I
Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet
ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää
tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat
katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin
Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin
takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.
Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei
koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu
tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!
Tässä muikisti Ulla suunsa suppuun ja katsoi toista toisensa jälkeen.
No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan
alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole
Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa
yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä
häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen
välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.
Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli
surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä
koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi
itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle,
tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu
polvea vasten.
Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut
ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu.
Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään
päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja
levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä
mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin.
Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut
niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös
varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa.
Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen
kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan
hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston,
kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä
ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli
silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena,
mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne
hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan
varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien
luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut.
Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin,
yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi
menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi
että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka
tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi
jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko
sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen
oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli
suuren palkan arvoinen.
Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen
tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta
täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin
hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin
saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja
maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita
tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät
tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla!
Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut
hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne
kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa,
olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän
kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.
Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet
oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen
vertaistaan ei oltu siinä mainittu!
Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän
eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut
sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin
rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä
Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi
Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko,
että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän
olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että
se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki,
saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden
kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin
hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin
paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.
Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja
hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että
Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen
huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.
Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron,
aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja
kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi.
Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti.
— Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain
kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt
huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla
yhtä tai toista hänkin.
Miten paksu Barbro olikaan, ja miten naseva hän oli, raivoisa!
Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon
väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on
muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa
pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää,
Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat
olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet
naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän
kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella
sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut
ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on
käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen,
lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä
minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt
silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat
suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta
tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä
olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen
sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista?
— Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla
ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin
olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää
aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä
tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin
napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.
Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa
on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on
arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän
kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja
rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla
ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta,
vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä
silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua
yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen
muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.
Kuka tarjosi?
Aksel Ström. Toisen miehen puolesta.
Nimismies kirjoittaa pöytäkirjaan: Aksel Ström, välittäjänä.
— Kelle sinä ostat? kysyi Brede. Eipä silti, että se minuun kuuluu,
mutta.
Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän
ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen
apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede
kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että
olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei
talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi
kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen
vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt,
elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn
maat ja mannut!
Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin
maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään
pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja
kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua
häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa.
— Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen!
sanoo hän.
Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona
paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi
kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki
ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.
Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen
nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää
ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut
maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi
oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.
Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat
ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti
huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä
hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden
vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin,
sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä
on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi
Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.
Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja
taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää
vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä
alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän
on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut
rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa,
hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.
— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä?
— En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin.
— Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota,
kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu
Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain,
että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan,
tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla
siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.
He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle
sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että
Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee,
eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No,
sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon
aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna
tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa
sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne
rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka
paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin
minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän
pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta
täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun
täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina,
enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä
arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi... Kummankaan
päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää
paikan.
Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään,
niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin
makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee.
Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet,
pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja
tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän
sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä
mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki,
tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat
niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään
sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että
kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain
istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut
hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt
monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että
se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni
saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä
en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä
tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon
syntini...
Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin.
Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut
sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa
menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä
lähin kaikki itse.
Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri
konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi
hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja
vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän
kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut
kaiken.
Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani
hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on
vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille
uralle. Ystävällinen tervehdys.
Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään?
Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa!
Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä
ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän
siis vaikeni.
Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja
jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se
vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi
muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo
oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt
hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi
kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin
hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa,
miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua
seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei
merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä
ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan
soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun...
Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja
Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt
oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka
alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää
Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa —
saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut
käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran,
Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi
Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he
olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti
seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias
saattoi alottaa.
Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui
hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän
vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä
siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä
äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että
Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää
oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän
oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia
käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja
eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia
vuosia... Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä
ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi!
Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee
tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut
hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään
siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä
paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.
Niin oli Elias valmis.
Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että
Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä
sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa
ahkerasti. —
Kaksisataa kruunua.
Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa,
jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan
hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.
Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi
portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan
sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle
majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi
hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean
kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että
hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja
sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!
Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus
toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut
myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta
jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan.
Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän
ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista
neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on
hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas
nuorena ja hullutellen.
— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa
jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule
tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä.
— Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin.
Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No
sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä
tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen
ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä
täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse
Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön!
— Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin
lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki
muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä
itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? —
Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja
loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku,
joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä
tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut
siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi
Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin
ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä
täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —
Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko
rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen
tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi
Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla
auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä
jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli
asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi
hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. —
Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi:
Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan
pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut
pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi.
Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä
kykenen, sanoi Siivertti.
Se oli päätetty.
Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin
hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja
hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee
vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä
ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä
ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä,
minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja
sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä
minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi
Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana
majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi
myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea
vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.
— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden
luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat
hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti?
Minä haen vaatteesi.
Siinä oli hyvästit.
Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua
ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan!
Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän
omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi,
jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä
peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän
ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi
kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee
sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella
kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan,
joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi
kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen!
huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi,
he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät
kumpikin suunnalleen.
Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin
toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman
kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena
päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän
se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta
olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän
talveksi entisestä ihmisten asunnosta.