IV

Peltotöiden välillä oli hyvää aikaa, mutta Ulla vaimoa ei kuulunut.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella

ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin,

niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä

ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä

kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille

saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli

ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi,

että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää

yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä

vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat

utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä

karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä

nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi

silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin

nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella.

Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve

ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa,

lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään,

niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä,

helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä.

Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä

hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Mutta Ullaa ei kuulunut.

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet

yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi

ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi

Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi

Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta,

ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut

ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä

hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa

kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki

oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan

jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on

todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla...

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat

sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen.

Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle,

paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan

kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan

ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään

mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään,

kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri

karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin

rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo

perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista

kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä,

se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä

ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen

viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta,

mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää

kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole

ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi

keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän,

peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät

sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi

sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla.

Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Mutta nyt kummitteli perunakin.

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli

sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle

ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin

päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna

oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti

ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä.

Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta,

nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei

ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni

sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä

sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti

itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt

saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat

kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas

sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun

viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa

mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko

mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli

sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli

vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi

epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei

kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei

korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut,

olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä

jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä

kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua

kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot

kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä

oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos

mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä

harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi,

sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä

höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna

sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä

kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie

ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki

vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä

puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja

hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se

olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon,

niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta

tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat,

taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään

varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli

kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja

menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan

toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja

sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu

sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista

tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi

viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt

hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! —

Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä,

äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä

pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut

lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa,

Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä

päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta

juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi

Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää

jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin

vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen

korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden

sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin,

eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin

vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin,

ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja

sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi

paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli

kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä

oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes

maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista

oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen

kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs

tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat

kaikkialle, yksin majan katollekin.

Suuria ja pieniä suruja.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä

lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat

rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta

se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista,

jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen,

kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. —

Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten

olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä

ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki

päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria

kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi,

hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois

Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja

kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja,

lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä

kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli

jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla

ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi.

— Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä

lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä

oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi

niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri

oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan.

Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten,

hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä

kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele

vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä

kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja

tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki

halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi

rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja

hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien

vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli

puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä

sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä

iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika,

Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada

häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän

sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole

sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän,

että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän

olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa?

sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa,

vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla

sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan

ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun

karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut.

Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua

heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän

oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu,

heinäkuu...

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä

ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt?

Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän

iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin

ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula

heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja

nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa,

joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole

jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo

leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot

että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla

paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli

aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin

vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono,

mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut,

nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut

vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka

hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri

oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin

eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja

hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut

osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi.

Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt

aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun

hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli

pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja

nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä

kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari

puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten.

Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista

hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä

kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja

hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat

suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui

vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden

päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt

oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet,

laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli

jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli

kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi

lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku

väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille

suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa

parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko

nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka

hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan,

he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe,

hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän

oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli

tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se

oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla,

nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen

asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki

koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla

niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut

mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä.

Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa!

— Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta

siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa,

ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan,

niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko

sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja

kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi

Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen

ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan

kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? —

Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut?

tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. —

Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta

hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin.

Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut,

vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi

hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin

tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää

piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja

imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja.

— Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja

sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia

kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se

paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen

iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne

vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää

lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen

säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä.

Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden,

päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä

näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. —

Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni

tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.

V

Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan,

Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo

oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat

olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla

oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu

hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa

puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä

missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei

haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja

tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut

Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi

sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja

pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja

karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli

useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta

se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli

harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli

joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies

Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka

lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea

oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi

sellaisen ilmaiseksi?

Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. —

Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta,

kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän

selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta.

Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies,

kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän

kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta

heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti

tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä,

mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse

ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli

tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi,

että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän

maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä

nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat.

Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin

Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä

on varmaankin jotakin metallia.

— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai

sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes

etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä

et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. —

Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en

tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on

peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä

tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi,

vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole

suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää.

Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään?

— Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä

tunturi.

Nimismies kirjoitti.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja

sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi

asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan

taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. —

Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria!

sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki.

— Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi

niin suurella alalla?

Nimismies sanoi: — Viljelee sen.

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin

olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken

valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta

aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde

valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen

ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi

ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja

siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten

paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä

ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen

ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt

mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei

hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata

maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä,

jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa

valtioon nähden.

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan

mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika

vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio-

ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt

lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla,

tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja

ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi

hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän

osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan

kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin

käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?

— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri

ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes

mikään nimi, mutta hän toisti:

— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.

Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi...

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että

nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys

joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä

oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset

ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä

vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan

viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin

rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja

sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies

esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei

huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian

perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi.

Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä

olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman

hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö

hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja

mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni

sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota

pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen

pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella

otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti

pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä

kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas

ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään

ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei

koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi

nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin

sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni,

Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on

eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä

niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston

taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi,

ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari,

kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. —

Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha

on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi

niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan

toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta

silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se

nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän

alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän

itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa,

kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä

enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan

liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän,

vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari

kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie

kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille

seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää

epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei

hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon,

mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin,

että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut,

mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa

paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt

kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen

perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska

sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi

mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla,

jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän

oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl;

hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi,

mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista

vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt

vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään

ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli

ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui

ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli

myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin

hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä

hieman itsetietoiseksi.

Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan

kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin

kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää,

onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää.

Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa.

On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on

aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen

mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki

hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi

tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne

on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin,

luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata

käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä.

Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin

päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin

viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja

kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen

mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt

Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän

kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies

suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa

sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede,

he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän

yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies

oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän

väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut

enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot

tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko.

Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä

hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta

siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi.

Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne

kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä

myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja

kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen,

jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti

saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin

kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti

huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut

mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut

valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies.

— Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo,

vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun.

Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada

vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa.

kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden

osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä

hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo

kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan,

joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä,

viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston

suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi

nimismies Heyerdahl Iisakille.