I
Tuo pitkä, pitkä polku yli rämeiden ja halki metsien, ken sen on
uurtanut? Mies, ensimmäinen ihminen, joka täällä oli. Ei ollut
mitään polkua ennen häntä. Sitten seurasi yksi ja toinen eläin noita
epäselviä jälkiä yli sammaleiden ja rämeiden ja teki ne selvemmiksi,
ja niin alkoi yksi ja toinen lappalainen tarkata polkua ja kulkea sitä
matkatessaan tunturilta tunturille porojansa katsomaan. Niin syntyi
polku halki tuon suuren yhteismaan, jota ei kukaan omistanut, tuon
isännättömän maan.
Mies astelee pohjoista kohti. Hän kantaa säkkiä, ensimmäistä säkkiä,
joka sisältää evästä ja joitakin työkaluja. Mies on voimakas ja
karkearakenteinen, hänellä on ruosteenpunainen parta ja pieniä arpia
kasvoissa ja käsissä — ovatko ne työssä vai sodassa saatuja, nuo
haavanjäljet? Hän on ehkä päässyt linnasta ja tahtoo piileskellä;
hän on ehkä filosofi ja etsii rauhaa, mutta joka tapauksessa hän
siellä astelee, ihminen keskellä tätä turvatonta yksinäisyyttä. Hän
kulkee kulkemistaan, ei kuulu linnun, ei eläimen hiiskahdusta hänen
ympärillään. Toisinaan hän puhuu jonkun sanan itsekseen: — Jaa'a,
Herra paratkoon! sanoo hän. Kun hän pääsee rämeiden yli miellyttäviin
seutuihin metsäisille aukeamille, laskee hän säkin maahan ja alkaa
kierrellä paikkoja ja tutkia ympäröivää luontoa. Hetken kuluttua hän
palaa takaisin, ottaa säkin selkäänsä ja lähtee uudelleen taivaltamaan.
Niin kulkee hän koko päivän, hän katsoo auringosta ajan kulun, tulee yö
ja hän paneutuu kanervikkoon maata käsi pään alla.
Jonkun tunnin kuluttua lähtee hän taas taipaleelle, jaa'a, Herra
paratkoon! kulkee taas suoraa pohjoista kohti, katsoo auringosta ajan
kulun, murkinoi syöden leipäkakkua ja kutunjuustoa, juo purosta vettä
ja jatkaa matkaansa. Tämäkin päivä kuluu hänen vaellukseensa, sillä
hänen täytyy tutkia niin monta miellyttävää paikkaa metsässä. Mitä
hän etsii? Maatako, asuinsijaako? Hän on ehkä siirtolainen asutuilta
seuduilta, hän silmäilee ympärilleen ja tähystelee, toisinaan nousee
hän kummulle tähystelemään. Nyt laskee aurinko.
Hän astelee laakson rinnettä halki sekametsän, jossa on myöskin
lehtipuita ja nurmikoita, sitä kestää tuntikausia, hämärtää, mutta hän
kuulee hiljaista virran kohinaa, ja tämä hiljainen kohina elähyttää
häntä aivankuin jokin elävä olento. Kun hän saapuu kukkulalle, näkee
hän allaan laakson hämärässä ja kaukana eteläisen taivaan. Hän
laskeutuu levolle.
Aamusella seisoo hän maiseman edessä, jossa on metsää ja laidunmaata,
hän astelee alemmas, siinä on viheriöivä mäki, hän näkee vilahduksen
virrasta kaukana laaksonpohjassa ja jäniksen, joka hyppää sen yli
yhdellä loikkauksella. Mies nyökäyttää päätään aivankuin kuuluisi
asiaan, ettei virta ole loikkausta leveämpi. Hautova riekko pyrähtää
äkkiä hänen jalkojensa juuresta ja kähisee kiukkuisesti hänelle, ja
mies nyökäyttää taas päätään, että täällä on eläimiä ja lintuja,
kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän vaeltaa mustikkavarvikossa ja
puolukkavarvikossa, seitsenteräisten metsätähtien ja sananjalkojen
seassa; kun hän siellä täällä pysähtyy ja kaivaa raudalla maata,
löytää hän täältä multaa, tuolta rämettä, monen tuhannen vuoden aikana
pudonneiden lehtien ja mädäntyneiden oksien muodostamaa lantaa. Mies
nyökäyttää päätään, että tänne hän asettuu, sen hän tekee, asettuu
tänne. Kaksi päivää kiertelee hän ympäristöjä, mutta palaa illalla
takaisin mäelle. Hän nukkuu yönsä havuvuoteella, hänestä tuntuu niin
kotoiselta täällä, hänellä on havuvuode kallionkielekkeen alla.
