XII

Nyt on kaikki hyvin.

Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina

tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja

tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole

istuinta.

Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin

luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti

pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —

Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä

se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta

laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien

luokse, niin keksit siellä jotakin. —

Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä

talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden

ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden

komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta

muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.

Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla,

sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut

niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää

paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia

piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut

käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja

nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki

sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään

sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken

kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä

oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua,

ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut

hieman jotakin rauhatonta.

Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan,

ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti

ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille

kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä

pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi

ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa

varten!

— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri.

Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on

mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.

Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän

silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä

niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin

hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi,

huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: —

Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki

oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa!

— ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos!

ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi

Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja

eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja

puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".

Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä,

pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat

ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua

valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut

taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut

suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla

äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että

pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu

ottaa pois koko veitsi.

Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi

värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten

veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin

kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi

Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja

lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä

ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies.

Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi

pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä

niillä paremmin tahtonsa läpi.

Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä,

kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi,

toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat

hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta

valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies.

Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi

Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta

laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.

Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko

orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen

ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä

munimisen jälkeen.

Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin

vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä

sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa:

hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen

kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma

häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut:

pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää

pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti

samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti

itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin

tarhaan! ajatteli hän.

Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin,

suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että

ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten

taputeltaviksi.

Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli

hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen

kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa

oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi

päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin

pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta

väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen,

miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta

kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se

jätti jälkeensä väkevän hajun.

Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras,

joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan?

niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!

Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin

töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse

säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä

erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta

useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja

tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita,

joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä

senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa

kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien

kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan

pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän

kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä,

kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli

niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli

kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies

saattoi sellaisilla kävellä.

Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat

kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on

kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne

korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee

Iisakki.

Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä

sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki

oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos

hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon

taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi?

Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki

epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi

ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. —

Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki,

minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole

latoa, minulla ei ole rakennuksia.

Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun

sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen

Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen

kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun

laisesi, sanoi Iisakki.

Joku työmiehistä virnisti hieman tämän vastauksen johdosta.

Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle,

hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja

yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana

oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan

matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!

Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime

talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät

rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt

olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä,

etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli

hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin

tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen

alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta

hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle

päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai

muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen.

Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin,

ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.

Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit

vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin,

jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa

aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin

mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki.

Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa

myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit!

sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä

näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada

jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et

siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.

Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi

nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä

suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka

ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan,

mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi

niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai

niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa

ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja

hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi

Iisakki.

Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään

pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille,

ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän

kaupungissa olonsa aikana?

Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut

niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli

ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi

paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle

silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena

neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän

pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja

hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se

vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat

liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa,

vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt

liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle

itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri.

— Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja

kuvaili, minkälaista sen piti olla.

Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada

näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti

panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.

Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen

lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri

ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla

kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän

lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia

hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta

hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja

Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut

koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille,

tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.

— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä

kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on

täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana?

Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa

kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo,

ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin

puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. —

Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla

kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu

kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa

poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. —

Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen

neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa

tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!

Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja

kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti,

ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli

yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä

hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka

tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä

sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että

hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä

odottaa.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita.

Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta,

Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän

yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin

kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella

ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä,

kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen

kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia

ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien

kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava

ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän

neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat

takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse

neuloa napit kiinni!

Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille.

Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa,

eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!

Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän

neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika.

— Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa

ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. —

Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin,

sanoi Iisakki.

Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä,

sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon

aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää

toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun

pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista

pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka

poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla.

Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät

pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli

tehty.

Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä,

mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta

ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta

vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja

kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla

oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut

heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen

tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat

keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella

poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat

pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin

puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa

katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.

Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta

Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen,

kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että

hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin

ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän

sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen

huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä

tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän

kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.

Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta

toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia,

saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa

oli, että heistä tulisi jotakin suurta.

Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin

tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei

mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.