Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta
ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni
hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin
suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa
Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan
miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen,
sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja
kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita.
Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi
metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän
teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei
olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli
Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö
sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi
Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet
terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö
tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun
Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? —
Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka?
— Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa
minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa
lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.
Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat
kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!
Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja
onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä
jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä
vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen
ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se
jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri,
enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli
lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et
keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!
Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja
oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa
Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja
reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut
hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa
Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta
hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä
ajaa sillä halkonsa.
Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin.
Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli
saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute.
Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa,
mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä
pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia
sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän,
jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat,
työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja
sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia
mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en
enää tuo enempää!
Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä.
Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja
puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi
raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa
niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin
aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja
kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka
sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen
hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että
häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi
joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta
nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole
ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli
hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä
olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut
härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!
Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen
oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta
olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt
kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin
paljon ajotöitä!
Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli
poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin
kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä,
mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa
— jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli
kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.
Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon,
jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa
nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri
hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös
lypsänyt lehmän ja vuohet.
Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? —
Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona
sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa
laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin
teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin
tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain
tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.
Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat
säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia.
Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi
itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli
kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi
elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet
tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.
— Tule syömään, sanoi Inkeri.
Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä
pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat
valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri
on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän
työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona.
Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei
pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni
matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä
voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.
Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset
kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki.
Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän
rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo
lakkaa huutamasta.
Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten
uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan
hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki
jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele
sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin
hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä!
Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin
sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja
olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu
nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty?
Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä
mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei
ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö
sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä
elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri.
— Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. —
Niin, senhän kyllä tiesi... Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa,
näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri
käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä
en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei
kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä,
Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.
He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää,
vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta
lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä
valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen
ruokkoamiseen! sanoo nainen.
Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta
saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on
sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!
Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän
pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken
oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan,
puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin
syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää
siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei
sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin
puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada
tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.
Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen,
järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi
ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa
vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä
tähden nyt liekin niin tehnyt.
Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin,
jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi
hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi
pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan
Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa
kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.
Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän
pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista
viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen
ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti
tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä,
ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun
aivankuin hevosta varten ja teki seimen.
Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki
peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi
hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan
ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää
karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä?
vastasi Iisakki.
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle,
Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi
odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa
lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki
hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella,
ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti
majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän
hevosta?
Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen
lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö
olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni
kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! —
Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —
Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan
rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja,
ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.
Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä
kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin
iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.
Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän
ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt
olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä
kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki
äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa
ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin
olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi
hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!
Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut
herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen
minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran
auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti
sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän
karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo
arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä,
täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.
— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos
minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut
muuta kuin sinistä karttuunia.
Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä
ollessaan täällä.
Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti
nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään
sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.
Lapsi itki.
— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen
huvitellut tarpeeksi.
Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa
talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä
oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat;
mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä
halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä
hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret
vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan
hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!
Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia
maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi,
kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin
maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää,
näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.
Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet
siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä
iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin
pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi
kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista,
naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita
maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota
ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran
puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja
Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky,
mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta
läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä
ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko
maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa
— oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki
kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran
suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä,
pientä tihkusadetta.