VI

Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman

suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki

on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle

sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin

pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen,

keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää

kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

— Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi.

— Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona

viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti

suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa.

Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa

rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä,

siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. —

Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen

tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat

kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt

oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman

vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä.

— Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku

Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista

millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut.

Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta,

katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa;

hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka

ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan

sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan

rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee?

Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi,

järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se

on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo

pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan —

hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen

lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei

ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä

minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu...

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa

nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua,

siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja

sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut

viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja

lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä

riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan

kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. —

Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä

katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää,

tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä.

— Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja

kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä

oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä

enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän

teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen.

Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen

paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin

pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei

kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi

kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse

saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän

pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken

päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan

kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei

meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut

niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä

vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa,

unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen,

Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja

neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi

sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon,

muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä,

jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on,

että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen

tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan

rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä,

äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta

on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni

yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on

tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu

huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri

tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle,

lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa

vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu

liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta?

Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena

kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut

kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut

ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja

pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti

imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon

salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä!

Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo

niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän

lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas

kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki

selviää taas -- kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan

uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo,

se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia

uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän

lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle;

kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos

nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi

Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta

nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään.

Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita,

mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa

Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa

hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä

aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi,

nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä.

Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee

Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin

viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen.

Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä

lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. —

Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on

laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt

vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi

ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan

rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja

voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse.

— Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten

hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista

en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin

pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin

epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään,

kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä

aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi

vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin

katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia

hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka

haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua

kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen

miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. —

Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto,

se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään

kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja

lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt

höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: —

Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa

Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain

yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä

ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi

varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja

aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän

tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna,

suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan.

Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän

puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan,

kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on

nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa

panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja

hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt

tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa

ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin

ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei

pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä

hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin

täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo

hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään.

— Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi?

— Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas

käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän

sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko

kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule

pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä

tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta

istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen

kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan

saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on

niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä,

miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi

vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta

tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Hän jäi yöksi.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn

ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen

häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja

sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt

kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa

pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta

en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman

muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän

haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä

pyörtyä.

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja

pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä.

Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot?

kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri

tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas

siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan

päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta,

minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan

permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea

jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha.

Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi

vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! —

Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut

hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä

hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla

kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin

lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä

itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä,

että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi,

saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin

raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot

sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset

taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä.

— Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta

nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit

saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla

ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää

puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään

mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja

äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän

on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun,

että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! —

Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita,

jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: —

Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? —

Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa

karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla

suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina

vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän

osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten

malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää

hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat

kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa

yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli?

— Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin

sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.—

Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen

lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko

rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan

paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti

saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain

Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot

minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään

taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun

lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin

sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä

lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin

tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta

kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui

niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä

ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän

Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat

taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko

mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun

ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että

uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän

ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja

hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet!

— Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta

yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille

tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu

Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys,

joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: —

Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä

minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos

sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja

joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa

Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat

molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö

edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän

evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän

panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä

itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään

ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja,

pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän

näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota

minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa

Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on

jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen

sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän

tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi

sanattomaksi niinkuin minäkin.

Äänettömyys.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. —

Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla

varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää

lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja,

nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi,

niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä

rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla

ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän

voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin

kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: —

Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin

pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta

minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että

olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun

elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy

Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri

ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko

sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat

meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee

teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään

tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän

on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin

jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä

sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei

kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna.

Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei,

älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli,

sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen,

kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi

ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut,

pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin

sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan

erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on

turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa

maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on

kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä

ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan

luotuna.