II

Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän

tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.

Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea

paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta

kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua

ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen

jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron

vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi

takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti

hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin

makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.

— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee

joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin,

huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden

suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja

avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.

— Makaatko täällä? sanoo Aksel. Miksi et vastannut?

— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada

kuuluville.

— Mitä — oletko ollut vedessä?

— Olen. Luiskahdin. Oo!

— Oletko heikko?

— Olen. Se on ohi.

— Onko se ohi? sanoo Aksel.

— On. Nyt saat auttaa minut kotiin.

— Missä on —?

— Mitä?

— Eikö se ollut lapsi?

— Ei. Se oli kuollut.

— Oliko se kuollut?

— Oli.

Aksel vitkastelee, eikä liiku paikaltaan. — Missä se on? kysyy hän.

— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se

oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.

Aksel kantaa hänet kotiin ja asettaa hänet tuolille. Hänestä valui

vettä.

— Oliko se kuollut? kysyy hän.

— Kuulit kai sen, vastaa Barbro.

— Missä se on?

— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun

minä olin poissa?

— Mutta mitä sinä teit purolla?

— Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan katajia.

— Katajia?

— Sankkoja varten.

— Eihän siellä ole katajia, sanoo Aksel.

— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi.

Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn

minä?

— Syönyt? toistaa Aksel. Oletko kovin heikko?

— Enkä.

— Tarkoitan, että tarvitset tohtoria.

— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia

vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!

Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän

vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen

olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee

sen sammalilla.

Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee

läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti

kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja

niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui

hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.

Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei

tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi

kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät

menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden

tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja

tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti

ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty

ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty,

leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.

Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde

oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan

Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin

sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli

ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta

lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä

käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se

merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —

Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja

petosta.

Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei

kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen

missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma

kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla

lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös

kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain

olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta

siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi

Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen

sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta,

käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän

hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin,

enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa,

koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.

Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään

pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla

hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin

lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs

mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi

hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja

uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan

kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte

kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut

tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua

uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän.

Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti

oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan,

hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se

uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti

jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden

keskelle.

Hän tapasi Barbron pihalla palatessaan kotiin.

— Missä olet ollut? kysyi tämä.

Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä

olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan,

hän meni sisälle sanomatta enempää.

Aksel meni jäljestä.

— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä

sormuksiasi?

Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi:

— Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että

tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne

esille ja pani sormiinsa.

279

278

Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja

tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:

— Onko sinulla muuta minua vastaan?

— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee

vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne.

Sitä minä tarkoitan.

— Ei ole niin helppoa olla samallainen iankaiken.

Aksel jatkoi:

— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä

haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?

Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja

jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro

hyvästi.

— Niin, siitä olet puhunut ennenkin, vastasi hän vältellen.

— Niin. Mutta en ole saanut vastausta.

— Vastausta? sanoi Barbro. En kärsi kuulla siitä enää puhuttavan!

Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut

Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut

kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman

kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin

kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei

harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko

me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —

Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän

liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei

tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?

— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —

Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan,

mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän,

ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja

vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään,

sanoi hän.

— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun

omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin

olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole

niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —

Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa

pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel

olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän

oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle

yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea

vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika

silloin, kun sitä tarvitsin. —

Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja

sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro

lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa

yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan

puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä,

sanoi Aksel allapäin.

Äänettömyys.

Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin

isän jälkeen?

— Miten niin? Kuka on niin sanonut.

— Siitä puhutaan.

— Niin, sanoi Aksel, eihän se mahdotonta ole.

— Vai niin.

— Mitä sinä sitä kysyt?

— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja

kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.

Äänettömyys.

Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä

sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken

sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!

— Vai niin, sanoi Barbro.

— Ei! sanoi Aksel ja löi nyrkin pöytään. Sitte hän nousi.

— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja

siirtyi lähemmäksi seinää.

— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt

on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita.

Oletko sinä tukehduttanut sen?

— Tukehduttanut sen?

— Niin. Se on ollut vedessä.

— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut —

nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa

ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?

— Näin että se on ollut vedessä.

— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en

päässyt enää ylös, liukastuin.

