IV.

Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan

rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan

erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä

suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja

kahta kellaria varten.

Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta

veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen,

kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia,

ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri

tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan

uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin

ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo

uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.

Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa

ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös:

oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita

kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla

meren rannalta.

Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut

nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli

hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut

enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa

jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi

hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista

tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et

ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta

en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta,

niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta?

kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä

ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa.

Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita

rahoja? sanoi edusmies.

Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona.

Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista

muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.

Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena

suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille,

oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella

lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen

vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä

oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni

paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka

tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että

tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken

kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.

Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla

toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen

isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen

kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen

ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä

yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää,

maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule

herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet

käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin

kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos

pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä,

valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa

joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa.

Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei

hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa,

vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset

rauhoitettuja! sanoo hän.

Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras,

mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä

tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren

matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden

itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on

ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja

terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja

Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin.

Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia

yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä

niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra

tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit

edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he

ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä.

Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti

kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on

Jalmari.

Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys,

jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa

insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan,

täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan

muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun

hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten

velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä

muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin

halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei

tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa

turhan tautta, ennen hän näki nälkää.

Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata

konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen

itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä.

Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä

henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!

Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet

kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen

ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä

muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla

hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin

jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja

osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän

oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään

antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla

säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle?

kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi

Elias.

Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta

talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat

tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme

niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt

juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt

ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan,

että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään,

saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi

pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi

kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan

sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli

kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti

niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan,

kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi

turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan

hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät

hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt

kauppa-alalle.

Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa

ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen

oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta

muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut

suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi,

että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei

erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi

ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään

laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle,

hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän

itse kerran kaatuisi.

Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti

rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia

suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien

kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö

olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman

koekaivaukset kuparivuoressa.

Tulipa siitä siis viimeinkin jotakin, Geissler ei ollut touhunnut

turhia.

Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra

oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä

ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut

laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja

maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät

Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren

rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki.

— Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne

päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan

merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin

ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista;

mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä

hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin.

Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme?

ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen

jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja

aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella.

Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu

viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki.

— Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? —

Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja

ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö

kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla?

kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka

silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä

oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?

Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla

kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja

karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä

paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin

ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria

ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta

rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti

oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään

tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.

Kaikki oli hyvin, korpeen oli tullut elämää, rahoja kasvoi kuin kukkia.

Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut

suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen,

hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn

rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin

hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia

taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset

eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan

tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin

vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan,

hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse

myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä

autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä,

tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa

kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin

mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista

tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä

ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä

oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa

häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.

Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa

maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha,

jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja

kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli

leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella

pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja

sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina

ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti

oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!

Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi

tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä

ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut

kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua,

hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut,

tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka

pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä

oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän

raadantaa vaativan elämän.

Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä

lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet

tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan,

heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat

heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme

villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat

kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav

tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana

huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan.

Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti

ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja

tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja,

vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan

soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!

Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti

selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille

oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi

Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia

ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä

oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja,

kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko

muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja

joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa

juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa

ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän

maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä

oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi

Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta

pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.

Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin,

saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja

lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua

ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta

nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan

ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri

kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta...

Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva

on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut

sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on

käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä

kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on

matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta

aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on

pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella.

Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin

ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa

kultasormuksen ja lähtee tunturille.

Mitä hän sieltä tahtoo?

Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat

tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin

naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä

on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin

tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän

tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä

alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää

vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen

ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta

saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!

Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet

monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät

hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita,

ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin

käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja

kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle

ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on

aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat

kai työmiehet.

Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä,

että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen

silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi

ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen

niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten

puutteessa.

Vanha ihminen!

Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen

päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli

Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei

lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan

rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa,

että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja

sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö

aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet

vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on

rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet

kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei,

vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!

Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä

Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen,

vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria,

mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika,

aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun

hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli

aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen

pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt?

Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin

Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään

köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä

ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi,

että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha

naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.

Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti,

yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä

vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä

takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä

ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö

Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei.

— Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se,

hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit

sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.

Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla

oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka

hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen

eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee

hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt

haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin

kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet

tehtävänsä...

Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei

tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin,

palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat,

ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on

kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole

syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja

erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on

yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet

varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia,

jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen

koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he

ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät

sen taas.

Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät

tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa.

Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla

varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo

hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella

olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on

esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he

tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli

on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan

sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä

Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se

oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo

Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra

ties, missä hän on! —

Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös

saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet

työskennellä koko työvoimalla enää.

Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista

omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt

yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut

hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin

esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle,

ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt

mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä

kivinavetan rakennuksella.

He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin

mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi

ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.

Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta.

Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin;

koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun,

kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että

koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja

pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät

harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka

kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt

niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän

oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut

perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja,

mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut

viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä,

se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle

maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa,

raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat

päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet

ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli

tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla,

kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä

oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein

toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun

joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja

odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä

omaisineni ole tullut tänne!

Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä

ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon,

tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan

astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin,

hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö

voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä

ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli

sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti

Iisakki mukaan.

He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä

päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia

kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen

mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän

oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja

kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån

maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.

Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia,

rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi,

niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei

harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy

Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan

Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus

nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he

rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen

tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi

oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ

toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!

Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi

polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota

voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen

kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa.

Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja

laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai

ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä

pelkillä kynsillä, hahaha.

He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin

lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. —

Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi

panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon

pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa?

kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun

summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut

mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin

valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja

esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko

Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se

lahjoitti hänelle kenttäahjon.

Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden.

Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki

huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha

erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui

lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon,

mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he

ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.

Mutta Iisakki saikin ällistyä.

Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma

vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan

herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.