V.

Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta

hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä

on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli,

että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.

Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki

lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän

oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän

tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on

lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista

vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen

monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma

oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan

ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä,

kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä

toisesta, eivät aina, eivät usein.

He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta,

he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen

pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat

jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja.

He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri

sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa,

hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten

suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii

kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut,

kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain

hellä ja herttainen hänelle.

Tuo vanha ihminen.

— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei

hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta

ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —

He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen

rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit

kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he

lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo

Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan

tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta,

kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan

ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu

koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua

hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko,

hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä

olet!

Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista,

minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri

astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on

pysähtynyt.

— Hyvää päivää! sanoo Geissler ja tervehtää Inkeriäkin.

Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut

sattua...

Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta

täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä

kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja

kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!

Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella,

ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen

tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja

käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut

alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.

— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo

hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen

monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä

uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri

lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler

aivankuin hän ei sitä tietäisi.

Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että

sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja

osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton

kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja

tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla.

Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä

ihmeiden jälkeen.

He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä,

sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän

pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin

liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja

hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!

Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän

mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja

olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman

rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät

hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä

he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä.

Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien

kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen

vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta

toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun

Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he

jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.

Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken

maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana?

Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä

tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan

ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen,

täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi

vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.

Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei

ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.

Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat

lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan

jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli

väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt

asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? —

Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien

kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai

hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät

olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta!

sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai

niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.

Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin

puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat

seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta,

kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan

paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni.

Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.

Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla

välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita

hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra

ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette

ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen

papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi:

Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? —

Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä

maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.

He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja

alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin

pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan

enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat

lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi,

että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö

he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin

he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma,

sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa

tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi

eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla:

Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta

Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen

herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole

kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —

Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta

napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun,

nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa

Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa

ruokaansa.

Niin päättyi kohtaus.

Geissler jäi yksin.

Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään,

ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei

näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen:

Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin

mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti

paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti!

sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti

kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.

Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli

vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia

oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän

niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt

hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään

tapauksessa hänelle tapahtuisi.

Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan

vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan

osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan

olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa

vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä

tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin

omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja

koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä.

Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti

parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.

Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja

Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat

ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto

ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta

itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois

läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he

olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa

huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja

tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.

He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli

käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat

olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat

olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista,

kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet

Geissleriä. Tässä hän seisoi.

Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai

toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana

aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat

kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.

Oliko Geissler lähtenyt pois?

Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi

laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä

tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån

talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä

etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut,

kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat

he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita

odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! —

Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he

alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he

jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he,

sukumme on kerran löytävä meidän luumme!

Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi

oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle

tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on

siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä

kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin

hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.

— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs

herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi

Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko

Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut

hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä,

vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa

sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he

olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut

valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä

paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi:

Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa

maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla

enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. —

Neljännesmiljoona? — Niin. —

Herrat nousivat satulaan.

— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen

tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä

sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä

pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä,

saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo

sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä,

koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin

hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän

sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki

hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin.

Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa

arvokkaammaksi?

Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa

keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin

puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian

surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa.

Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi

hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —

He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla

hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. —

Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.

Ja niin päättyi viimeinen kohtaus.

Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta

paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun

muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada

navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen,

myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.

Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen

kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan

valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko

retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä

lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.

Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet

Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina

Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan

näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta

hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa

tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta?

— On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita,

minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista

anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne

työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun

tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille

vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää

koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten?

— Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella

tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää.

Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja

lähettää pohjoiseen.

Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista,

Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä,

joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä

kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli

vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti

olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt

tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään

naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa

matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi

edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon,

mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede,

sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel.

Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja

vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —

Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta

hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle

tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi:

Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana

ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli,

mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois

rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin

virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt

kuulua!

Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi!

Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä

oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli

Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa,

hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään

pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli

niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa

oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta

ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta

saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta,

jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt;

vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan

siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä

ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan

ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki

heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni

tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla

nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!

Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän

oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla

oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko

Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen?

Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin,

sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella

sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla!

Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä

julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen

hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.

Nytpähän nähtäisiin, eikö se maksanut hänelle enemmän kuin lehmää!

Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse,

ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta

ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa

kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin

sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä

lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä

salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä

asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa

seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja

kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän

uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen

vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla

oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen

moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi

tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen

turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi

pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt

Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy

saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa

ja lähti jälleen...

Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli

kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen

oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut

haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen

meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan

kuulusteluun ja pinteeseen?

Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli

väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin,

ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi

maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen

asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!

Sitten lähti Geissler.

Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui

pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä

väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa.

Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen

suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan

kruunun.

Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut

kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt

tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko,

että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä,

sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki

polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle

täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen

viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo

tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa

vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla

ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin.

Nyt määrään minä!

Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään

Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää

aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä

matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran

sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä

takaisin!

Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja:

Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään

nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat... Vain

ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa.

Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi

taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi

mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? —

Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi

asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon

puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa.

Lähetän sinulle ne työkalut!

Geissler lähti.

Olisiko se nyt hänen viimeinen matkansa?