Pahinta oli ollut löytää paikka, tämä hänen paikkansa, jota ei kukaan
omistanut; nyt kuluivat päivät työssä. Hän alkoi heti kiskoa tuohia
etäisemmistä metsistä nyt kun mahla oli puissa. Hän pani tuohet
painon alle ja kuivasi ne, kun hänellä oli aimo kantamus, kantoi hän
sen nuo pitkät peninkulmat kylälle ja myi tuohet rakennustarpeiksi.
Ja kotimäelleen kantoi hän taas uusia säkkejä täynnä ruokatarpeita
ja työkaluja: jauhoja, sianlihaa, padan, lapion, kulki polkua edes
takaisin ja kantoi kantamistaan. Synnynnäinen kantaja, metsien
lautturi, olipa kuin hän olisi rakastanut tuota kutsumustaan kulkea
paljon ja kantaa paljon, aivankuin olisi ollut laiskaa olotilaa, jollei
seljässä ollut taakkaa: se ei ollut häntä varten.
Hän tuli eräänä päivänä raskaine taakkoineen ja sitä paitsi taluttaen
kahta kiliä ja nuorta pukkia nuorassa. Hän oli onnellinen kileistään,
aivankuin ne olisivat olleet kuttuja, ja oli niille hyvä. Ensimmäinen
vieras ihminen kulki ohi, vaeltava lappalainen, hän näki kilit ja
ymmärsi tulleensa miehen luo, joka oli asettunut tähän asumaan. Hän
sanoi:
— Aijotko asettua tänne kokonaan? — Aijon, vastasi mies. — Mikä on
nimesi? — Iisakki. Tietänetkö naisapua minulle? — En. Mutta minä otan
sen puheeksi matkan varrella. — Tee niin! Että minulla on elukoita,
eikä ketään hoitamassa.
Iisakki siis, sen aikoi lappalainen myös sanoa, mies korvessa, ei
ollut mikään karkulainen, hän sanoi nimensä. Hänkö karkulainen? Nythän
hän olisi joutunut kiinni. Hän oli vain väsymätön työmies, hän niitti
kileillensä talven varaa, alkoi raivata maata, perata peltoa, kantaa
pois kiviä, laittaa kiviaitoja. Syksyllä sai hän valmiiksi asunnon,
turvemajan, se oli tiivis ja lämmin, se ei narissut myrskyssä, se ei
ollut tulenarka. Hän saattoi mennä tähän kotiin ja sulkea oven ja olla
siellä, hän saattoi seisoa kynnyksellä ja omistaa koko rakennuksen, jos
joku kulki ohi. Maja oli jaettu kahtia, toisessa päässä asui hän itse,
toisessa elukat. Perimmäiseen sopukkaan kallionkielekettä vasten hän
oli laittanut heinälatonsa. Kaikki oli siellä.
Pari uutta lappalaista kulkee ohi, isä ja poika, he seisovat ja
lepäävät nojaten molemmin käsin pitkiin sauvoihinsa ja katselevat majaa
ja perattua maata ja kuulevat kilinkellojen kilkkeen mäeltä.
— Hyvää päivää, sanovat he, onpa tänne tullut kosolta väkeä korpeen! —
Ne lappalaiset aina rupattelevat.
— Hän ei taida tietää naisapua minulle? vastaa Iisakki. Sillä
hänen päässään pyörii vain tämä yksi asia. — Naisapua? Ei. Mutta
voitaisiinhan se ottaa puheeksi. — Olisiko hän niin hyväntahtoinen! Ja
että minulla on asunto ja maata ja elukoita, mutta ei naisapua, voi hän
sanoa.
