XV

Siitä tuli itse asiassa merkillinen ilta, käännekohta, Inkeri, joka

pitkät ajat oli ollut poissa raiteiltaan, oli yhdellä nostolla

permannolta päässyt entiselleen. Kumpikaan heistä ei puhunut

tapahtumasta, Iisakkia oli myöhemmin hävettänyt käytöksensä tuon

taalarin takia, joka ei ollut mikään suuri raha ja joka hänen kuitenkin

oli täytynyt antaa, koska hän sen Eliakselle soi. Ja sitäpaitsi: eikö

taalari ollut yhtähyvin Inkerin kuin hänen? Tuli aika, jolloin Iisakki

oli nöyrä.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, Inkeri oli taaskin vaihtanut

käsityskantaansa, hän muuttui taas, lausui taas vähin hienouksiaan

ja kävi jälleen vakavaksi ja sydämmelliseksi uutistalon emännäksi.

Että miehen nyrkit saattoivat niin suuria asioita aikaan! Mutta niin

oli oleva, vahva, kunnollinen nainen, jonka oleskelu teennäisessä

ilmapiirissä oli pilannut, häilyi sinne tänne, — hän puski miestä

vastaan, joka seisoi vankkumatta jaloillaan. Iisakki ei ollut

hetkeksikään jättänyt luonnollista paikkaansa maan kamaralla, omaa

alustaansa. Häntä ei voinut muuttaa.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, seuraavana vuonna tuli taas kuivuus ja

näivetti kasvullisuuden ja vähensi ihmisten muonantoiveita. Vilja

kuivettui, peruna — tuo ihmeellinen peruna — ei kuivettunut, vaan

kukoisti kukoistamistaan. Korkeampi voima ohjasi kaikkia asioita, mutta

niityt alkoivat käydä harmaiksi.

Niin tuli Geissler eräänä päivänä, entinen nimismies Geissler,

vihdoinkin tuli hän jälleen. Oli oikein ilahduttavaa, ettei hän ollut

kuollut, vaan sukelsi taas esiin. Minkätähden hän tuli?

Geisslerillä ei ollut tällä kertaa suuria asioita, ei vuorikauppoja

eikä asiapapereita, vaan oli päinvastoin varsin köyhissä pukimissa

ja hänen tukkansa ja partansa olivat harmaantuneet ja hänen silmänsä

olivat punareunaiset. Hänellä ei ollut enää ketään kantajaa, papereita

vartenkin oli hänellä vain tasku eikä enää laukkua.

— Hyvää päivää, sanoi Geissler.

— Hyvää päivää, vastasi Iisakki ja vastasi Inkeri. Sellaisiako vieraita

nyt tulee!

Geissler nyökkäsi.

— Ja kiitos viimeisestä Trondhjemissa! sanoi Inkeri erikseen.

Ja tähän nyökkäsi myöskin Iisakki ja sanoi: — Niin, kiitos viimeisestä

molempien puolesta!

Mutta Geisslerillä oli se tapa, ettei hän sulanut aivan

hellämieliseksi, hän sanoi: — Minäpä olen matkalla tunturien yli

Ruotsiin.

Vaikka talon väki olikin masennuksissa kuivuuden takia, elpyivät he

Geisslerin tulon johdosta, he kestitsivät häntä runsaasti, heistä oli

erittäin hauskaa ottaa hänet vastaan sydämellisesti. Hän oli tehnyt

heille niin paljon hyvää.

Geissler puolestaan ei ollut masennuksissa, hän alkoi heti puhella,

katsella peltoja ja nyökkäillä, hänen ryhtinsä oli yhä suora ja hän

näytti siltä, kuin olisi hänellä satoja taalareita taskussaan. Ja hänen

muassaan tuli taloon vilkkautta ja elämää, ei niin, että hän olisi

pitänyt melua, mutta hän puheli eloisasti.

— Ihana paikka tämä Sellanrå! sanoi hän. Ja nyt lappaa niitä yhä

useampia tänne korpeen sinun jäljessäsi, Iisakki, minä laskin jo viisi

uutistaloa. Onko useampia?

— Seitsemän kaikkiaan, kahta ei näy tielle.

— Seitsemän taloa, sanokaamme viisikymmentä asukasta. Tästä tulee pian

tiheään asuttu seutu. Eikö teillä ole jo koulupiiri ja koulutupakin?

— On.

— Sen arvasin. Koulutupa Breden talossa, koska se on keskellä.

