XIII

Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja

ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli.

Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut

yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan

kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen

hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten

hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he

olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä

suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa.

Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin

Siivertti sai pitää yksinään vanhat.

Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille

lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja

tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen.

Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. —

Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus,

joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. —

Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja

koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea —

niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän

oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.

He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen

päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä

oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin

kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa

iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita

rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.

Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli,

alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja

sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla

hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat

he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja

niin oli koko linja täydellinen.

Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä

saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys,

Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä

talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.

Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä

oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo

laajentunut siksi suureksi.

Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja

saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut

tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta

jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi,

saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa

ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen

rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle

vuosiluvun ja puumerkkinsä.

Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa

Sellanråssa.

Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että

ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa.

He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia

ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse,

mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli

insinööri maksamaan palkkoja.

Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän

luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat

ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut

hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä,

vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut

muuta neuvoa.

Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut

syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja

Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi

Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle

mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä,

se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. —

Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti

Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä

oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.

Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain

tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen

piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä

aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.

Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa,

ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen

maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli

hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä,

kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä.

Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden

osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä

piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia

oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut

paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat

he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. —

Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille

joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan

kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta

lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman

värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi

ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?

Niin matkusti insinööri.

Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi

työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen

mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli

soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin

pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja

Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin

muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä

ja hän tanssikin aika lailla.

Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista

tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi

ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä

tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet

nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat

kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli

ihmeissään äidin hyppyä.

Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja

kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja

hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina

sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille,

saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.

Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli

lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä

lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna

takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari

vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.

Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi

Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään,

kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.

Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä?

ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei

vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli

hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku

elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli

taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt

ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.

Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten

nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri

täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri

pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään,

Inkeriä kai tavoiteltiin taas.

Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet,

hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun,

lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi

Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.

Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: —

Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi

hän ja meni. Ei kukaan vastannut.

— No, istutko sinä täällä! sanoi Iisakki. Aiotko istua täällä?

Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen

ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä,

sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.

Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä

lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se

oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme

tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?

— Minäkö? Pitänee etsiä elukkaa.

— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin

minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta

voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.

— Ja joutua petojen ruuaksi! sanoi Iisakki ja meni.

— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset

lepoa. Minä menen.

Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi

lammasta. He menivät molemmat sisälle.

Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi

aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla,

eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia,

aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin

koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta

Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin

nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan

katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä

merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen

hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se

merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!

Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan

kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita

poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä

joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin

katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta

hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta,

samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin

uskovaa.

Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät

kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika

korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat.

Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti

tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta

ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli

sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa.

Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli

ylös tunturille saakka.

Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen,

laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään

voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä.

Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen

mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä

ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä

oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut

tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.

Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi

ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa

rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä,

olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee

hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee

Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä.

Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!

Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä

hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla

ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki

tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta

hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän

oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli

tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi

tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka

ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko

hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien

kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä,

hän oli merkillinen näkemään.

Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän

työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja

uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä

ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon

ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian

ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli

tehty.

Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois

kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen

seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla

hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina

täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä

rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa

kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin

silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut

huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut

puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta

voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi

Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli

hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin

niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi

Iisakki lopuksi apeana.

Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa

kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat

kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa

sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten

Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!...

Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan

kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt,

eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki

peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —

Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede

Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja

hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja

juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri

ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää

iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.

Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia

sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se

ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin

kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän

sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut

kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se

johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan

tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi

Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna

vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se.

oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.

Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä

pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen

mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla

oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen

vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja

nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia

Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.

Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman

hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja

kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. —

Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi

hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon

piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi

Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin.

Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin

paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin

tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä

maatöissä, sanoi Iisakki.

Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei

Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo

päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla

joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede

hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani!

minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. —

Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin,

eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän

menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö

minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin

pyysi. —

Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia

ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole

ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.