IX

Vuodet kuluvat.

Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa

Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin

yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä

rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki

paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.

Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi,

sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille

suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi

taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää

sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se

katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat

seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää

lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.

Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko

vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että

talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on

minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.

Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan

yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi

Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin

voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki.

Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä

ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin,

voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.

Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi

tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla,

että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on

minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan

ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on

selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että

miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden

aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme

puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa

toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi

väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!

Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja

tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki:

kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä

suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei,

vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden

vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen

hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.

Insinööri ja hänen miehensä läksivät.

Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään

Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu,

vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat

seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi

keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari

kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän

vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa

yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko

navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja

joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden

vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm!

sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt?

Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan.

Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.

Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän

sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: —

Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa

niitä enempää kuin viisitoista.

Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja

muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella.

Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti

mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan

läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan

nasevia sanoja hänen puoleltaan.

Elias! huusi hän.

Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä

kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän

löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle,

eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat

esille aivankuin rikollisina.

Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän

pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset

aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä

heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän

voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi

aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon

alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän

elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä,

ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat

käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja

äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin

noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja

heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät

esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää

kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät

olisi sitä koskaan nähneetkään. —

He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he

tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.

— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä.

Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? —

Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan,

kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?

Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä,

laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä

toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei

ainoakaan ollut poissa.

Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se

nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle

äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista?

— Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin.

Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin

vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla

ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen

hänen puolestaan!

Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei

enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita.

Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle

jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä,

että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei

häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli

elää Iisakkina sellaista elämää.

Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin,

joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset

maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja

muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä,

olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui

edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa

rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli

uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku

Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja

tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi

kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne

tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne

tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä

merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!

Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen.

He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa,

mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut

päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin,

mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut,

ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja

raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen

parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili

ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat

hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan,

jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta

niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli

puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin —

tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä

puhuikaan!

Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa;

mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti

oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin,

mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän.

— Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin

säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten

lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta

älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi,

sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee

itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas

katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva

kuivaa siinä niin, että se kellistyy!

Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä,

tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden

väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon

mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään

pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän

opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa

kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää

kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän

iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat

tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat

tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat!

Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui

erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen

päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien

loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa

tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi

uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin

lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja

kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa?

Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen

pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin

täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla

sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana,

pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä

vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään.

Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä

vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli

Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä

koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat

sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!

Niin olivat vuodet vierineet, ja nyt oli taas kevät tulossa.

Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että

hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja

se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan

Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin

taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.

Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli

sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa

kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi

se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.

Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä

ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki

sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen

sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias

ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän

on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne,

hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat

ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.

Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko

Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan

todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli

kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.

— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia

kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.

Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita,

siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin.

Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta

tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän

Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: —

Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.

Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla

höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli

tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten

kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle!

Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä

puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä

tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla

maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon

ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että

kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.

Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja

mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua.

— Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän

palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia

hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi

nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on

tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä

olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui

pois.

Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen

kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti

siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki

pystynyt.

Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti

itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt

häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli

itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän

edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.

Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet.

Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat,

porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut

lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan

jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen

hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan,

miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli

aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki

vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika

lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin

hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi

hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen

mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut

myöhemminkään mitään.

Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän

laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja

laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla.

Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii

lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan,

yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen!

Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!

Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen

painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa

puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti

hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta,

hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja

hän aikoo läävään.

— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän.

— Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi

sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina

kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta,

ymmärrätkö!

Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän

näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja

kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen

kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut

hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.

— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella

äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä

tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin

ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun

pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä

minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten

olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti!

Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa

yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut?

Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja

aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä

kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei

ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä

minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee

tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat

lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!

Sitä Ullaa!

Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun

en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli

voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta

ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään!

Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme

lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.

X

Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon

tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta

Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä

lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset

hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen

tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta,

kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi

toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän

tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt

lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä?

— Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi?

Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin

täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi?

Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole

kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut

kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin

kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. —

Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden

muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla.

— Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei

luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä

pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? —

Eipä ole valittamisen syytä.

— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki,

hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä

hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu.

Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla,

annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut

minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois

kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin,

hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä

vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin

minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän,

tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen

nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä

puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian

niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne?

Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut

oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan

kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä,

mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja

sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee

ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen

olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen

ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä.

Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis.

Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi

huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu.

— Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle

vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi

hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei,

siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä,

mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen

vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän,

mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa

tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole

ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin

vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt

passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti

minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme

täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla

täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin

hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui

paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian

ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu,

me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan,

puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle

opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan,

sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja

niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä

sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin.

Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää

myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan

armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. —

Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu

vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin

esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå.

Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli

tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä.

Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi

johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin,

lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen

käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka

minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja

kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan

olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra

johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon

puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: —

Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän

kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen

kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin,

miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja

vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja

nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta

toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä

kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja

saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. —

Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he

olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler

kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille

alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei

mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan

— otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta

hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: —

Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta

pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista

huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden,

sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia

kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti

värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei

ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias

sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian

joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi

tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi

Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on

pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin!

sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi

poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan.

Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet

käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista

härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se

väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli

alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko

ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän

kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei

sinusta tule tämän kaupan kautta.

Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria

oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut

saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä,

mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä

olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt

Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut

puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka

korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän

vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: —

Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa

lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin

täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren

myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti

liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän

alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta

hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut

kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja

katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen,

sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen

jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen,

ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Valmis.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta

jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä

senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin

me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä,

Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja

raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: —

Laske itse!

Äänettömyys. Hiljaisuus.

— Iisakki! kutsui Geissler.

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt

ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. —

Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta,

sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi

ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä

ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten

mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa

hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän

myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala

terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot

hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler

ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia

uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai

ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos

laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja

noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua,

onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun

Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista,

suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys

todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä

asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne

rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa

— päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen

kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja

Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka

voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen

kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin

valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi —

mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän

myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien

sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian

valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen?

Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen

voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen.

Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas

sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi,

rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin

paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä

kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä

yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja

palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli

punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta

varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee

Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa

oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta

ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään

kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja

varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä

hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla.

Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän

ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta

hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt

heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa,

antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä

kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle

noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan

ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi

ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä

ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli

tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä

oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui

rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä

suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi

kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi

viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen

postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler

ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että

Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin

silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin

tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo

olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa

Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan

päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten

hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä

on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin

maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian

tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään

roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on

poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä

päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee

perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on

siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen.

Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin,

mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt

lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? —

Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa.

Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. —

Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille,

miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi

liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin

jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat

nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä

mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja

maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen

ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa

melko matkan tietä pitkin.