Ajatelkaa, Brede kun on ruvennut uutisviljelijäksi! sanoi hän ja

myhähti. Olen kuullut sinusta, Iisakki, sinä olet perustus. Olen

iloinen siitä. Oletko saanut sahankin pystyyn?

— Sellainen kun se nyt on. Mutta hyvin sillä toimeen tulee. Ja minä

olen sahannut sillä usean tukin niillekin siellä alempana.

— Niin sitä pitää!

— Olisipa hupaista kuulla, mitä nimismies siitä sanoo, jos hän tahtoo

tulla katsomaan sahaa.

Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee

katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli

kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi

Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi

olikaan?

— Siivertti.

— Entä toisen? —

— Elias.

— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on

pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.

— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä

sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää

vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan

hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.

— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan,

jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.

— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin

olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni,

sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti

taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli

ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.

Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti

hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko

niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa

maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!

Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle,

kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.

He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. —

Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy

päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi

saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!

Hämmästynyt Siivertti sanoi: — Niin.

— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä

käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä

lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen

uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.

Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin

märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia,

useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu

ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie

oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille

niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi

jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja

niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki

ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin

luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin,

että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos

tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla.

Ymmärrätkö: samalla korkeudella.

Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me

tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi,

viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin

ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa,

onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä

alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät

pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska

olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä?

Käynpä katsomassa sitäkin!

Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli

käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten.

Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä.

Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät

voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli

rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen

miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.

— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia

puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat

kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä

tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot

sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei

Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo:

— Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja

laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa

kuurnia, niin alotamme!

Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti

oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin

käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi

heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai

nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme

miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa

puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla,

ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi

Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä

nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli

ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!

Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli

raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa

venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa

sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä

harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet

yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että

vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti

itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että

vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!

Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä,

joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan

ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut

nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä

korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän

pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia

entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin,

alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä

vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede,

mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla

ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He,

he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler.

— Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja

läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.

Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan

niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä,

miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli

melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin,

eikä taaskin lysähtää kasaan.

— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän

Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren

miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?

Iisakin kävi taas häntä sääli, eikä hän sanonut vastaan.

— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne

tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä

pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat

hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.

— Niin, sanoi Iisakki.

— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä

vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.

Iisakki vastasi: — Minä olen saanut jo aivan liian paljon häneltä...

Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään

päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka

tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän

niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät

ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä

kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja

joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä

toiveissa Inkeri pettyi hänestä.

Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän

maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut,

aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku

Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne!

Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä

sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi,

jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan

minulla yhtä ja toista...

Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti

yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan

kukkimaan, sai viljan tähkimään.

Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä,

Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla

ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän

oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut

lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu!

Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän

oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman

Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin

tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.

Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti

sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut

virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja

kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi

tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta,

mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. —

Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin

käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana

iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.

Se oli toista kuin Brede.

Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että

Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä

liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin

kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!

Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä

tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä.

Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on

julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta

sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä

hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei,

sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli

tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.

Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että

hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää,

mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi

aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia

tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle

ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei

kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän

perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi

itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli

joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen

turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni

tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.

Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä

lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä,

oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä.

Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla

raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän

hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he

pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut

ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen

usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja

lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä

voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!

Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä,

mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen

ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että

olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren

maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit

kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia,

mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli

yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen

muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli

hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.

Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän

kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan

ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota,

jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin

toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä!

Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!

Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada

häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos

kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä

vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin

taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle

pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli

kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa

oli kaksi poikaa.

Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden.

Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin,

rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån

pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli

mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta

omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen

minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä

tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa!

sanoi hän.

Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain

alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin

ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen

lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja

vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa

hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän

palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.

Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora

ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen

paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt,

miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi

tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan

näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei

kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän

sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin

ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin

— siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään,

pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että

hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja

teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.

Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan,

niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään

hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa

tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin

sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli

käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista

vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja

lauloi hänen uutistalossaan.

Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta

hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan

oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin

pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi

mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita

ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni

tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta

kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän

katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro.

— Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on

puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään

vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta

hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta

saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi

katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän

koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.

Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin

Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle

eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin

erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti

siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö

se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin

päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla

hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin

kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki

kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat

maalta.

Pelkkää ystävyyttä jälleen.

Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta,

istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään

kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta,

lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta.

Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen

kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän

luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.

Kesä meni.