VIII

Vuodet kuluvat nopeasti? Kyllä siltä, joka on vanhettunut.

Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet

pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä

halutti.

Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva

lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten

kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden,

he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät

Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä

sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei

kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä

päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja

kuokka ja lapio.

Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi

hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli

peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota!

sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi

Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran,

kun olin täällä?

Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen

painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä

tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat

niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille

meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.

Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan

kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät

metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon

mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.

Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän

oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria

viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler

kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi

Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin

varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan

kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita,

sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin.

Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi

mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme

ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko

hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana.

Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia

että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on

maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi.

— Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota

nuo! sanoi hän.

Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä

taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties,

oliko hän todella niin varoissaan.

— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain

ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai

pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! —

Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.

Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle

saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia,

saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän

luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä

kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan,

onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne

ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut

oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada

jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki

kiitollisena.

Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää

monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta.

He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä:

paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä.

Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin

noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut

hiiskunut mitään... Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä

olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi

hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut

tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin...

Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän

aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas

vuoden halot.

Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän

enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa

kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään,

vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei

ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä

oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän

oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi

valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani

ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti

ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli

tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies.

Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon,

vaimoton mies jälleen ja kaikkea.

Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja

koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle

olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet

joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää

maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä

pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella

niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.

Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta.

Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi

sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä

ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki,

mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin

aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä,

se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se

jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon.

Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne

olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja

huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet.

Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan

näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä

joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja

lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi

Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen

kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.

Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen?

Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse?

Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut

poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten

lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä

ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän

läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä

vaieten kaksi vuotta.

Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki

enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä

sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki

sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi

Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä

tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta

kuin yhdeksän. —

Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten

se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.

Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti

veljen sanat: — Sitten on kymmenen.

Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin,

hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi.

Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä

asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät

ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.

Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä.

Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle

ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo

Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla

on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra

varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta

Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat

minut nitistää tähän paikkaan!

Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei

hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa

talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja

varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme,

neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja

tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa

puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä.

— Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —

— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja

ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos

niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai

hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä,

sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän

karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin

niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa

kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät

sukkia kengissä kaiken vuotta.

Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki

kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät

hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat

puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas,

kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi

kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni

Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän

matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.

Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun,

hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja

tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia

kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen,

mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä

kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen

ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!

Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi

taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden

väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää

rajansa!

Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta

saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut

lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa

palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli

turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.

Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että

ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee

ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä

tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva

Geisslerille.

Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai

varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä

taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä

hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei

mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies,

joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa

porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta

hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka

hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin

leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja

ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä.

Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään

Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan

nimen.

Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä

sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä

onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka

ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen

kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää

kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku

pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.

Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on

vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon

hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt

oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän

paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse

oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi

matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä

oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta

ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki

rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän

työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla

seisoi rattaat paljaan taivaan alla.

Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut

pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän

paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin

kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen

vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan.

Inkeri oli poissa, aika kului.

Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen

kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella

ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat

Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee

hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla

itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti

ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä,

nyt se on puolinainen.

Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa

kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja

uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä

kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat

ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän

käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä

rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia

liedellä. Kahvia? Kahvia!

Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu

lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa

pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa,

ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta

hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä

köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei

ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa

vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi

ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö

hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi

hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn

ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen.

Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi

painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa

ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka

ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt

ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki

ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku

lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri

löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja

söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi:

— On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä

ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti

aukon.

Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin

takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.