XVII

Elias tuli kotia.

Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi,

hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa.

Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja

hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua

kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään

ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta

tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin

väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan

hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se

isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.

Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin

yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan!

Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi

huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei

auttanut.

Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi

sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin

pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. —

Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee

päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä

piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää

juoksentele tässä maailmassa.

Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin

heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.

Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan

kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti

tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa

pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes

kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä

siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha

mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli

puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi

apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka

riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä

niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut

nurkantakuisia.

Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat

olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko.

— Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi

ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. —

Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli

tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin

kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko

katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle

ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen,

hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.

— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin

kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi,

vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: —

Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin,

sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko

jyrkästi ja paneutui sänkyyn.

Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti.

Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta,

oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle,

oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.

— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli

lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli

se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta

ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä

enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt

papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että

siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa:

— Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat

olleet!

Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai

lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan

ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että

hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja

nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin

lippaaseen.

Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi

sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän

varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi

kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. —

Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän

kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.

Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän

lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli

sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu

ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun

ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää,

että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä

hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla

minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä

vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt

olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en

sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että

hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun

maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!

Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä

ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!

Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa

pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron

luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja

salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan

merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet

Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut?

Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai

ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin,

niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko

minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee,

ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen

edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut

sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja

sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?

Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa

lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno

Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan

ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä

loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa,

hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää

paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös

tunturin yli, meillä on sama matka.

Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja

kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit!

Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon.

Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka

nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja

sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän

puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän

seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja,

ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän

liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin

hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko

ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —

— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi

hänelle kourallisen villoja.

Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän

juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa!

Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään.

Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä

näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli

sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä

vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia

niinkuin Herran tiet.

Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan

kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana.

Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla —

oli saanut Eliaksen lähtemään.

Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada

suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä

hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja

hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä

oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin,

hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa

ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö

hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat

opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut?

Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut

kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa

käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään

tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys

pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua

ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan.

Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa

sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka

oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut

hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa,

mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se

oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki

terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin

kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut

sitä piilossa sivullaan.

Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä

ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon

ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja

taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän

asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa

häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli

tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin,

sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että

kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja

tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli

hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.

Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan

isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja

hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan

pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut

hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla

kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina

silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää

eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää

myöhempään.

Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista.

Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja

keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska

olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan;

näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli

kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa,

jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.

Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: —

Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt

näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.

Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän

näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui

laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja

ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä

käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi

laihtua.

Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin

sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin

sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he

söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat

yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?

Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä

Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja

olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat

talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat

tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia,

sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja

oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat

piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri,

yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata,

sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin

keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi,

sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven

etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler

nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se

asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. —

Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi

hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!

Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi:

— Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että

nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin,

sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin,

että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt

nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi

selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä,

hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä.

Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei

ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen

täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi

Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat

kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja

voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen

niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.

Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää:

— Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi.

Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet,

niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse

pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies

meitä kaikkia kohtaan... Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet:

— Hyvä on!

Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat

vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan

vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä

rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti

kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun

se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa

polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät

sanoilla: — Leikki syrjään!

Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja

saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet

mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän

enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin

joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista

saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla

niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen:

— Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!

Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa

pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään

heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei

kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli

etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen

sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin

heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat

myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta

takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei

neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi

koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka

tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat

Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.

— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen

oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.

— Neljä tuhatta! sanoivat herrat.

— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä

tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta.

Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!

— Niin, mutta neljä tuhatta!

Geissler nousi ja sanoi: — Tai ei tule kaupasta mitään!

He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät

aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen.

Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti

kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään

välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten

kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti

koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun

viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää

talossa, sanoi Geissler.

Kaiken hän näki.

— Tule nyt tänne ja päätetään se asia! huusi tehtailija.

Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä

tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän

pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. —

Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan

muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja

vastasi: — Hyvä on!

Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että

hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi

nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut

itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle

setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte

juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.

He joivat ja olivat valmiit lähtemään, sanoivat hyvästit Geisslerille.

Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä

kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin

oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren.

Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut

merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin

hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle,

hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla

metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On.

Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut

kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei

ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä.

Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he

tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.

Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin

hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea,

mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli

kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien

jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!

Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle

nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä

ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon

taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies

voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi

Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut

ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi

ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler

ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä

panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja.

Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat?

Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.

Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi.

Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai

mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri

paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta —

mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin

tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta

Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja

viittasi vain kädellään.

Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös

auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi

pihalla ja katseli ympäriinsä.

— Saanko minä pitää kaikki ne rahat, jotka sain? sanoi Iisakki.

— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan

paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän

sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte

sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen,

että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän

erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana,

antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri

ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä

hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.

Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on

maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua

nälkään näännyttää!

— Ei, vastasi Iisakki, meillä on kaikkea, mitä Jumala on luonut!

Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin

luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin

taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee

niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.

Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni

rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin,

mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä

valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon,

sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!

Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä

olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä

lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin

pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon

toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.

Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut

alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin

Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa

aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä

Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut

mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa —

ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.