II.

Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi:

— Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki.

— Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein

kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita

aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko

takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin!

vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja

työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä

vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä

tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän

lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä

ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja

kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa,

Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen

pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos

minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla

kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen

puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan

uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi

perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää —

eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä

oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä

oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni

kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille,

siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä

niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä

saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että

hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli

järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen

kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella

samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa

pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat

ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän

lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä

hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja

kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken

maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta

olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius

majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän

vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän

oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki

tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta.

Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin

liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla

oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle

ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän

päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja

lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle

läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi.

Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon,

luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta

liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet

olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta

lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja

varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan

lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut

kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. —

Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä

maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen!

sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi

vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut

sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on

Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat

itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä.

He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen

tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja

valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? —

Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen

hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he

lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa?

— Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: —

Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He

makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole

sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko,

Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin

karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän

täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä,

sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki

viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet

siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui

luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa

talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä,

Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä,

he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään

levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he

heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa

kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää?

Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli

suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän

ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon,

lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä,

karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino,

millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja

ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä

ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi

taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele

lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän

taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta,

eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä

mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle

neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi

perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän

kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli

kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko

ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti

hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen

hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin

läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin

kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi

vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun

hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai,

että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on?

sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille

saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki,

luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä

ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai

rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset?

Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi

häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä

vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies

ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä

näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja

mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi

kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti

seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta

tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan

tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua

alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi

heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi

Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä

tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden

keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa.

— Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki

Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa

talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan

keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä

metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista

huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi

hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa

kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä.

Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että

sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän

Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina,

eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän

lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän

tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä

teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri

vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa

talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä

vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin

tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut

muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita

kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin

sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä

sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella

kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin

erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman

suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat

maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat

täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle

yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä

valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit

tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas

ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia

lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen

tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. —

No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä

päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden

kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten,

sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja

laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä,

kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän

otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille

määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä

olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää

hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita

pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas

somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin

maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan;

yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi

yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.