vastusti

minkä taisi. Kun pojat pyysivät häntä joulutansseihin, sanoi hän: Ei,

kerran, kahdesti, mutta kolmannella kerralla vastasi hän: Minä koetan

tulla kahdesta neljään! Kas, sillälailla vastaa nokkela nainen eikä

tee itseänsä huonommaksi kuin on, eikä komeile julkeudella. Hän oli

palvelustyttö, hän palveli ijät päivät eikä tuntenut muuta huvitusta

kuin yöjalassa käymisen. Muuta hän ei vaatinutkaan. Nimismiehenrouva

tuli ja piti hänelle esitelmää ja lainasi hänelle kirjoja — tuo narri!

Barbro, joka oli elänyt Bergenissä ja lukenut sanomalehtiä ja ollut

teatterissa! Hän ei ollut mikään Jumalan sana erämaasta.

Mutta nimismiehenrouvassa oli kai herännyt epäilyksiä, hän seisoo

eräänä aamuna kello kolme palvelijain oven takana ja kutsuu: Barbro! —

Jaa, vastaa kyökkäri. — Eikö Barbro ole siellä? Avaa! — Kyökkäri avaa

oven ja selittää kuten tuleekin: Barbro, ei, hänen täytyi välttämättä

juosta nopeasti kotiinsa. — Kotiin, nopeasti? Kello on kolme yöllä

ja kehittelee sitä lähemmin. Aamulla sukeutui suuri kuulustelu,

Brede kutsuttiin paikalle ja rouva kysyi: Oliko Barbro kotona teillä

kello kolme yöllä? — Brede on parantumaton, mutta hän vastaa: Oli.

Kello kolme? Yöllä? Me jäimme istumaan niin kauaksi, koska oli

jotakin juteltavaa, vastaa Barbron isä. — Nimismiehenrouva julistaa

juhlallisesti: Barbro ei enää lähde ulos öisin! — Ei, ei, vastaa Brede.

— Ei niin kauan kun hän on tässä talossa. — Ei. Niin, siinä kuulet nyt

Barbro, sanoinhan sinulle! sanoo isä. — Voit käydä vanhempiesi luona

silloin tällöin aamupäivisin! määrää rouva.

Mutta tuo aamuvirkku nimismiehenrouva ei ollut kai kokonaan päässyt

epäilyksistään, hän odotti viikon ajan ja teki sitten kokeen neljän

aikaan eräänä aamuna: Barbro! kutsui hän. — Oo, mutta tällä kertaa oli

kyökkäri ulkona ja Barbro kotona, palvelijainhuoneessa vallitsi siis

täysi viattomuus. Rouvan täytyi nopeasti keksiä jotakin: Otitko pyykin

illalla sisälle? — Otin. — Hyvä oli, sillä on alkanut niin tuulla

ulkona. Hyvää yötä!

Oli muuten vaivalloista nimismiehenrouvalle, kun nimismiehen täytyi

herättää hänet öisin, ja kun sai sillä lailla juosta palvelijain luokse

kuuntelemaan, olivatko he kotona. Menköön niinkuin meni, hän ei enää

sitä tekisi.

Ja jollei nyt onni olisi kääntynyt vastaiseksi, olisi Barbro kyllä

tullut toimeen koko vuoden emäntänsä kanssa tällä tavalla, mutta tässä

muutamia päiviä sitten katkesivat heidän välinsä.

Oli varhainen aamu keittiössä. Barbro oli ensin vähän toraillut

kyökkärin kanssa, eikä niinkään vähän, he korottivat ääntään ja

unohtivat, että rouva saattoi tulla. Kyökkäri oli käyttäytynyt kurjasti

ja livistänyt yöllä ulos, vaikka hänen vuoronsa ei ollutkaan, sillä

oli sunnuntai-yö. Ja millä hän puolusteli itseään? Täytyikö hänen

mennä sanomaan hyvästejä rakkaalle sisarelle, jonka piti matkustaa

Ameriikkaan? Ei jälkeäkään, kyökkäri ei lainkaan puolustellut itseään,

hän oli vain mielissään, että oli saanut käyttää hyväkseen tämän

sunnuntai-yön. — Sinussa ei ole pisaraakaan rehellisyyttä ja kunniaa,

senkin nauta! sanoi Barbro.

