XIV

Ja aika kului.

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän

oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä

jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä

pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan

mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta

kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua,

hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian

kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun

ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi

johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti

iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita

säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen

kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään

taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei

ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin.

— Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki

äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta

ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria,

sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa

enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako

hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole

ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja.

Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno

Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku

Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen

Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja

purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä

— eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno

Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan

talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden,

jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että

eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti

tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia:

hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut

Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei

ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla

itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan

kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta

oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi,

sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki

työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin

apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja

kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se

vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu,

nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla,

jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut

seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että

oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti

isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi

ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi

itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla.

Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa

saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän

ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä

alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli

hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon

enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa

hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä

olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin

taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla

oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin

ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli

kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri.

Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista.

— Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua

tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi:

— Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja

niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada

Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro?

kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en

tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä

muitakin, lisäsi hän.

Hän ei siis kieltänyt kaikkea.

Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän

oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —,

hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut

nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun,

muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli

heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija,

liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä.

Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli

edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin

Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka

korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa.

Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle,

joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä

hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.

— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän

ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi

Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy

puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi

hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on

taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle.

Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä

hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala

verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja

kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai

niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen?

kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei,

hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun

pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? —

Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut

sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä

oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun

täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin

liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt.

Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen

toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä

kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?

— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He

tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi

Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi

ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin

kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä.

Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin,

vuorestasi?

— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä

Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja

nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä

arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt

Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia

merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.

Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa:

— Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun,

sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain

kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin

päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja

kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä

olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en

voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta.

Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan.

Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki

lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada

kuivaksi, vastasi Brede...

Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään

asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä

oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån

välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin

siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat

muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät

ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat

yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat

kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää,

niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo

mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi

Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna

oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle.

Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin

kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada

kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä

oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut

rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen,

omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede

Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!

Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö

hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille

etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut

löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän

ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia

kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.

Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun,

hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa.

Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat

ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi

ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede

sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede

oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä,

Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan

Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä

vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa

tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.

Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa

leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri

piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut

pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä,

sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten

te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku

poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin,

niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en

unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja

hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko

hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin

pappilassa on?

Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi

vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia

Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja

neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se

muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli

niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa

olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin

hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa,

räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken

sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin

kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä

ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä

aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan

pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin

vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa,

vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä

sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut

apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla

palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!

Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut

vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.

— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin

sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa

sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei

näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii

pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on

rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana

käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se

vain sormeesi, eihän se kulu!

Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin

tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin

tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen

oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden

ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä

yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole

liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa,

toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne,

oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se

ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat

vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa

tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se

hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli.

Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni

kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana...

Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan,

jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä

tahdot? kysyi Inkeri.

— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä

kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle

teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja,

ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei,

sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä

ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!

Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi

pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin

on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän

antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen

nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä

voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän

tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: —

Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää

lapsia, sanoi Inkeri.

Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit:

Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä...

Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä

miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä.

Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin,

eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti

saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja

raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen

nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli

silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti

ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin:

— Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa.

Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se

ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen

pitemmältä ponnistella.

Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta

nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut

laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi

niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista,

hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta,

lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli

sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen

taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole

muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto?

— Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut

häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen

lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt

oli hänellä vain arpi.

Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä

mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain

jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä.

Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!

He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja

vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa

tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan,

eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä

tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan

useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli

erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli

hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän

olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli

väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli

niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin

Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä

ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.

Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja

tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan

ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa

pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja

kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi

Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan

hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa;

jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi

ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen.

Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki

oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan

hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut

seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei

hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.

Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei

enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta

käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen

tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta

suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin

hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä

ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin

tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä

ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka

on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää

auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.

Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti

sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei

siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että

ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle

pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja

jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka

kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä

hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä?

Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän

itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt

häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa

ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa

käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta

ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta,

aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet

ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän

vapisi ja ojensi taalarin takaisin.

Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen

tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei

ole tässä talossa enää sananvaltaa!

Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien

aikojen suuttumuksen.

Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni

pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana

latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja

elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko

ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli

hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.

Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat

päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet

veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta

pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene

ja he saattoivat kalastaa siimalla.

He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet

taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille

oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on

korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki

oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä

kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät,

vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää

heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut

lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki

Siivertille. — Entä sinä? — En. —

Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi

nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin

itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki

vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö

viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit

pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi

Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain

pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa:

— Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole

vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi,

näethän, että sade uhkaa!

Niin sanoen meni Iisakki työhön.

Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi

mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti

korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli

Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli,

ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja

heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä

saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin

siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina

taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli

nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut,

tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.