XIX

Iisakki palasi kylältä tuoden hevosta.

Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli

myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa

neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää

mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana

saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.

Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä

harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi

saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla

oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää

jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen,

millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta

ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan

sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!

Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler

ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut

voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi;

ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi.

Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut:

miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime

vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti

riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo

heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.

Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä

käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.

Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli

kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni

mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.

— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille!

huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —

Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut

päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei

päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin

välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin.

Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro

muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei!

Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt,

että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle

karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia,

oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen

elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään:

elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. —

Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi

edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki

todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä

ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä

ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi

hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti

tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti

kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi

yksin hän myi.

Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias

muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden

nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut

erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään

sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä;

siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä

entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi.

Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan:

olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja

ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi!

Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen

paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan

maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän

toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi

vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta

kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan

lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen

näki.

Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia

itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki

lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat

toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti

mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää —

niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.

Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. —

Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi

Iisakki.

Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä

aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa:

saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa!

sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on

kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan!

Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen

useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei

ymmärtänyt mitään.

Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut

rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma

oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne.

Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma

sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista,

niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt

punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa

kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä

pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat

taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten.

Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa

myymällä karjan ja maan tuotteita.

Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat

pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin

lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että

Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias

ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt

heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään

mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä

terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät

kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät

hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat

vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi

niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin

viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin

tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli

kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin

rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus.

Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa

tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen

konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta

Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin

mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään?

Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti

oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää

sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi

hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui

ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää

kastui kokonaan.

Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai

Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias

kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: —

Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen

kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta

minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä

olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua

viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö

näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti

häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän

tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri

sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti

Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin,

vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit

puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että

kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki

ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita

liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti

jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin

nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi

hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan

viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi

Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!

Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen

suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä

vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä

suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi,

että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti

Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin

ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua

heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi

olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä

syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita

suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli

tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei

kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille:

hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli

ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se

tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi

tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin

paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.

Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui

mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti

otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista

hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta:

mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä,

vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi

amtinkonttorista?

Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan

heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!

Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin

konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman

talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa

myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän

kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli

totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne

suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys

vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.

Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela

tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt

istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi

työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä

kenellekään vahinkoa...

Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin

piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman

pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina?

Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena.

Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja

ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.

Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi,

suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen

mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja

kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä

saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en

sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon

Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin

älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei,

sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —

Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa

pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän

suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän

hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää

Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden,

jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä

en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki

tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin

hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten

on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun

omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että

kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä

muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte

hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie

sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte.

— Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei

välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä,

koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki

nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä.

Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä.

— Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.

Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta

kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään.

Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään

ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt

sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja

paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja

sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset,

jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan

ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu

niittokonetta varten.

Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun

käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää

jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla,

sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta.

Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä

ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja

vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet,

äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti

levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen

tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma

teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen,

Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!

Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli

suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen

virkaa.

Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan,

vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää.

Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin

syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas

aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!

Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat

seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten,

silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois

täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa

tuonne metsän laitaan!

Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat

tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.

— Valjastammeko rattaiden eteen? kysyi Siivertti hänen jälkeensä.

— Ei, vastasi isä ja meni menojaan.

Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli

vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos

hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei

ollut käsissään mitään, millä puolustautua.

Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja

tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko

seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien

pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat

valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.

Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat

perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi

taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari

paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei,

se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman,

isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja

lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella

ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa

isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen

kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy

tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki

veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää

ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen

puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo

käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja

poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä

aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa.

Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet

reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja

osoittaa.

Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä

tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen

kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna

tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja

päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja

ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän

näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No

sitte kai se istuu reiässään!

Niin tahtoo isä taas ajaa.

— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus

kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin

pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla,

olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella,

muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä

kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi

nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka

näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin

silmälasini.

Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä:

— Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset

paremmin!

Täällä sanotaan niin!

Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen

jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi

suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta

ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa

käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja

sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret

siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta

kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja

ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä

tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan!

Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran,

kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin

taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.

Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla,

mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän

kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset,

hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä

toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen

ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa,

minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö

sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana.

— Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.

Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä

tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä

lähtee naisväki kotiin.

Onnellinen Iisakki! Onnelliset Sellanrån asukkaat!

Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on

tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede

ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää

heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo

osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää

ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja

punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!

Onnellinen Iisakki!

Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä,

putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että

pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä,

oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko

ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta

kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen

täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata

tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä

Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä.

Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta

silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut

pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta

käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja

poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä

leikinlasku menetteli kyllä.