Rouva seisoi ovella.

Hän oli kai aluksi ajatellut kysyä syytä tähän kovaääniseen

keskusteluun, mutta hän vastasi palvelijain hyvään huomeneen ja

rupesi äkkiä katselemaan Barbrota, Barbron rintapieltä, vieläpä

kumartui tarkemmin katsomaan. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Ja

äkkiä päästää rouva kirkaisun ja peräytyy ovelle. Mitä ihmettä se on?

ajattelee kai Barbro ja katsahtaa rintaansa. No Herra nähköön, täi!

Barbro hymyilee, ja kun hän ei ole tottumaton toimimaan omituisissakin

tilanteissa, näpsäyttää hän täin rintapielestään. — Laattialle?

huudahtaa rouva. Oletko hullu? Ota elukka ylös! — Ja Barbro alkaa

haparoida ja toimii taaskin nokkelasti: hän on löytävinään täin ja

heittää sen kauniisti keittiön pesään.

— Mistä olet sen saanut? kysyy rouva kiihtyneenä. — Mistäkö olen sen

saanut? vastaa Barbro. — Niin, minä tahdon tietää, missä sinä olet

ollut ja mistä sinä olet sen tuonut mukanasi. Vastaa! — Nyt teki Barbro

sen häpeällisen virheen, ettei hän sanonut: Rihkamakaupasta! Se olisi

mennyt täydestä. Ei, hän ei tiennyt, mistä hän oli mahtanut saada täin,

mutta hän epäili saaneensa sen mahdollisesti kyökkäriltä. — Kyökkäri

vastasi heti niskojaan heittäen: Minulta? Yhtä hyvä sinä olet täitä

itsellesi hankkimaan! —- Mutta sinä olit yöllä ulkona. —

Taaskin virhe, hänen ei olisi pitänyt hiiskua siitä mitään. Kyökkärillä

ei ollut enää mitään syytä vaieta, ja nyt tulivat nuo onnettomat

yöjalassa käynnit täydellisesti ilmi. Nimismiehenrouva on ankarasti

kiihdyksissä, kyökkäristä hän ei välitä, Barbrosta on kysymys,

tytöstä, josta hän on luullut ennen parempaa. Ja kuitenkin olisi

ehkä vielä kaikki ollut pelastettavissa, jos Barbro olisi kumartanut

päänsä kaislan lailla ja vaipunut maahan ja antanut joitakin ihmeen

voimakkaita lupauksia tulevaisuuteen nähden, mutta ei. Rouvan täytyi

lopuksi muistuttaa lapsentyttöään kaikesta, mitä hän oli tehnyt hänen

hyväkseen, ja silloin ryhtyi Barbro todella vastaamaan, vastustamaan,

hän oli niin tuhma. Tai ehkä hän oli niin ovela, että hän tahtoi nyt

kärjistää asiat ja päästä irti? Rouva sanoi: Olen siepannut sinut irti

lain kourista. — Mitä siihen tulee, vastasi Barbro, niin on minusta

yhdentekevää, vaikka hän ei olisi sitä tehnytkään. — Sen kiitoksen

saan! sanoi rouva. — Puhutaanko siitä, vai vaietaanko siitä, sanoi

Barbro. Jos minut olisi tuomittu, en olisi kuitenkaan saanut kuin

muutaman kuukauden ja sitten olisin ollut siitä kuitti! — Rouva ei saa

sanaa suustaan vähään aikaan, vaan seisoo hetkisen aukoen ja sulkien

suutaan. Ensi sana, minkä hän sai sanottua oli ero. — Barbro vastasi

vain: Niin, aivankuin hän haluaa!