Hän oli etsinyt tätä naisapua joka kerta, kun hän oli ollut kylässä
tuohineen, mutta ei ollut ketään saanut. Ne olivat katselleet häntä,
muuan leski, pari vanhempaa tyttöä, eivätkä olleet uskaltaneet luvata
hänelle apua, mikä nyt sitten syynä lie ollutkin, sitä ei Iisakki
ymmärtänyt. Eikö hän sitä ymmärtänyt? Kukapa halusi palvella miehen
luona avarassa korvessa, peninkulmien päässä muista ihmisistä,
kokonaisen päivämatkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta! Eikä mieskään
ollut varsin suloinen eikä houkutteleva, vaan päinvastoin, ja kun hän
puhui, ei hän suinkaan ollut mikään taivaita kohden silmäilevä tenori,
vaan muistutti hänen puheensa pikemmin karkeata eläimen ääntä.
Ei auttanut muu kuin olla yksin.
Talvisin hän teki suuria puuastioita ja myi ne kylällä ja kantoi
takaisin kotiin lumessa talsien säkkejä täynnä ruokaa ja työkaluja. Ne
olivat ankaria päiviä, hän oli kytketty taakkoihin. Kun hänellä oli
elukoita ja hänen täytyi yksin niitä hoitaa, ei hän voinut jättää niitä
pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja mitenkä menetteli hän silloin? Hätä
keinon keksii, hänen aivonsa olivat voimakkaat ja käyttämättömät, hän
kehitti niitä yhä enemmän ja enemmän. Kotoa lähtiessään laski hän ensi
töikseen kilit ulos, niin että ne saivat pureskella tarpeekseen varpuja
metsässä. Mutta hän tiesi toisenkin neuvon: hän ripusti pöntön, suuren
kaukalon virran partaalle ja asetti niin, että putoilevat pisarat sen
vähitellen täyttivät, kesti neljätoista tuntia ennenkuin se täyttyi.
Kun pönttö oli reunojaan myöten täynnä, oli se tullut tarpeeksi
painavaksi ja painui alas asennostaan, mutta painuessaan veti se
nuoraa, joka oli yhteydessä heinävajan kanssa, luukku aukeni ja kolmen
kilin ruoka-annos putosi alas: eläimet saivat ruokaa.
Näin hän menetteli.
Näppärä keksintö, ehkäpä Jumalan antama neuvo, mies tuli toimeen
itsekseen. Kaikki kävi hyvin myöhäiseen syksyyn saakka, sitten tuli
lunta, sitten tuli sadetta, sitten tuli taas lunta, pysyvää lunta,
koneisto toimi hullusti, kaukalo täyttyi sateesta ja avasi luukun ennen
aikojaan. Mies peitti kaukalon, jonkun aikaa kävi taas kaikki hyvin,
mutta kun talvi tuli, jäätyi vesitippu ja koneisto lakkasi toimimasta.
Silloin täytyi kilien niinkuin miehen itsensäkin tottua puutteeseen.
Ankaria päiviä, miehellä olisi pitänyt olla apua, mutta hänellä ei
ollut, eikä hän silti jäänyt neuvottomaksi. Hän työskenteli asuntonsa
kuntoon saattamiseksi, hän sai ikkunan majaansa, kaksi lasiruutua, se
oli merkillinen ja valoisa päivä hänen elämässään, hänen ei tarvinnut
polttaa takassa valkeata nähdäkseen, hän saattoi istua sisällä ja
tehdä puuastioitaan päivän valossa. Elämä parani ja valkeni, jaa'a,
Herra paratkoon! Hän ei koskaan lukenut mitään kirjaa, mutta ajatteli
usein Jumalaa, sitä ei voinut välttää, se oli herkkäuskoisuutta ja
pelkoa. Tähtitaivas, metsän humina, yksinäisyys, suuret lumihanget,
mahti maan päällä ja maan yllä tekivät hänet syventyneeksi ja hartaaksi
usean kerran vuorokaudessa, hän oli syntinen ja jumalaapelkääväinen,
sunnuntaisin pesi hän itsensä juhlan kunniaksi, mutta teki työtä
niinkuin muulloinkin.
Kevät tuli, hän muokkasi pienen maansa, pani perunaa. Karja oli nyt
lisääntynyt, kumpikin oli saanut kaksoset, nyt oli seitsemän vuohta
korvessa, siihen luettuna suuret ja pienet. Hän lavensi navettaa
tulevaisuutta silmällä pitäen ja laittoi myös pari ikkunaruutua
elukkain puolelle. Vaikeni, kirkastui kaikin tavoin.
