IX

Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä:

kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt

tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella

käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä,

ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai

kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.

Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista

entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai

oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse

alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä

tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa

sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt

kaupan isänsä puolesta.

Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri

tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta

aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.

Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen,

dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin

tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin

takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa

tarpeeksi rahoja? — Ei. —

Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että

kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta,

hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä

oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän

matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa!

Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän

usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin

olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin,

että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja

elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan

ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt

mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin

poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi

hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta,

vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia

kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja

silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.

Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut

myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen

seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä

käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti

kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja

rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi.

Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan

siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.

Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi

Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi

korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja

hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä

paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä

ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin,

mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä,

Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla,

vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman

pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle

ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa

tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.

Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen

korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä,

tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen,

toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään

tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään

hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä,

koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut

juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli

päätetty.

Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen

kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa:

Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi

tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää

korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut

hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni

tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut.

Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli

siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut

sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys,

heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää,

mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes

Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen,

pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi

käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan

ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.

Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut

epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten,

hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä.

Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut:

taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen

arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät

sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken

alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea

muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa,

rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja

pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja

naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät

levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen,

kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat,

räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja

laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin

ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta

niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: _se on

viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi!_ Siivertti seisoo ja katsoo

lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt

hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi

haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen

eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena,

ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli

Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä

ulos eräänä iltana ja eli tämän.

Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta

hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti

Siivertille paljon mielipahaa.

Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen

paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa

hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken

päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän

sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.

Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen

lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa.

Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä

vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä

ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä

Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen

koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä,

sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys.

Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä

tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli

vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin

minä itse kerran!

Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin

vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut

jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen

ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. —

Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain

kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.

Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni

Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä

terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi

hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi

jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri

villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista

näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti

päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa

sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa?

Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo,

nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten,

mutta nyt se oli vielä hullumpaa.

— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä;

mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin?

— Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin

ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. —

Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli

omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja

rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan

ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki

ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja

luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei

ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi

joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.

Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä

oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin

rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille,

hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun

Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä

tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti

tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla

olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa,

suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta

hirret ja laudat olivat valmiina.

Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli

sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se

mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää

ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän

ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan

lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se

koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä.

Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä

hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi

räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan

paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä —

ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti

kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten

tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä.

Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei

saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti

laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta

siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista

pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?

Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia

siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti —

kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se

ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös

ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa.

Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen,

hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua.

Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.

Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon

koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan,

valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan

polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen

ekvaattorinsa oli uskomaton.

Mutta kivi ei liikkunut paikoiltaan.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi?

Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin,

kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta,

mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta

aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin

keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen,

sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla

käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli

lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.

Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä

hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä

ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki

koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää

olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin

maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli

siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti

ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.

Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän

aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua

Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän

ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä

kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka

päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima,

pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on

niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä

vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon

saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. —

En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään.

Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän

tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan:

Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja

talttaa.

Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan

irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen.

Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui,

liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli

tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!

Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista,

että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä

mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän

otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo

Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan

se!

Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli

päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa

ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa

hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys

ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia,

niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta

ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista

raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää

tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi

ollut näkemässä sitä!

Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet,

hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi.

Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää

ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä,

aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää

aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä

tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki

vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä,

kumpi heistä jäisi elämään!

Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai

mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä?

Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana.

Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet

täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!

Ja niin saavat he kiven kyljelleen. Se onnistui. Puh! sanoo Iisakki.

Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea,

tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia.

Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on

jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi

puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan

kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa

hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi

rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella

tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa

kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm!

sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!

He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta

ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut

haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän

sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen

työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän

halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta.

Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.

Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin

vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt

vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut

Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli

itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa,

se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.

Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja

virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei

ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen,

joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi

hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra

paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut,

tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita

ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja

ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran

rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.

Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja;

mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.

Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut

ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää

tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että

Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin

olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi

hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt

vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään

lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.

Iisakki on tyytymätön, Iisakki on raskasmielinen.

Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut

sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä

ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän,

mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki

muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se

oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä

ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän

suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin

mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo

se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen

parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri

vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä,

ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi

pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli

kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä

kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin

ole, ei.

Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä

päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä

Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa.

Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia

tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi

hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin

kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä!

— Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja

etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä

tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa

Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi

olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. —

Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun

nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole

uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni

keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?

— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä

naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.

— Niinkö arvelet? —

Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti,

mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt

edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen

tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen,

jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti

siihen: Sinäpä jotakin sanot! —

He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo

isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa

vältellen: Hän tulee kyllä pian. —

Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla.

Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä

ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin;

mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin

omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia

silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja

ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä

tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias

oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan

paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun

pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän

pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet

velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen

Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia

ja parafiinia velaksi.

Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa

ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä

kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä

luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa

Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo

menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En.

Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä

se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!

Ja yhä pimeämmäksi käy isän mieli, se ei ollut ennestään liian valoisa.

Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää

asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet

meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri

uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen

täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo

uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja

nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää,

siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.

Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö

päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että

korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi

uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo

noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia

ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt

ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat

pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja

ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.

Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan

myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen

asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon

korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä

kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden

värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.

— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada

lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.

Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli

kai saanut uutta uskoa elämään.