Siitä lähtien oli Barbro oleskellut kotona vanhempiensa luona. Mutta

sinne ei hän voinut pitemmäksi aikaa jäädä. Eipä silti, äiti piti

kahvikauppaa ja talossa kävi kylläkin väkeä, mutta siitä ei Barbro

voinut elää, hänellä saattoi olla muitakin päteviä syitä, jotka saivat

hänet toivomaan vakituista asemaa. Niinpä hän tänään otti vaatemytyn

selkäänsä ja lähti vaeltamaan korpea kohden. Kaikki riippui nyt siitä,

tahtoiko Aksel Ström ottaa hänet vastaan! Mutta Barbro oli saanut

kuulutuksen edellisenä sunnuntaina.

Sataa, on sikamainen ilma, mutta Barbro taivaltaa. Päivä kallistuu

iltaan, mutta vielä ei tule pimeä näihin aikoihin. Barbro raukka,

hän ei säästä itseään, vaan toimittaa asiansa hänkin, hän on menossa

erääseen paikkaan alkamaan seuraavaa taistelua. Hän ei ole oikeastaan

koskaan säästänyt itseään, ei koskaan ollut laiska, sentähden on

hän sievä ja soma olennoltaan. Barbro on nokkela ja hän käyttää

kielevyyttään usein omaksi vahingokseen, mitäpä muuta saattoi

odottaakaan? Hän on oppinut pelastautumaan pulasta toisinaan, ja on

saanut säilytetyksi erinäisiä hyviä ominaisuuksia, lapsen kuolema

ei ole hänestä mitään, mutta elävästä lapsesta on hänellä huvia. Ja

sitten on hänellä erinomainen musiikkikorva, hän rimputtelee pehmeästi

ja puhtaasti kitaraa ja laulaa käheällä äänellä, se on miellyttävää

ja hieman surullista kuunnella. Säästänytkö itseään? Niin vähän on

hän säästänyt itseään, että on heittänyt kaikkensa maantielle eikä

huomaa mitään menettäneensä. Silloin tällöin itkee hän aivankuin sydän

olisi särkymäisillään yhdestä ja toisesta seikasta hänen elämässään,

se kuuluu asiaan, se johtuu niistä lauluista, joita hän laulaa, se on

runoutta ja suloista ystävää hänessä, hän on narrannut itseään ja monta

muuta sillä. Jos hän olisi voinut ottaa kitaran mukaansa tänään, olisi

hän voinut vähän rimputella sillä Akselille illalla. Hän sovittaa niin,

että hän saapuu perille myöhään ja Månelandissa on kaikki hiljaista

kun hän astuu pihamaalle. Kas, Aksel on jo aloittanut heinänteon

rakennusten ympärillä ja saanut vähän heiniä latoon! Sitten laskee hän,

että Ulla, joka on vanha, makaa kamarissa, Aksel makaa siis täällä

ulkona ladossa, jossa hän itse kerran makasi. Hän menee tutulle ovelle

ja on jännityksissä kuin varas, sitten kutsuu hän hiljaa: Aksel! — Mitä

siellä? vastaa Aksel heti. — Minähän se vain olen, sanoo Barbro ja

astuu sisään. Mutta et kai sinä voi antaa minulle yösijaa? sanoo hän.

Aksel katselee häntä ja kähmii ja istuu siinä alusvaatteillaan ja

katselee häntä: Vai sinä se olet, sanoo hän. Minne sinä aiot? — No se

riippuu nyt ensiksi siitä, tarvitsetko sinä kesäapua, vastaa Barbro. —

Aksel ajattelee asiaa ja kysyy: Etkö sinä aio jäädä sinne, missä olet?

— Ei, minä olen lähtenyt nimismieheltä. — Kyllähän minä tarvitsisin

kesäapua, sanoo Aksel. Mutta mitä tämä merkitsee: Aiotko sinä tulla

tänne? Älähän nyt huoli, väistää Barbro kysymykseen. Minä lähden

huomenna eteenpäin, minä olen matkalla Sellanråhon ja yli tunturin,

siellä on minulla paikka. — Vai niin, ovatko pyytäneet sinua? — Ovat. —

Niin, kyllähän minä tarvitsen kesäapua, toistaa Aksel.