Eräänä päivänä tuli apu. Nainen kierteli kauan mäellä sinne tänne
ennenkuin uskaltautui esille. Tuli ilta ennenkuin hän pääsi niin
pitkälle, mutta sitten hän tuli — suuri, ruskeasilmäinen tyttö. Hän oli
uhkea ja karkea, hänellä oli raskaat, jykevät kädet, jaloissa hänellä
oli karvatallukat, vaikka hän ei ollutkaan lappalainen, ja selässään
kantoi hän vasikannahkaista reppua. Hänellä saattoi jo olla ikää, ehkä
lähemmäs kolmekymmentä.
Mitäpä hänellä oli peljättävää, mutta hän tervehti ja kiirehti
sanomaan: — Minä olin vain matkalla tunturien yli ja sentähden kuljin
tätä tietä. — Vai niin, sanoi mies. Hän ymmärsi naisen puheen vain
suunnilleen, sillä tämä puhui epäselvästi ja käänsi sitäpaitsi päänsä
pois. — Niin, sanoi nainen. Ja se on aika pitkä matka! — On, vastasi
mies. Aijotko tunturien yli? — Aijon. — Mitä siellä? — Siellä on
sukuni. — Vai on siellä sukusi. Mikä on nimesi? — Inkeri. Mikä on
sinun nimesi? — Iisakki. — Vai Iisakki. Sinäkö täällä asut? — Minähän
täällä asun ja tällaistahan täällä on, kuten näet. — Eipähän täällä
hullummalta näytä! sanoi nainen kiittäen.
Mies oli jo oppinut ajattelemaan yhtä ja toista ja nyt pälkähti hänelle
päähän, että nainen oli tullut paki paraastaan, että hän oli lähtenyt
kotoa toissapäivänä ja aikonutkin vain tänne. Hän oli ehkä kuullut,
että mies kaipasi naisapua.
— Käy sisälle jalkoja lepuuttamaan, sanoi hän.
He astuivat majaan ja söivät naisen eväitä ja joivat miehen
vuohenmaitoa; sitten he keittivät kahvia, jota naisella oli
rakkomassissa. He latkivat kahvia ennenkuin kävivät nukkumaan. Miestä
halutti yöllä saada hänet ja hän sai hänet.
Aamusella ei hän lähtenyt minnekään, eikä hän lähtenyt koko päivänä
minnekään, vaan oli hyödyksi ja lypsi vuohet ja pesi hienolla hiekalla
pytyt ja sai ne puhtaiksi. Hän ei lähtenytkään enää. Inkeri oli naisen
nimi. Iisakki oli miehen nimi.
Niin muuttui yksinäisen miehen elämä aivan toiseksi. Tosin hänen
vaimonsa puhui epäselvästi ja aina käänsi päänsä pois ihmisistä
jäniksenhalkioimen vuoksi huulessaan, mutta siinä ei ollut valittamisen
syytä. Ilman tätä viallista suuta ei nainen olisi koskaan tullutkaan
hänen luokseen, jäniksenhuuli oli hänen onnensa. Ja hän itse, oliko
hän virheetön? Iisakki ruostepartoineen ja jalankantturoineen, hän oli
kuin kauhea myllynruho, aivankuin pukamaisen ikkunanruudun läpi nähty.
Ja kelläpä toisella oli sellainen ilme kasvoissa. Hänestä näytti joka
hetki voivan päästä jonkinlainen Barrabas irralleen. Oli hyvä, ettei
Inkeri juossut tiehensä.
Hän ei juossut tiehensä. Kun mies oli poissa ja palasi jälleen kotiin,
oli Inkeri majalla, ne kaksi olivat yhtä, maja ja hän.
Olihan ihminen lisää miehen elätettävänä, mutta se kyllä kannatti, hän
pääsi paremmin liikkumaan kotoa. Siinä oli tuo virta, soma virta ja
paitsi sitä, että se oli soman näköinen, oli se myös syvä ja vuolas,
se ei ollut suinkaan mikään pikku virta ja sen täytyi tulla suuresta
tunturijärvestä. Hän hankki itselleen kalastusvehkeitä ja etsi järven.
