III

Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli

matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut

mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja

tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mitä se maksaa? kysyi Aksel.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle

mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri

nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi

muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Tee kuten tahdot, sanoi Aksel.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän

tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan

että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja

yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Sinä olet saanut aikalailla rahaa ennenkin, sanoi Aksel.

— Vai niin, sanoi Barbro. — Mutta ne ovat joka tapauksessa menneet

— Etkö ole säästänyt?

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt

Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

— Minulla ei ole sinulle rahoja, sanoi Aksel. —

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin

tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin

tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu.

Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi,

mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti

eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän

laivarantaan.

Niin oli sekin tehty.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen

tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja

kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias

oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut

Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja

työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä

Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa

ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin

ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä

oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta

takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi

perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina

yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä

tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti

säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle

Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista

ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa

eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse,

pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Miten sinä erosit Barbrosta? kysyi Brede vastaan.

Sana seurasi sanaa:

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä

Bergeniin millään pelin.

— Vai niin, hän on Bergenissä?

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei

lankea kiitos sinulle.

— Minä häädän sinut Breidablikista heti paikalla, sanoi Aksel.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta

uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten

Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä,

Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut

heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi,

hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä,

tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat

hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli

hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut.

Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla

varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei

tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi

pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Mutta olihan hänellä muutakin ajattelemista, hänen täytyi olla mies.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle,

hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei

ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä

siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin

vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne

voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään;

paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista

varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään

on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu

määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan

puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat

kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot

epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan,

hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi

tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy

kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli

puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka

kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus.

Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky

toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt,

mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja

osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin

pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin

vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan

painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti,

toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee

ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi

tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla.

Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa

hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä

tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole

vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin

hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan,

ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon

niinkin. Brede tulee kai pian.

Brede ei tullut.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se

alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin

huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt

tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan

kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle

myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa

siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä

kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän

edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja

kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan

kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään

liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on

aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen

kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä

lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen

kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen

eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän

totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän

kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa

takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen

päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin

havaitakseen, mitä on tekeillä.

— Etkö voi tulla ja antaa minulle kirvestä! huutaa Aksel hieman

surkeana.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt

silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä

korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

— Tule antamaan minulle kirves, uudistaa Aksel, minä makaan puun alla!

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee

sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä

haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä!

huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin

tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen

verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa

ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää

puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä

hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen

jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei

varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö

sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän

auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot

tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin

makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman

vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte

heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös.

Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät

ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille

enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin,

tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt

jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista,

hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on

Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua

jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman

sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen

nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle,

se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua

ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä,

hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja,

suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista,

valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se

on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on

hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava,

karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka,

elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole

sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet

antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä,

ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on

tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat

auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko

hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai

tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen

kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän

siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä

joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina

onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu.

Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi

kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut

seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen

hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli

tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli

vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli

jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset,

kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan

ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään

tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —

Tässä hän seisoo.

Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä.

Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän

on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän

etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin;

Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta

siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon!

sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa

hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain

tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen

että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa

Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää

ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja

mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti

hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli

pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.

Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa

myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan

ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi,

osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä

minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin

sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää

sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut

lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa

ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi

hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun

laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen,

liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan,

hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti

saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä

Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja

silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun

puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —

Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa

jäseniään ja hän oppii kävelemään.

He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja

ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he

Breden.

— Mitä nyt? sanoo Brede, oletko sairas? autanko minä sinua? sanoo hän.

Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta

Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja

mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että

Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?

— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä

hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme!

purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin

huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos

tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?

— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel,

mutta sinä menit ohitseni.

— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta

pahuudesta kuullessaan.

Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut

huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta

minä luulin, että sinä lepäsit vähän.

— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt

makaamaan! —

Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi

hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä

vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa

kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan

Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu

kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.

— Etkö voi antaa minun kantaa kirvestä ja lapiota edes? sanoo Brede.

— Ei, vastaa Ulla Akselin puolesta, hän tahtoo kantaa ne itse.

Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa

väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut

kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut

viitata kädelläsi.

— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin

aivankuin lukolla lukittuna.

— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt

kantaa tavaroitasi, kuuletko!