Hän on niin märkä, hänellä on vaatteita mukanaan mytyssä ja hänen

täytyy vaihtaa. Älä huoli siitä, että minä olen täällä ja väistää

vain hieman oven puoleen. Barbro riisuu märkiä vaatteitaan ja samalla

juttelevat he keskenään, Aksel kääntyy usein katsomaan häntä. — Ei,

nyt sinun pitää mennä ulos vähän, sanoo Barbro. — Ulos? vastaa Aksel.

Eikä nyt ollut sellainen sää, että olisi tehnyt mieli uloskaan mennä.

Hän seisoo ja katselee miten Barbro käy yhä alastomammaksi, siitä ei

voi kääntää katsettaan, ja niin ajattelematon kun Barbro on, hän olisi

voinut hyvin pukea ylleen kuivia sitä mukaa kuin riisui yltään märkiä,

mutta sitä hän ei tehnyt. Paita on niin ohut ja liimautuu ihoon kiinni,

hän ottaa napin auki toiselta olalta ja kääntyy pois, hän on niin

harjaantunut. Aksel on tällöin vaiti hetkisen ja näkee, miten Barbro

vain parilla otteella kietasee paidan jalkoihinsa. Se oli verrattomasti

tehty Akselin mielestä. Ja siinä seisoo hän niin täysin ajatuksetonna.

Myöhemmin makailivat he ja juttelivat keskenään. Kyllähän Aksel

tarvitsi kesäapua, ei silti. — Niin kerrotaan, sanoi Barbro. — Aksel

oli aloittanut heinänteon ja korjuun yksinään tänäkin vuonna, Barbro

kai arvasi itse, miten kiire hänellä oli. — Kyllä Barbro tiesi kaikki.

— Toisaalta oli kylläkin juuri Barbro karannut silloin hänen luotaan

ja saattanut hänet ahtaalle naisavusta, hän ei voinut sitä unohtaa,

ja hän oli ottanut sormukset mukaansa. Kaiken häväistyksen lisäksi

tuli hänen sanomalehtensä yhä, tuo Bergenin lehti, josta hän ei ollut

päästä erilleen ikinä, hänen oli täytynyt maksaa koko vuosikerta

jäljestä päin. — Olipa se häpeämätön lehti! sanoi Barbro ja oli koko

ajan yhtä mieltä hänen kanssaan. — Mutta toisen osoittaessa näin suurta

myöntyväisyyttä ei hänkään voinut olla epäinhimillinen, hän myönsi,

että Barbrolla oli syytä vihoitella hänelle, koska hän oli ottanut

hänen isältään telegraafinkorjauksen. Mutta muuten voi nyt isäsi saada

telegraafin takaisin, sanoi hän, minä en huoli siitä, se on vain

ajanhukkaa. — Niin, sanoi Barbro. — Aksel ajatteli hetken, sitte hän

kysyi suoraan: Niin, mitenkä on nyt, aiotko olla vain kesäajan? — En,

vastasi Barbro, kaikki riippuu sinusta. — Onko se oikein tarkoituksesi?

— On. Niinkuin sinä tahdot, niin tahdon minäkin. Älä huoli epäillä

minua enää. — Niinkö. — Ei. Ja minä olen saanut meille kuulutuksen. —

Vai niin. Se ei ollut hullumpaa. Aksel makasi kauan ja ajatteli

sitä. Jos se tällä kertaa oli totta eikä häpeällistä petosta, niin

ei hänellä enää ikipäivinä olisi naisavusta puutetta. — Voisin saada

naisihmisen kotipuolesta, sanoi hän, ja hän on kirjoittanut, että hän

ottaisi minut. Mutta minun pitäisi kustantaa hänet kotiin Ameriikasta.—

Barbro kysyy: Vai on hän Ameriikassa? — On. Hän matkusti viime vuonna.

Mutta hän ei viihdy siellä. — Älä huolikaan hänestä! selittää Barbro.

Mitä sitten minusta tulee? kysyy hän ja alkaa tulla liikutetuksi. —

Sentähden en olekaan tehnyt varmaa kauppaa hänen kanssaan. —

Nyt ei Barbro kai myöskään tahtonut olla toista huonompi hänkään, hän

tunnusti, että hänkin olisi voinut saada erään pojan Bergenissä, ja

hän oli erään tavattoman suuren panimon ajuri, niin hänellä oli suuri

luottamus. Ja hän suree kai yhä vieläkin minua, sanoo Barbro nyyhkien.

