Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän
on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä
kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen
ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo
vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet
kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää
häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää
reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä
kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille
kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy
tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää
horjukaan.
Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla
kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja
kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman
osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!
— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet
ja myynet koko talosi?
— Kenenkä puolesta sitä kysyt? vastaa Brede rehvakasti.
— Kenenkä puolesta? En tiennyt, että tahdot sitä salata.
— Se on lorua, Ulla, olisit tullut huutamaan taloa.
— Minä? Teet pilkkaa raukasta!
— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin
lippaan, hehehee.
Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin
huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea
hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet
putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu
joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta
vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä,
Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.
— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: —
Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin.
Käynkö liian kovaa kanssasi?
— Et. —
Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan
ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan
ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun
ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin
Akselin kotiin!
— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka
olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?
— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut
kotiin, sanoo Brede.
— Ei, vastaa Aksel. Mutta todella ansaitset kiitoksen! —
He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla
tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada
jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut
Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen
surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?
— Pidä vain suusi kiinni, Ulla! vastaa Brede.
Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine
taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän
näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen
asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?
— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois,
tiedämmä?
— On, sanoo Brede kevytmielisesti. Niinpä sait talveksi työtä samalla.
Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä
tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla
ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa,
niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä
tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli
hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja
niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle.
Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän
miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli
hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli
hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja
pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli
ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli
pelastanut ihmishengen tänä iltana. —
Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin
hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin
kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt
tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti
alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli
pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko
hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta
hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä
taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!
Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa,
Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden
seljässä.
— Mutta miten oli, kysyy Ulla, eikö Barbron pitänyt saada lasta?
— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta
Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.
Brede puhkuu ankarasti.
— Niin, tai eikö hänellä ollut lasta? kysyy Ulla.
Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin
pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän
unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja
kiitos nyt teille molemmille! —
Se oli se ilta, jolloin Aksel pelastettiin...
Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta
tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi
näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui
häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta
miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä
metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon
sahalle.
Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä
ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi
ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät
sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån
Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa
naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja
olla toisilleen huviksi.
— Mitä kuulit kylällä? kysyy Aksel.
— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies
korpeen.
Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia
miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin
alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin,
vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista.
Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki,
joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli
Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi
mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin
alapuolelta — olihan siellä ottamista.
— Oletko kuullut, millainen mies hän on? kysyy Aksel.
— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän
kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.
— Vai niin. No hän on varoissaan?
— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta.
Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.
— Sitten on hän varoissaan, sanoo Aksel. Etkö kuullut enempää?
— En. Hän on kolmenkymmenenkolmen vanha.
— Mikä hänen nimensä on?
— Aaron, sanoivat kylällä. Talon nimeksi tulee Storborg.
— Vai Storborg. Vai niin, eipä vähän mitään.
— Hän on rannikolta. Sanoivat, että hän on kalastellut.
— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten
mitään enempää hänestä?
— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on
kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän
tänne kauppiaaksi.
— Vai kauppiaaksi?
— Niin he juttelivat.
— Vai kauppiaaksi!
Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain
ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven
historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies
käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän
myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä,
maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.
Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli
harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi
oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut,
joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi
jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa
työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä,
seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos
jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja?
Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg
kauppoineen korpeen!
Ihmiset pohtivat sitä jouluun saakka...
Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen
valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet
Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta
vuodesta.