VI.

Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on

tunturi jälleen autiona.

Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen

turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava

sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin

ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien

kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.

Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin

valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä,

sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla

ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja

soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä

raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt

täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On

aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.

— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää

työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä

kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo

Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti

neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta

muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä

kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti.

Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo:

Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.

— Koirankuonolainen! selittää Gustav kiihtymättä.

— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.

Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet

koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän

paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin,

ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen

jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista

suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta

Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei

piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään,

ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.

Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen

uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on

aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei

häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän

luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa

evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei

ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain

myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki

saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, —

saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.

Hän vie eväät ulos ja antaa ne.

Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav

mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen

kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä

tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta

täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee.

Ja menee.

Siinä hän seisoo.

— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän

riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.

Gustav menee...

Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten,

perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan

sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire,

mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä

on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään

ole kiirettä.

Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se

seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään,

mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne

särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan

ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka

kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä

työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen

käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on

suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi.

Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana

muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka

höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään,

hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän

tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa

hän pääsi edes viime vuonna...

Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle

parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki

ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa

on kuivattava.

Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen

ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä

asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se

oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä

Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.

Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi

laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat

toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona

Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän,

mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa

tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan,

sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä

haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan

tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään

oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän

asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!

Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän

ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja

elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei,

minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi

Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli

satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin

minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän

esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa

arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.

Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on

Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan,

sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän,

tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt

ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän

kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai

minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä

tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri,

siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa

ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen,

minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän,

sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa!

Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.

He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko,

että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut

renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se

on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa

kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On

totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä

ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on

vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo

pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan

kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!

Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät

eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa

pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku

asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat

rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä.

Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä,

aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä

suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä

aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.

Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa

aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki,

näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon

kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö

hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon

muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi

mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen;

navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei

Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä?

kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei?

Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä.

Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja

ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä

kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen

kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai

viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko

teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan,

voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on

puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.

He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat

selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy

Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä

en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin

vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin

hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.

Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta

Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? —

No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten

puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei

ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei

ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet?

Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä

jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi

karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä

isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken

taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan

paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko

ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin

isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut

häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla

tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on

kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin

paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi

peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti

keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli

hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.

Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja

kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai,

sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet

sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä —

tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti

aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei

ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!

Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja

ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon

ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja

muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin,

ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.

Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa.

Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli

käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei

sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään

ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras

oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai

vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.

Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla!

Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa,

löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan,

nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan

sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi:

Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän

ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti.

Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri

meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja

kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen,

silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän

ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt.

Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta

sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan

eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen

huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä,

sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen

vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin

pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi:

Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? —

Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin

olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin

kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri

on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En

ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä

niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia,

liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei

käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin

hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole

niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena.

Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina

tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli

oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy

seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin

keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän

astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän

siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän

kuolisi.

Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä

hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera

ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista

muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti

ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on

hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että

Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.

Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli

Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei

edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa

poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei

maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan,

vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään

häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi

kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi

ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös

kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen

katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. —

Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut

meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä

olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii,

että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen

voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut

menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän

sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?

Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja

kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja

Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi

hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja

kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —

Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua,

alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka

ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä

uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät

kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän

osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta

Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina

osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista

pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö

Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan

valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai

hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se

oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille,

ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai

kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli

mahtavan miehen, maakreivin tytär.

Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka

kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli

nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen

oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään

merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi

valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin

keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa

ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli

ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen

aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli

nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän

kuin kaksi.

Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy:

Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies

vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä

mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä

paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu!

— Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää

talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin

Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään,

hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri?

— Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies

Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.

Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta

hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen.

— Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. —

Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri

lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri

älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta

tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri

pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki

on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret

rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot

rakennukset! —

Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta

ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa

hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo

kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen

silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on,

että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän

on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta,

hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole

hullumpi, arvelee kai tämä!...

Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä.

Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit

taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin

sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy

Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut

niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana.

Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli

kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei

virka enää sanaakaan.

Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin

koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti

uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat

kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa

tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo

isä lopuksi.

Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu

kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen

kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella

oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin

kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.

Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä,

että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon

ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi

ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä

olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika,

sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä

kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.

Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät

kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin

voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku

Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi.

Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.

He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään

ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he

olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei

tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet

tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä,

vaikka hänkin oli ollut kirkolla.

Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo

tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet

takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai

Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman

selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa

ja odottaa, enempää ei kuulu.

He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin

sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi,

hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän

ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä

tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy

Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy

kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja

pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine

katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken

kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista.

Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella

matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai

hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään

sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy

Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä

tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä

tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla

toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin,

Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.

Siitä tuli ikävä kotimatka.