Mutta sinä tiedät, että kun kahdella ihmisellä on ollut niin paljon

yhteistä kuin sinulla ja minulla, niin en minä voi sitä unohtaa. Sinä

voit kyllä unohtaa minut vaikka kokonaan! — Kuka, minä? vastaa Aksel.

Ei, sen asian takia ei sinun tarvitse siinä itkeä, sillä minä en ole

koskaan unohtanut sinua. — Vai niin. —

Tämä tunnustus rauhoittaa Barbrota ja hän sanoo: Ja minkä vuoksi

kustantaa hänet Ameriikasta asti tänne kun se ei ole tarpeellista! —

Hän neuvoo häntä luopumaan koko puuhasta, se tulisi liian kalliiksi

eikä se ollut välttämätöntäkään. Barbro näytti saaneen halun perustaa

itse hänen onnensa.

He sopivat asiasta yön mittaan. Eiväthän he olleet vieraita toisilleen,

vaan olivat niin usein pohtineet kaikkia asioita ennen. Välttämätön

vihkimys pitäisi toimittaa ennen kiireitä kesätöitä, heidän ei nyt

tarvinnut teeskennellä ja Barbro oli nyt itse innokkain jouduttamaan

sitä. Akselia ei loukannut se, että Barbro oli niin innokas eikä

hänessä herännyt mitään epäilyksiä, päinvastoin hänen kiireensä

imarteli häntä ja kiihoitti häntä. Niin, hän oli korven mies, karkea

eikä mikään turhan tarkka, hän oli pakotettu yhteen ja toiseen, hän

katsoi hyötyä. Sen lisäksi oli Barbro hänestä niin uusi ja soma taas,

melkein hiukan sievempi kuin ennen. Hän oli kuin omena, ja Aksel söi

siitä. Kaikkihan oli taas valoisaa heille.

Lapsenruumiista ja kuulustelusta vaikenivat he.

Sen sijaan puhuivat he Ullasta, että miten he pääsisivät hänestä

eroon? Niin, hänen täytyy lähteä! sanoi Barbro. Me emme ole hänelle

kiitollisuuden velassa mistään. Hän on täynnä juoruja ja ilkeyttä. —

Mutta Ullaa näyttikin olevan vaikeata saada pois.

Jo ensimmäisenä aamuna, jolloin Barbro ilmaantui taloon, aavisti kai

Ulla kohtalonsa. Hän kiukkuuntui heti, mutta peitti sen ja nyökkäsi,

asettaen vielä tuolinkin esille. Månelandissa oli eletty päivästä

päivään, Aksel oli kantanut veden ja puut ja tehnyt kaikkein raskaimmat

työt ja Ulla oli pitänyt lopusta huolen. Hän oli ajan oloon päättänyt

itsekseen olla uudistalossa kuolemaansa saakka, mutta nyt tuli Barbro

ja teki hänen suunnitelmansa tyhjäksi.

Jos tässä talossa olisi ollut edes joku kahvinpapu, niin olisit saanut

sen, sanoi hän Barbrolle. Aiotko etemmäs korpeen? — En, vastasi Barbro.

— Vai et aio etemmäs? — En. — Sehän ei kyllä minuun kuulu, sanoi Ulla.

