VIII

Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle

uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi

hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.

Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän

paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli

heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja

työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella

pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No

enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä

pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut

kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain

telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme

kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on,

mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät

juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi

myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen

paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että

minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin

telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun

pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon

sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi...

Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin

kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti

halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön,

— nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä

välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan

siitä rahaa.

Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä

ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä

teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on

lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias

Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt

seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla:

koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan

taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä

oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin

ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai

rakennuksia.

Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy:

— Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi

pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut

saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki

muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan,

jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa

Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi

pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa

muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun

vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. —

Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi

hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät

hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel

piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan

ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä

tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni?

huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! —

Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän

viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. —

Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn

huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä

voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen

ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta

ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä

on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt

lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi

Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis

välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen

huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi

minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia,

mitä rahoihin ja varoihin tulee!

Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää

itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin

kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä

ajatellut enkä sitä ymmärrä. —

Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää

niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin

hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä

vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi

hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.

Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta

ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa

tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli

korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä

itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen

maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?

Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että

he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä

ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.

Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi

mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois,

niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä

hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon,

sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat

puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja,

kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä

koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet

kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja

vähän nauloja sisältäviä laatikoita.

Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia

tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden

olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa

kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä

oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä,

hän tahtoi näyttää joltakin.

He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut

Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla

sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota

kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille

neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa

kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan

elinikäiset vihamiehet.

Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään?

Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.

Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka

oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan.

Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan.

Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin

ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat

tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet

käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin,

ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään,

niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja

mitä oli nyt tehtävä?

Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi

kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen

erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu

oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt.

Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes

miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö

hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän

oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu

kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko

kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten

raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne

kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.

Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan

täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein

halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset

olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli

Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput,

jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan

tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias

että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja

salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.

Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi

matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin

heitä takaisin.

Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään

olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän

kopeilisi.

Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä

kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli

yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa.

Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut

päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta

Geissler oli maksanut kotimatkan.

Ja niin sai siis paikkakunta menehtyä!

Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi,

meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan.

Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset

ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa

haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli

kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta

sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei

pidä olla pikkumainen, sanoi hän.

Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen

elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua

suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä

ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä

ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut

Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä

saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni

riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai

ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi

kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden

kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada

jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö.

Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen

tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja

Bergenissä.

Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän

teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias

oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran

leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli

toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti

Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti

edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt

sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen

mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut,

joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät

toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan

Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen

saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin

ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan

lankarullaa.

Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä

juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut

itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti

tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki

sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he

vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut

suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi

sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin

loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona

kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä,

että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta,

ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.

Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta

penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut

mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin

kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä

harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon,

hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli

totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe

paikalla ja hän punastui.

Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät

suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas

soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja

auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä

tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla,

saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään

hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni

sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi

kaivamasta suota.

Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän

sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen

jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään,

palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja

oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut

vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut

erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä

ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin

tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel

ei ollut puhelias.

Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta

pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån

Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän

tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä

toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan!

nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta

tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata

tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun

isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella

tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä

tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä

toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!

Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois!

Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten

tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan

avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin

Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista

naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka

tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.

Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti

pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden

kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti

yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli

puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella,

mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt

hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin?

kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla

niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli

ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää

sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse.

— Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko

ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua

niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin

voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta

mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle

toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes

kohtuullisesta maksustakaan.

Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei

todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina

ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset

juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen,

mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa

kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.

Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi

siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta,

tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun

pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva

kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia

myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.

Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että

hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi

vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta

suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut

jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata.

Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden

jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään

hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa

sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri

mullikaksi.

Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä

ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut

hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on

härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? —

Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei

ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista

kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.

Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi

tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti.

Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen

puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli

ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa

selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen

metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata

pässi.

Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron

kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn

vaikutelman Akselista.

Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että

päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä

mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli

muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja

tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin

antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla

puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän.

Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta!

Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.

Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen

tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli

petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!