Hän palasi takaisin kotiin illalla mukanaan kantamus taimenia. Inkeri
otti hänet ihmetellen vastaan ja oli haltioissaan, hän löi kätensä
yhteen ja sanoi: — No hyvänen aika sentään! Hän huomasi, että mies oli
mielissään hänen kiitoksestaan, hän sanoi vielä joitakin hyviä sanoja:
ettei hän ollut koskaan moista nähnyt, ettei hän ymmärtänyt, miten mies
oli menetellyt!
Muullakin lailla oli Inkeri siunaukseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan
kovin paljon järkeä päässä, niin oli hänellä kaksi lammasta
karitsoineen jonkun sukulaisen luona, ja ne hän kävi noutamassa. Ne
olivat tärkeintä, mitä saattoi kotiin tuoda, villavat lampaat ja
karitsat, neljä päätä, karja lisääntyi suuressa mittakaavassa ja siinä
oli jo aika laskeminen ja se oli ihmeellistä se lisääntyminen. Inkeri
toi sitäpaitsi vaatteita ja muita omistamiaan pikkutarpeita, peilin,
nauhan, jossa oli muutamia sieviä lasihelmiä, kartat ja rukin. Jos hän
sitä jatkoi, niin oli maja kohta lattiasta kattoon täynnä eikä sinne
kaikki mahtunutkaan! Iisakki tuli vallan liikutetuksi tästä maallisesta
tavarasta, mutta sanaton kun hän aina oli, oli hänen vaikea lausua
julki ajatuksiaan, hän kompuroi ovelle ja tarkasteli ilmaa ja kompuroi
jälleen sisälle. Olipa hän todella ollut onnen poika ja hän tunsi yhä
enemmän rakastumista itsessään, vetoa, tai mitä se nyt lie ollut.
— Sinun ei pidä kahmia niin paljon! sanoi hän. — Minulla on vielä
yhdessä paikassa lisää. Ja sitte on minulla vielä Sivert eno, oletko
kuullut hänestä?
— En. — Hän on rikas mies. Hän on kihlakunnan kassanhoitaja näillä
seuduilla.
Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, hän tahtoi olla mieliksi omalla
tavallaan ja meni siinä liiallisuuksiin: — Mitä minun piti sanoa, sanoi
hän; älä huoli mullittaa perunoita. Minä mullitan ne, kun tulen illalla
kotia.
Sitten hän otti kirveen ja läksi metsään.
Vaimo kuuli hänen hakkaavan metsässä, se ei kuulunut kaukaa, hän kuuli
ryskeestä, että mies kaatoi suuria puita. Kun hän oli kuunnellut sitä
hetkisen, Iäksi hän pellolle ja alkoi mullittaa perunoita. Rakastuminen
tekee tyhmän viisaaksi.
Mies palasi illalla kotia ja veti tavatonta hirttä köydessä. Tuo karkea
ja herkkäuskoinen Iisakki, hän piti aika melua hirttä tuodessaan ja
kakisteli ja yski, jotta vaimo olisi tullut ulos ja hämmästynyt hänet
nähdessään.
— Sinäpä olet koko hupsu! sanoikin hän aivan oikein tullessaan. Ihminen
kai sinä vaan olet! sanoi hän. — Mies ei vastannut. Ei pälkähtänyt
hänelle päähän. Olla vähän enemmän kuin ihminen hirrenvedossa, siitä
ei kannattanut puhua. — Ja mihin sinä hirttä tarvitset? kysyi vaimo. —
Enpä tiedä, vastasi mies arvokkaasti.
Mutta nyt näki hän, että vaimo oli mullittanut perunat, ja se teki
vaimon melkein yhtä pystyväksi, kuin hänkin oli. Se ei ollut hänen
mieleensä, hän irroitti köyden tukista ja lähti sen kanssa. — Lähdetkö
uudelleen? kysyi vaimo. — Lähden, vastasi mies äreästi.
Hän toi vielä toisen tukin, ei puhaltanut eikä melunnut, vaan veti sen
kuin härän majan luokse ja jätti siihen.
Hän veti kesän kuluessa monta hirttä majan luo.