Aiotko takaisin sitten? — En sitäkään. Jään nyt toistaiseksi tänne. —

Vai aiot jäädä tänne? — Kyllä kai se niin käy. —

Ulla odottaa hetken, hän käyttää vanhaa järkeään, hän on täynnä

politiikkaa: Niin, sanoo hän, sittenhän minä pääsen. Ja iloinen minä

olen! — No, sanoo Barbro leikillä, onko Aksel ollut niin kärtyisä

sinulle? — Kärtyisä? Hänkö? Älä huoli pilkata vanhaa ihmistä, joka vain

odottelee vapahdusta joka hetki! Aksel on ollut kuin isä ja korkeimman

lähettämä minulle jok'ikinen päivä ja hetki, muuta en voi sanoa. Mutta

minulla ei ole täällä korvessa ketään omaisia, elän täällä yksinäisenä

ja hylättynä vieraissa paikoissa ja kaikki minun sukulaiseni ovat

tunturin toisella puolen. —

Mutta Ulla jäi taloon. He eivät voineet erota hänestä ennenkuin

vihkimisen jälkeen, ja Ulla ei ollut suostuvinaan, mutta sanoi viimein,

että kyllä hän tahtoi tehdä sen palveluksen, että olisi kotolaisena

elukoita hoitamassa vihkimisretken ajan. Se vei kaksi päivää. Mutta kun

vastavihityt palasivat kotiin ei Ulla vieläkään lähtenyt. Hän siirsi

sen päivästä päivään, milloin hän oli sairas, sanoi hän, milloin näytti

hankkivan sadetta. Hän mairitteli Barbrota, että nyt oli Månelandin

ruokakomento kokonaan muuttunut, nyt tarjottiin toisella tavalla,

tarjottiin kahviakin toisella tavalla! Ulla ei häikäillyt mitään, hän

kyseli Barbrolta neuvoa asioissa, jotka hän itse tiesi paremmin: Mitä

arvelet, lypsänkö ensin vuohet, kun ne seisovat hinkaloiden edessä vai

alanko Bordelinista? — Tee niinkuin haluat. — Enkö ole sitä sanonut!

virkkaa Ulla. Sinä olet ollut ulkona maailmalla ja olet ollut suurten

ja ylhäisten ihmisten parissa ja oppinut kaikki. Toista on tässä muiden

raukkojen!

Ei, Ulla ei häikäillyt mitään, vaan harjoitti päivät päästään

politiikkaa. Kertoipa hän Barbrolle, miten hyviä ystäviä hän ja Barbron

isä, Brede Olsen, olivat olleet! Ullalla oli ollut monta hauskaa hetkeä

hänen kanssaan, hän oli sellainen hyväluontoinen ja sopuisa mies tuo

Brede, ei kuullut koskaan pahaa sanaa hänen suustaan!

Mutta kauan ei näin voinut jatkua, ei Aksel eikä Barbro halunneet enää

pitää Ullaa ja Barbro vei häneltä kaiken työn. Ulla ei valittanut,

mutta katseli emäntäänsä vaarallinen välke silmissä ja muutti

vähitellen puhetapaansa: Niin, kyllä hän nyt on suurellinen! sanoi

hän. Aksel oli viime vuonna syksyllä kaupungissa, et kai tavannut

häntä? Ei, sinä olit Bergenissä. Mutta Aksel matkusti asioilla ja osti

niittokoneen ja äkeen. Mitä ovat Sellanrålaiset häneen verrattuina?

Eivät mitään!

Hän yritteli pieniä neulanpistoja, mutta ei sekään auttanut, herrasväki

ei pelännyt häntä, Aksel sanoi hänelle suoraan eräänä päivänä, että

hänen täytyi lähteä. — Lähteä? kysyi Ulla. Miten? Pitääkö minun ryömiä?

Ei, hän kieltäytyy lähtemästä väittäen olevansa sairas eikä pysynyt

jaloillaan. Ja niin hullusti kävikin: kun häneltä otettiin kaikki

työ ja hän joutui aivan toimettomaksi, retkahti hän kasaan ja tuli

todella sairaaksi. Hän laahusti vielä viikon ajan, Aksel katseli häntä

kiukkuisena, mutta Ulla jäi ilkeydestä, vihdoin täytyi hänen käydä

sänkyyn.

