Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen
luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin
nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita
naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa
harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin
sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja
huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu,
lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen
äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi
loistavasti.
Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan
julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki
kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli;
silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. —
Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.
Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin,
etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti,
tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa
pikilangalla...? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi
Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella
sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin
luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois
ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine,
valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!
Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä
Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on?
kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä
on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti.
— Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti
Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut
taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi
Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.
Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi
hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria
oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei
veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt
sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten
siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: —
Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.
Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko
oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja
summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa
maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet
hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja
kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä
kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan
vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on
maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.
Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi
sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet
yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja
toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat
yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin
pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli
palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi
ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno.
Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle
tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät
hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa
keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään
mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli
molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa
Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä
varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle
jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja
niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta
huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää
tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit
nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta
sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti;
kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja
esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin
Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.
Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi
käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä
harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa
ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä
kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla
kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin.
— No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet
ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät!
Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!
Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan
hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja
punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin
saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin,
varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi:
kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut
täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään
rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei
ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat
riittäisikään.
Niin, Siivertti saattoi kernaasti luvata hänelle enon perut.
Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen,
päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin
olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että
hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän
ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan
perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus!
sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!
He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta
viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.
Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo
tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti,
siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä,
olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi
palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin
Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro
on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo
katsomaan! sanoi Siivertti.
Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt
rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin
majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka
tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti,
sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille,
hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona
lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa
olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari
asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!
— Ei, Herra nähköön, eihän korpi ole kaupungin veroinen, sanoi
Barbrokin.
Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän
ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja
Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla
ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen
haudalla.
Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän
kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että
naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias
tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.
Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli
hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel
nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut
tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa.
Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä
hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? —
Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia
miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan!
Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo
kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun
pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin
aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!
Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet
viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa
tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää
rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli
ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias
siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi
hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli
häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada
tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni
kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja
otti hänen kätensä.
Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät
jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä
koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt
verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro
ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut
sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä
nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa,
sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle
Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt!
— Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole
sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain
sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista
vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt
näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun
pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja
sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon
rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä
olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä
tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa
tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?
— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän
ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin
saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja
sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen
nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin,
anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja
tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.
Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli
suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän
piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä
aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä
matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi
Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla
ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole
kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.
He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä
kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro.
— Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman
lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut,
että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa!
sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta
mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on
hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon
lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän
saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole
asian ydin.
Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi,
hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on
mentävä läävään!
Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja
hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen
viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: —
Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton
onni nähdä sinut jälleen...
Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä
ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi
päinvastoin hyvin.
Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan
siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan;
Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä
uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle!
— Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä
olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias
oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt?
Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin
sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös
olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.
— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina
iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. —
Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse
ruokaa, kun hän tulee?
Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro
oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas,
eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla
paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin.
— Vai niin, sanoi Barbro.
— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä
paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei
ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan,
hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.
Aika kului.
— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä
illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun
vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän
unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi
tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! —
Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle
tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen
mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä
ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? —
Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel
äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan
säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui
ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.
Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä
hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen
naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt
vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei
muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet,
niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi
toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on
kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi
pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi
hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi
se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten
valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei
vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan
takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen.
— Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa.
Annapa myös minulle kirjeeni!
Hän nousi.
No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös
kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi,
ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en
välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen
yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen
kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.
Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä
ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän
huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta
hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti
katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin
suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä
ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime
kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella
vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän
nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.
Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin
pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä
päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden
menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin!
huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen:
— Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel
ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä
sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?
— Mitäpä _minä_ hänestä tahdon. Mutta mitä _sinä_ hänestä tahdot? Sinun
pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi
Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään
muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan
hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi
kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen
kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia,
sitte saan tehdä mitä tahdon.
He saapuivat ilmitorassa kotiin.
Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi
vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että
Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti,
asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen
kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua,
— siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä
ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat,
uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa
kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa,
matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.
Sitoa? Kuulosti siltä, ettei hän piitannut mistään siteistä.
— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten?
kysyi Barbro. — _Voitko_ matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin
pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan,
milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä
kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta
sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?
Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian
kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä
hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein
panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista
vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi
hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan
kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli
hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.
Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa,
joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt
soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista
uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla
kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.
— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä
pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä
pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa
kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus,
jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?
Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se
ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän
keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet,
siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta
Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä
tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää
itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään,
sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt
pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä.
— Siihen ei Barbro vastannut mitään.
Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus
ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli
sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: —
Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta
tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun
laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen
päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi,
mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin.
Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman
hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää
häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun
täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!
Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro
kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.
Kaikki kai kuontui taas.
Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta
Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä
loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä
oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian
urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!
Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi
sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän
ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla:
hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän
kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana?
niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai
sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti
sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut?
Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän
alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti
ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi
taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut!
Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä!
Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen
kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena,
varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle
tarkoitettu.
Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei
ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.
Ja oliko sillä kaikki lopussa?
Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan.
Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli
pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin
näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja
Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat
rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat
käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas
vaan!
Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken,
aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy
käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en
tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat
he majaan.
No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa
ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa
itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!
Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan
ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni
omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua.
Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi
vielä kovempaa pahimmat paikat.