Salapoliisi kohottautui. "Sanoitteko jotakin?"

"Milloin aiotte rynnätä?"

Herra Malm katsoi kelloaan salalyhdyn valossa. "Kymmenen minuutin

kuluttua!"

"Mutta miten me pääsemme tuonne ylös? Tästä aukosta en ainakaan minä

mahdu."

"Minä olen tutkinut koko kellarin ja luulen löytäneeni keinon

siihenkin", selitti salapoliisi. "Tuossa viereisessä huoneessa on

kellariportaat. Ja luukku on auki, nimittäin sen saa auki."

"Hiipikäämme sitten sinne!" ehdotti Olle ja laskeutui hiljaa puhkuen

laatikkopinoltaan. Salapoliisi kulki edellä salalyhty sytytettynä, ja

muut seurasivat. Toisessa osastossa olikin leveät kellariportaat. Ne

johtivat kokoushuoneen viereiseen huoneeseen. Salapoliisi katsoi

kelloaan.

"Voimme yrittää! Tarkastakaa aseet!" Kaikki tarkastivat taskuaseensa,

jättäen varmistimet kuitenkin paikoilleen.

Salapoliisi nousi pari askelmaa, kun pää sattui jo luukkuun. Hän

kumartui ja astui ylemmäksi. Kivinen kiipesi hänen rinnalleen.

Yhteisvoimin kohottivat he hartioillaan luukkua. Se myötäsi ja alkoi

hiljalleen nousta. Aukkoa ei kuitenkaan näkynyt. Huoneessa oli

nähtävästi pimeää, kokoushuoneeseen johtavan oven ollessa suljettuna.

Salapoliisi kannatti hartioillaan luukkua kohollaan ja Kivinen luikahti

notkeasti aukon reunalle ja ponnahti lattialle. Hän nosti luukun

varovasti ylös ja antoi sen sitten hitaasti laskeutua lattialle. Hän

kuunteli. Viereisestä huoneesta kuului puhelua. Salakuljettajat eivät

aavistaneet, että esivalta kiipesi viereisen huoneen kellariaukosta

sisään.

Salapoliisi kapusi ylös toisena, Jöns Bagge kolmantena, ja viimeisenä

ponnisteli Olle, turvautuen toisten apuun. Muutaman hetken kuluttua

olivat kaikki neljä ylhäällä.

"Aseet esille! Varmistimet pois!" komensi salapoliisi. "Seuratkaa!"

Hän tarttui voimakkaasti ovenripaan ja tempasi oven auki. Hetkisen ajan

sokaisi valo silmät.

"Kädet ylös!" huusi salapoliisi ja tähtäsi salakuljettajia aseellaan.

Hänen takanaan näkyi lisäksi vielä kolme piipunsuuta. Salakuljettajat

hypähtivät rajusti ylös, kalveten, kasvojen vääristyessä, mutta kylmät

piiput eivät antaneet miettiä, vaan koko joukko nosti kätensä ylös.

Salapoliisi hypähti ikkunan luo ja löi sen rikki aseellaan, temmaten

sitten pillin ja viheltäen pitkään ja kuuluvasti. Ulkoa kuului pari

vastausta.

Olle tarkasti vankeja nopealla silmäyksellä ja päästi kummastuksen

huudon. "Missä on Popov?"

"Hän poistui juuri toiseen kerrokseen", selitti muuan

salakuljettajista.

Kivinen kirosi. Hän hypähti avoimelle ovelle, ja salapoliisi seurasi.

Päästyään rapuille he kuulivat ylhäältä askeleita, jotka nopeasti

häipyivät. Miehet syöksyivät neljä viisi askelmaa kerrallaan ylöspäin,

tempasivat auki oven ja syöksähtivät huoneeseen. Siellä ei ollut

ketään. He juoksivat parin kolmen muun huoneen läpi. Kaikki olivat

tyhjiä. Minne Popov oli kadonnut? Mitään ovia ei ollut kolmesta

huoneesta muualle kuin portaille, joita pitkin he juuri olivat tulleet.

Huoneet olivat melkein tyhjät eikä niihin voinut piiloutua.

Miehet etsivät ja silmäilivät, mutta tulos oli nolla. Alhaalta kuului

askeleita ja huutoja. Poliisit olivat tunkeutuneet sisään. Malm riensi

alas. Kokoushuoneessa oli nyt toistakymmentä henkeä. Salakuljettajat

riisuttiin aseista ja vangittiin. Kivinen tutki innokkaasti heiltä

löydettyjä papereita, samoinkuin Ollekin. Mutta mitään neiti Rigeriä

koskevia he eivät löytäneet. Popov oli ne kai vienyt mennessään. Malm

kuulusteli poliiseja. Ei, he eivät olleet nähneet kenenkään poistuvan

talosta merkkivihellyksen jälkeen. Aikaisemmin oli poistunut muuan

nainen, -- Malm höristi korviaan, -- mutta he eivät olleet varmat,

tuliko hän tästä talosta vai viereisestä. "Arthur" ei myöskään ollut

saapunut, luonnollista kylläkin.

