VII.

Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta

siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on

Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän

on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle

laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut

mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!

Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana

oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka,

mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden

lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes

ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja

hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö

asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen,

korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut

muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet

tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet

hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron

pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.

Mitä ihmettä sitten saattoi häntä vastaan ilmetä?

Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista

entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi

vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta,

ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti

Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä,

ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein

sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden

haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin,

sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva,

kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin

omituinen.

Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko

syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia.

Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.

Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä

säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen

oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä

ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta

koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän

olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa

nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli

politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin

sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä

takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän

antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa

ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.

Kaikki kävi — oikeudellista laveutta lukuunottamatta — seuraavasti:

— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu

osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään

vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee

naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon

kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?

Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton,

hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä.

Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta

halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan

ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja

häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi

liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain

synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan

häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni

tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen

lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui.

Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta

on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän

surmaisikin lapsensa.

Kuului hiljainen murahdus sieltä, missä laamanni istui.

— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi

nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä

siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään

ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän.

Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut

raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa,

tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä

ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin

hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle

lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian

raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta.

Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia

niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse

murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin

järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen

jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön,

— ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön!

Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää

ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi.

Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän,

juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa

naimattoman äidin kaikin keinoin!

Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat

nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä

tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat

kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä

niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja

lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri

niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin

on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia

lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.

Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka

murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta

lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen

aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman

häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea

vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus.

Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat

ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa

sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.

Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee

syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin

osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava

viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä

tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei

mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka

istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut

minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme

ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja,

meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty

vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa

surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan;

oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt

salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän

yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa,

ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän

kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen

ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko

hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä

jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on

palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen

mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron

yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa,

lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.

Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista,

että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa,

ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta

silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän.

Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne

todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten

laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä

tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa.

Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on

tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.

Rouva lopettaa.

Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä

tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut

toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin

ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana,

jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän

enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.

Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin

vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta,

mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja

ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli

haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen

kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän

ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi

huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä.

Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin

ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi

hänelle.

Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut

todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää

kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin,

mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat

todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies

Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan

koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo

idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että

lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!

Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen

vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi

auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel

ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun

valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin

osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.

Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille,

vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä,

kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni

uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä

mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin.

Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen.

Kaikkihan riippui oikeudesta.

— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa?

kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä

oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole

palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut

oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on

epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin

hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai

ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No,

tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja

siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme,

sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin

lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja

kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. —

Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja

jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en

tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka

surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra

valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin

yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä

varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin

tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut

heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi

ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja,

se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut

ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten,

miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman

kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä

itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. —

Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä.

— Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä

olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan,

sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. —

Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin

merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti,

niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta

keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.

Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai

hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan

oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja,

muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi

panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat

miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut

tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn

puolella.

Niin täyttyi sali ja istuntoa jatkettiin.

Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa,

valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas

kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla

Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.

Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja

oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta

jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että

hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se

oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin

aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi

hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin

synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan.

Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen

seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko

tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia

huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi

oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti

tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli

kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai

nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli

oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että

jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin

päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän

oli saanut tietää.

— Hm! kuului salista.

Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös

eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään

puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti

kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa

oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton

välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti

taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa

yksin koko maailmaa vastaan.

Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin

arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon

epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti.

Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän

sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut

omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.

Sepä oli oikein hyvä! ajatteli kai Aksel, nythän tämä päättyy!

Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut

lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa.

Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi

siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo

nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä

todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli

niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon

sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut

tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi

koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?

Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta,

hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa

ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi

nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen

emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla

loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.

Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen

lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut

luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen

hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi

hänen onnettomuutensa.

Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa

valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin

— viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän

kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat

arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä,

ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen.

Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.

Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo

ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä

oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia

ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa,

hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän

liikkuu yksinäisyydessä.

Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja

hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee

ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä,

äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen

pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes

itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään

väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä,

kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole

mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.

Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta

siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen.

Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun

mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa —

sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi

hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä

saattoi oikeus olla varma!

Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko

syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi

niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä,

jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut

isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua.

Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt

syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän

onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet

pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön

niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää

myöskin hänet samaan onnettomuuteen.

Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin

tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan.

Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan

ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat

tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa

on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole

tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni

uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin,

ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä

paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan

kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus,

että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.

— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se

keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen

aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.

Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan

nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi

hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän

on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta,

että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta

mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole

minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa

pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut

paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei

halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota

ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti

eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre

ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen

ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.

Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen

löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.

— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella

sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt

oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta

haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että

nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!

Tuomari nyökäyttää.

Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia —

olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle

ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän

olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi

— jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää

sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen

mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei

tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se

oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.

Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro

neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt

puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus

tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä.

Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana

erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai

nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata

se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle;

mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä

enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina

aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan

testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se

ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö

on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän

rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.

Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole

rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja

hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja

viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan

uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl

oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä,

avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan

tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra

valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää

ja inhimillistä ymmärtämystä.

Puolustaja istuutui.

Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli

jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko

näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu

oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja

olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä

helpoksi.

Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa

laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui

kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta

oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä

olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin,

koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista,

oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin

jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys

vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin,

ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa

lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.

Nyt oli asia selvä.

Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli

neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut

paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat

vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.

Ei, neitsyt Barbro ei ollut surmannut lastansa.

Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro

oli vapaa.

Yleisö lähti salista. Komedia oli päättynyt...

Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt

olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne

sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut

tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni.

— Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. —

Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla

jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra

ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja

saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.

Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan

koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää

kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler

torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään,

ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään

tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut:

Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän.

Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni

jo katua pitkin...

Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan,

Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi

nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel

vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. —

Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on

ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut

toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy

saada tehdä tehtävänsä!

Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään

hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit

kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä,

vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle

vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon

vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä

liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva.

Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut

tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa.

— Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin

Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä

kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman

syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin,

sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut

jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!

Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka

tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi

antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää

kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin

syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.

Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron

luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti

hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä

bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei

rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas,

nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli

päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva

hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista

lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut

ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin

hänen kanssaan, vastasi Barbro.

Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho

oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei

ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta...

Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on

iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla.

Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta

suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.