Eikä hän nyt suinkaan levännyt vapahdusta odotellen, vaan puheli

alituiseen ylösnousemisestaan piammiten. Hän vaati tohtoria, sellainen

suurellisuus oli aivan tuntematonta korvessa. — Tohtoria? kysyi Aksel,

oletko tolaltasi? — Miten niin? kysyi Ulla lempeästi vastaan, eikä

ymmärtänyt mitään. Hän oli niin lempeä ja jauhomainen, niin onnellinen

siitä, ettei hän ollut muille rasitukseksi, hän saattoi maksaa tohtorin

itse. — Vai niin, voitko? kysyi Aksel. — Enkö voi? sanoi Ulla. Ja sitä

paitsi, täytyykö minun tässä maata ja kuolla elukan lailla Vapahtajan

kasvojen edessä. — Nyt sekaantui Barbro keskusteluun ja kysyi

varomattomasti: Mitä puuttuu? Enkö minä kanna ruokaa sinne sinulle?

Mutta kahvin olen kieltänyt sinulta hyvässä tarkoituksessa. — Sinäkö se

olet, Barbro? sanoo Ulla ja kääntää vain katseensa hänen puoleensa, hän

on hyvin huonona ja näyttää kamalalta muljottavine silmineen: Olkoon

niinkuin sanot, Barbro, että minä tulisin huonommaksi kahvitilkasta,

teelusikallisesta kahvia. — Kyllä sinulla nyt pitäisi olla muuta

ajattelemista kuin kahvia, sanoo Barbro. — Eikö olekin niinkuin sanon!

vastaa Ulla. Sinä et ole koskaan halunnut kenenkään kuolemaa, vaan että

hän tekisi parannuksen ja eläisi. Mitä — minä makaan ja näen — oletko

saamassa lapsen, Barbro? —

Minä? huutaa Barbro ja lisää raivoissaan: ansaitsisitpa, että ottaisin

ja heittäisin sinut pihalle suunsoittosi vuoksi!

Tällöin vaikenee sairas ja miettii hetkisen, mutta hänen suunsa vääntyy

aivankuin se välttämättä tahtoisi hymyillä, mutta ei voi. — Kuulin

yöllä jonkin huutavan, sanoo hän. — Hän on tolaltaan! kuiskaa Aksel.

— Ei, en ole tolaltani, sanoo Ulla. Jokin aivankuin huusi. Se kuului

metsästä tai mäeltä. Se oli merkillistä, aivankuin pieni lapsi olisi

huutanut. Lähtikö Barbro? — Lähti, hän ei enää halunnut kuunnella

hullutuksiasi. — Minä en hulluttele, en ole niin tolaltani, kuin hän

luulee, sanoo Ulla. Ei, kaikkivaltias ei tahdo, että minä menisin

valtaistuimen ja karitsan eteen kaikkineni, mitä tiedän Månelandista.

Minä kyllä toivun taas; mutta sinun täytyy hankkia tohtori minulle,

Aksel, niin se menee pikemmin. Minkä lehmän aiot antaa minulle? — Minkä

lehmän? — Lehmän, jonka minulle lupasit. Bordelininko annat? — Joutavia

jaarittelet, sanoo Aksel. — Lupasithan minulle lehmän, kun pelastin

henkesi. — Siitä en tiedä mitään. —

Silloin nostaa Ulla päätään ja katsoo häneen. Hän on niin surkastunut

ja harmaa, pää törröttää pitkän linnunkaulan päässä, hän on

eriskummaisen ja kauhistavan näköinen, Akselia karmaisee ja hän haparoi

ovenripaa selkänsä takaa. — Vai niin, sanoo Ulla, sinä olet sitä lajia!

Sitten ei enää puhuta siitä asiasta. Minä voin elää ilman lehmääkin

tästä lähtien enkä enää siitä hiisku. Mutta oli hyvä, että näytit

millainen mies olit, Aksel, niin tiedän sen toisen kerran!

Mutta yöllä kuoli Ulla, jolloinkin yöllä, hän oli joka tapauksessa

kylmä aamulla, kun he tulivat hänen luokseen.

Vanha Ulla — syntynyt ja kuollut...

