XVI

Suuria muutoksia Sellanråssa.

Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä

oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli

muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta

Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.

Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa

hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia,

hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta.

Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän

kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi.

Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat

vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei

ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä

korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.

Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta

tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella

piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on

raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån

pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen.

Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan

tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet

mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana

seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei

kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua

akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se

oli noiden pienten kalojen laulua.

He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät

näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat

niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua.

Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli

kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan

heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he

hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.

Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella

myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan

luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin

kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja

juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella,

keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa?

Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he

seisoivat ukkosessa päät painuksissa?

Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta

syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja

kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä

ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja

naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa,

— he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he

huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun

kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he

liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän

emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen

ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni

ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain

vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää

paljaana ilman ruumista.

Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän

tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa

ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja

maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon

taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut

suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän

tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan

ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen

jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän

olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle

kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin

tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin

tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä

jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen

silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton

köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden

ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta,

joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä

täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti

Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja

jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi,

— olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu

näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus

rauhaan!

Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi

tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun

he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja

kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen,

niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa

tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä

hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään

kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen

miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme

halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä

teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.

Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs

mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi

sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan

ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys

vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli

mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki

etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä,

oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion

Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden

hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin

olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.

Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia

pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma

aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä.

Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.

Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki

hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä,

mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä

lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai

suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä

ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi

vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.

Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta

ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja

ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän

vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton

maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen

rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä

on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa

sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä

neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi

ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen

aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen...

Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli

tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin

hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se

ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen,

epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta

katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista.

Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja

koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan

kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen

kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin

suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli

tehnyt.

Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai

eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi

voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki,

ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta

miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä

muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä

sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän

autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.

Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä,

olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä

pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut

mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä

täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata

ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä

ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä,

työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon,

kaikella oli hyvä tarkoitus —

Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään

pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky

aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin

hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se

olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli

ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen

pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi

voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka

tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa

alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti

itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!

Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut

tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää

suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.

Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa.

Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja

vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa

kuin maailmanmies.

Inkeri hämmästyi, hän kysyi, miksi Iisakki oli niin kuolemankalpea.

Tällöin ei Iisakki kieltänyt, että hän oli nähnyt paholaisen.

— Missä? kysyi Inkeri.

— Tuolla aholla. Meitä vastapäätä.

Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään

kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä

olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli

päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja

ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:

— Oliko se itse paholainen?

Iisakki nyökkäsi, että mikäli hän saattoi nähdä, oli se paholainen itse.

— Miten sinä hänestä setvisit?

— Minä menin häntä kohden Jeesuksen nimessä, vastasi Iisakki.

Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen,

ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua,

että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.

Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki

tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä

saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän

vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään.

Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.

Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo

säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki

vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä,

enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. —

Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin;

mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli

ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa

terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran

puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt,

hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää,

niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon

sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti

kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti

kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani

muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.

Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen.

Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun

jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut.

Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä

kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä

jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain

seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!

Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi,

tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn

talven jälkeen.

Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo

kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat

syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen.

Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän

olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni

seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä

ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten

on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He

olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut

liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään,

mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän

oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan

pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.

Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa

lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän

ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin

piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi

Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän

apua tarvitsi.

Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö

Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi

palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli,

sittenhän saisi nähdä.

Ja lisäksi, sanoi Iisakki, olen minä lähettänyt sähkösanoman Eliakselle.

Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma?

Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään!

Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa,

kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja

sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo

kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut

kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta

tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin.

Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin

talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi?

Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja

taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua,

kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta

alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti

hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen

usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja

uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että

Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.

Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että

Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli

päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi

ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa

niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai

Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan

tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta

osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli

Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin

ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän

tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja

salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen...

Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea

hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen

niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: —

Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle

syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle

iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä

hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä,

vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.

Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä

päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri,

sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla

kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta

mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi

juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli

jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta

kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi

jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.

Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä,

hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo

oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat

niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja

antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi

hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia

lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!

Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He

olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine

ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan

kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman

painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta

lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja

umpimielisesti keskenään:

— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän

mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen

kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet,

tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän

kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle

lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi

punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi

moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä

iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä

itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös

housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta

varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä

lyöntiä.

— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se

säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka

puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä

moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se

kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi.

— Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä

jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän

jaksaisi enempää.

Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä

ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven.

— Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni

urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä

minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin.

— Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä

olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi

kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän

täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten.

Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.

He jatkoivat työtään.

Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä

kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja

puhelivat taas hieman.

— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia?

— Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja

se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä,

mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut

sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä

työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän

aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään

lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan

ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet

kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana

päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä

ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan,

hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin

toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.

Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan

sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli

kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen,

mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja

makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen.

Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua!

Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin

olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi

arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun

Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle

nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!

Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa

ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa!

Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen

nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku

ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä,

jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän

matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.

Siivertti ja Leopoldiina jäivät kotiin elukoita hoitamaan.

He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen

nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä,

kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin

välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa

pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä

Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!