VII

Päivät kuluvat.

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho

on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein

loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää

kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja

tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä

siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee

työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää

hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin

eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa

sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty

ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä,

paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka

järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet

tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken

päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi

Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri.

— Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan

samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki

ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan

yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää

korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö

vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin

ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan

kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa

kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan

seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi

tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai

unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän

huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää,

yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai

virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen.

Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta.

Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän

vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta

toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran

uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli

ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti

kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän

ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt

kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät

korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä

käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle

rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia

ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat

taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan,

he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä

pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä

olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on

nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat

lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan

sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy

hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine

lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he

tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe

seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies

sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten

lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies

kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe

kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen

mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei

edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö

hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri

uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan

ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin

kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo.

— Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme

kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo

hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista.

Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen

täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa

aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö

sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi

mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan

jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan

viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa

tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin.

Kohtalo varoitti...

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli

tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät

toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin

jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne

olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu

lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät

alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina

siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin

kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja

laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt,

hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin

tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon

ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän

käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin

saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. —

Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista

päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä

painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. —

Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. —

Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. —

Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Siihen se taas jäi.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet

olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä

aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain:

— On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi,

kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut

kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut

vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut

itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut

joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä

heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen

lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä

ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna

pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai

myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri...

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli

heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset

paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin

ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta

porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut

niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas

uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika

maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut

puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata

puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana

pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset

leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi

vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle,

hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan

hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että

Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja

pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. —

Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra

häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna.

Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja

että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat,

kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi:

— Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä

kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli,

sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua,

ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler

oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en

tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot

kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan

vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen

mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt

työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi

ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri

kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti

virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle

kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän

tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies

tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån

asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt

yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi

kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen

keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan

todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt

häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain

älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin

nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat

ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä

ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut

valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä,

mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle

lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin

nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan

sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin,

Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään

lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään

kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä

en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta.

Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen

asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista

vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea

lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta

toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita.

Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan,

oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen

ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut

suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi

Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan

jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita

kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen

kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua

noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että

Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin,

sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei,

vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne

tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki,

milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei

tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän

ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne,

eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon

laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen

aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä

hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö

hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei

mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään

juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten

tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli

jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä

Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi

Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. —

Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki

rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? —

En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja

valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä

itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä

päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai

se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen

Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut

sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty

noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko

hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä,

kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada

hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän

myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi

kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen

keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli

muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli,

oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut

takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki

kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta

ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa

sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä

oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi

saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli

hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen

konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman

alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet

eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo

tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin

mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin,

toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että

sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi,

että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi

ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen

vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei

ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies.

Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun

ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt

aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt

hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. —

Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja.

Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki.

Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä

on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta

vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä

selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin,

sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta,

niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne

haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän

maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi

matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan.

— Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut

kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy

tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on

sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion

maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä

myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat

pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

Iisakki vaelsi kotia.