XI

Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy.

Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki

tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt

muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa

pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja

leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä

vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa

leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä

tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo

varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen

paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia

karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän

työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä

ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi.

Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä

kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta

nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia

sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt

syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä

ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä

laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei

Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön

seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi

kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän _oli_

Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan,

Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja

kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin

hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla

kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko

kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte

hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän

on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi,

tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli

niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri

sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on

minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään,

joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi

Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko,

jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten —

ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen

hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin

ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri

hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen?

sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin.

Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on

ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri.

Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä:

— Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt

Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman

jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei

ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa

ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen

mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut

hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen

tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme

pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt

metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta,

ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle:

voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne

ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat

perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko

ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja

Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento,

tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin

kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku

poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla

olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä!

Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä

kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja

lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän

niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa,

Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole

suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi

syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on

tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi

Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut,

vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli

hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta

— se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka

Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi

pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri

hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa

ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta

hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä

niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja

laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi

kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan

sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He

tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se

on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on

Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki

pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan

alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja

kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut

ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta

hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi

isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään

ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen

Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin,

että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin

tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii

vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle.

Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa

myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut?

kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat

omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin

sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo

Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta

ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään

sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli

sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi,

että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö

Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. —

Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani

on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan.

— Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. —

Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi

Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma

ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista

pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko!

— He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita:

hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille,

kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin,

linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja —

tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli

saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä

hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat

Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi

kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki

otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? —

Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta

hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän

puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän

laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen

punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi

Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne

— neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven

yläpuolelle, kas vaan... Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: —

Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja

pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän,

mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole

paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo

laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan

ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten

puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin

puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on

nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. —

_Kahdeksan_ raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita?

— Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. —

Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan

keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo

hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän

oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. —

Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä

tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä

kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies,

joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta

kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää

taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo

aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä

rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan

velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin

kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä

taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja

Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut

niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut

monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse

valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille,

mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen

tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler

ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta

oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa

alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut

hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt

kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli

puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua

viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin

meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen

koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja

että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia

kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä

omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla —

että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä,

hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi

hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti,

jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin

vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin

silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko

nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä

juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he

unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta

isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan

lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.