— Vai liukastuit.

— Niin. Ja samassa tuli lapsi.

— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko

sen siltä varalta, että liukastuisit?

— Rievun? toisti Barbro.

— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut

halki.

— Niin, sanoi Barbro, sen liinan otin mukaani kantaakseni katajia.

— Katajia?

— Niin, katajia. Enkö ole kertonut sinulle, että menin katajia hakemaan?

— Kyllä. Tai luudanvarpuja.

— Samantekevää, mitä lie ollut...

Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä

jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi,

Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa.

Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä

tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa,

alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin

sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän

oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli

rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa

muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan:

missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko

talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten

ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä

olisi saatavissa.

Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen

palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi

häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut

onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen

merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli

kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi

syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää

uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja

elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja

hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin

hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.

Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää

varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta,

kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta

ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti,

mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä

varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?

Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut

kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä

oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan

jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän

voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro

huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa

muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi

kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten

typeryyksiä ja oikkuja.

Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin

kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt

parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma

sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla

muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden

toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja

kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin;

maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan

torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki...

He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet

kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä

sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.

Aksel kysyi: — No, mitä minä olen tehnyt?

— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt

kuitenkaan rupea tarkastajaksi?

— Vai niin.

— Ei, sitä en usko, sillä näen sen.

— Luuletko ettei minulla ole päätä siihen?

— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita

etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.

— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi

Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!

— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen

pöydälle.

— No entä toinen? kysyi Aksel hetken kuluttua.

— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi

Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.

— Jo on sinulla sisua! selitti Aksel ja lähti ulos.

Ja tietenkin käytti Barbro taas kohta molempia sormuksia.

Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel

epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen

epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän

sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä

korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!

Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada

hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei

pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi

kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen

oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä

ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja

toinen oli vapautettu.

— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä

se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin

palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi

oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi

linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.

Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti

ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli

Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei

kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen

arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli

vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä

odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää,

hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta

tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.

— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte

pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui

vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa,

Barbro tahtoi saada saketin.

Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta

tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään

häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta

kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman

itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö

kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.

Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän

pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran

nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut

raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja

missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat

jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi

parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista,

poissa Månelandista. —

— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja

pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.

— Kunhan ei vaan käy hullummin myöhemmin, sanoi Aksel.

Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen

maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se

juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.

— Vai niin, no.

— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä

lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä

paitsi tule ilmi, sanoi hän.

— Tulihan Sellanrån Inkerinkin ilmi, olen kuullut, väitti Aksel.

Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu

nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon

sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu

siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee

asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja

kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli

Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti:

ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista,

vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.

— Minä luulen, että kaikki asiat tulevat ilmi, sanoi Aksel.

— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai

rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta,

antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole

tullut ilmi.

— Sinäkö? sanoi Aksel epäilevästi. Mitä sinä olet tehnyt?

— Mitäkö olen tehnyt? Minä olen surmannut!

Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa,

Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta

julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla

etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.

— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin

kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!

— Mitä? sanoi Aksel.

— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme

sanomalehdestä siitä.

Hetken kuluttua puhkesi Aksel, sanomaan: — Olet sinä hourupäinen!

Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle

jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa

yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen

tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon,

heitin sen pois.

Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä

oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli

Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana

siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset

tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He

surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät

tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi

lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut

suurikaan asia maailmassa.

Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin

lapselle?

— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun

ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei

se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä

pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se

kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen;

mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella

historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.

Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin

se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut

hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut

suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut

sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut

taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta

viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata

jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen

kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut

siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta

saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut

päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän

oli ottanut mukaansa. —

Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel

oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja

nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen

päivä ja toisia päiviä.

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta

ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka

olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan

lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton

heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut

minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän

oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen,

kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja

puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko

Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei

tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel

oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja

heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin

omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen

hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli

pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se

tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut

hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään

asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä

väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

Aksel vain puisti päätään.

— Epäiletkö?

— Mitä luulet isäsi voivan tehdä?

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko

nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli

laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen

vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies

ja työn mies.