Akselilla ja Barbrolla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat

haudata hänet ainaiseksi, ei ollut enää sellaista varuillaanolemista,

he saattoivat olla iloisia. Barbro valittaa hammassärkyä jälleen,

muuten on kaikki hyvin. Mutta tuo ihminen villahuivi suun edessä,

jota hänen täytyy pitää syrjässä aina puhuessaan, ei ole vähäinen

vaiva, eikä Aksel käsitä niin paljoa hammassärkyä. Hän on kyllä

huomannut hänen varovaisen pureskelunsa, mutta eihän häneltä puuttunut

ainoatakaan hammasta suusta. — Oletko saanut uusia hampaita? kysyy

hän. — Olen. — Särkeekö niitäkin? — Sinäpä hulluttelet! vastaa

Barbro vihaisena, vaikka Aksel oli kysynyt vakavassa mielessä. Ja

katkeruudessaan tulee hän ilmaisseeksi oikean syyn: Huomaat kai miten

minun laitani on?

Miten hänen laitansa oli? Aksel katsoo hieman tarkemmin ja huomaa, että

hänen mahansa on paisunut. — Mutta et kai sinä ole saamassa lasta?

kysyy hän. — Kyllä kai sen tiedät, vastaa hän. — Hän tuijottaa hieman

ällistyneenä häneen. Hitaana jää hän istumaan ja laskemaan: viikko,

kaksi viikkoa, kolmannella viikolla. — Mistä minä tiedän? sanoo hän. —

Barbro ärtyy äärimmilleen tästä sanakiistasta ja hyrähtää äänekkääseen

itkuun, vääryyttä kärsineen itkuun: Kuoppaa vaan minutkin maahan, niin

pääset minusta! sanoo hän.

Merkillistä, millaisesta syystä nainen saattoi ryhtyä itkemään!

Ei, Aksel ei lainkaan halunnut kuopata häntä maahan, hän on aika jäärä

katsomaan hyötyä, hän ei lainkaan kaipaa kukkanurmea samotakseen. —

Sitten et voi haravoida kesällä? kysyy hän. — Enkö voi? vastaa Barbro

kauhuissaan. Herra paratkoon, miten nainen myös voi äkkiä hymyillä! Kun

Aksel otti sen sillä lailla, tulvahti Barbron olemukseen hysteerinen

ilo ja hän huudahti: Minä haravoin kahden edestä! Saatpa nähdä, Aksel,

että minä teen kaikki, mitä minulta vaadit ja paljon enemmänkin. Minä

raadan, minkä itsestäni irti saan ja olen iloinen, kunhan sinä vain

olet tyytyväinen!

Yhä enemmän kyyneleitä ja hymyä ja hellyyttä. He olivat kahden

erämaassa, ei ketään pelättävänä, ovet avoimina, kesälämpöä, kärpästen

surinaa. Barbro oli niin myöntyväinen ja antautuva, kaiken tahtoi hän

niinkuin Aksel tahtoi.

Auringonlaskun jälkeen valjastaa hän niittokoneen eteen, hän tahtoo

kaataa pienen kaistaleen huomiseksi. Barbro tulee nopeasti ulos

aivankuin hänellä olisi jotakin asiaa ja sanoo: Kuulehan, Aksel, miten

sinä saatoit ajatella jonkun puuhaamista Ameriikasta? Silloinhan ei hän

tulisi ennenkuin talveksi, ja mitä sinä hänellä silloin tekisit? — Sen

oli kai Barbro nyt keksinyt ja juoksi sitä sanomaan aivankuin jotakin

välttämätöntä.

Mutta se ei suinkaan ollut välttämätöntä, Aksel oli heti älynnyt, että

ottaessaan Barbron sai hän samalla kesäavun siksi vuodeksi. Se mies

ei häily eikä ajattele tähtimaailmoista. Nyt kun hän on saanut naisen

kotiaskareihin, voi hän pitää telegraafin vielä jonkun aikaa. Siitä

tulee koko lailla rahaa vuoden mittaan, mikä on hyvään tarpeeseen niin

kauan kuin hän ei voi myydä suuremmassa määrässä maantuotteita. Kaikki

sujuu, hän on kiinni todellisuudessa. Eikä hänen tarvitse pelätä enää

mitään tihuja telegraafilinjaan nähden Brede Olsenin, appensa, taholta.

Onni alkaa rennosti seurata Akselia.