Yhtiön konttori tutkittiin. Siellä ei ollut muuta kuin vanhoja

tilikirjoja. "Konst Salonin" omistaja vangittiin. Kivinen ja Malm

lähtivät uudelleen ylös.

"Voi meitä aaseja!" huudahti Kivinen äkkiä ja osoitti varastohuoneen

kattoa. Toisen kerroksen ikkunasta saattoi hypätä sen päälle ja sitä

myöten poistua. Popov oli käyttänyt sitä tietä, sen todisti

lukitsematon ikkuna.

13.

Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista

käyttäytymissäännöistä.

Varmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä,

palasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon

kaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään

melua paljastuksesta.

Salapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.

"Kiitoksia avustanne ja näkemiin!" sanoi hän seikkailijoillemme.

"Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot."

"Kiitos", naurahti Olle, "mutta kai teidän täytyy turvautua meidän

tietoihimme!"

Rakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi

paikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat

tulleetkin.

"Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!" kiirehti Olle.

"Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä

saat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi."

Saavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven.

Murtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle

herätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet

tilannettaan.

"Kas niin, tässä ovat tavaranne!" virkkoi sanomalehtimies ja ojensi

miehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. "Alkakaa nyt lähteä

tiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu."

Miehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he

painoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.

Sanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.

"Näkemiin sitten!" virkkoi Olle. "Soita, jos tarvitset minua tai

jotakin erikoista sattuu!"

Olle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt

kadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.

"Nyt alkaa tulla!" huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin

huoneeseen. "Järjestäkää latomakone minua varten!"

Hän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen

paperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita

ja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään

liuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi

kirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä.

Sanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään

istahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.

Hän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: "Kansainvälinen

salakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset."

Kone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon

välillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen

sensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Sanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä

ympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt

meni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen

vähääkään.

Kivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta,

ennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.

Paljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut

salakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet

näiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se

varmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.

Mutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän

prinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti

kiitollisuudenvelassa prinssille?

Ja millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä

tavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?

Jorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen

hän hypähti pystyyn.

"Onko neiti Riger täällä?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä", selitti

Jorre. "Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin

silloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti

odottamaan, mutta hän ajoi minut ulos."

Kivinen hymyili. "Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?"

tiedusti hän ja ajatteli Popovia.

"Ei ketään!"

"Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille", ja Kivinen ojensi

ovenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.

"Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä",

ilmoitti hän kohteliaasti.

"Mutta ottaa kuitenkin!"

"Kyllä."

Kivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin

huoneen ovelle.

"Sisään, olkaa hyvä!" kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.

Kivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen

sohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle

kaunottarelle ja ojensi kätensä.

Neiti Riger puristi sitä veltosti.

"Häiritsenkö?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille

tapaamisille hotellihuoneessa..." alkoi harmistunut neitonen

esitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.

"Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa", uskalsi Kivinen

pistää väliin. "Saanko mahdollisesti istuutua?"

"Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne

olevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne."

"Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun."

Kivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti

Riger haukotteli peittelemättä.

"Te olette väsynyt", aloitti Kivinen.

"Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin

huomenna."

"Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov

soittanut?"

Neiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. "Popov...? soittanut... kuinka

niin... en minä tiedä..."

Kivinen sytytti savukkeen.

"Niin, nyt olen voittanut vetoni", sanoi hän rauhallisesti ja varmasti.

"Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette."

Neiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.

"Niinköhän?" virkkoi hän epäuskoisesti.

"Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi

on Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle

lentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?"

Kaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.

"Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle

palkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi

vastaanottonne epäkohteliaisuudesta."

Sanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei

uskaltanut häneen katsoakaan.

"Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne", virkkoi

sanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. "Kaiken muun minä

tiedän."

"Tiedätte!" huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.

"Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on

vaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut."

"Vangitut?" huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.

"Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon

teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni."

Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies

odotti.

"Vangitaanko minut heti?" kysyi neitonen alistuneena.

"Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa

lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi."

"Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!" pyysi neiti Riger.

Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja "Arthurilla" sekä

salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti.

Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä

välähtivät.

"Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki

huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!" Neiti Riger nousi ylös ja

ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia

merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

"Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja

pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana."

"En!" ja neitosen ääni oli varma ja luja.

"Niinkö!" lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. "Te ette luota minuun.

Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen

miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se

onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä

en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei

onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette."

"Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki", virkkoi neiti Riger

kylmästi. "Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen

yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa

yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun _täytyy_

onnistua."

"Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki

toivonne Popoviin."

Neiti Riger liikahti.

"Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin

petturi. Hän pettää teidät."

"Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät

salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?"

"Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy

heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja

syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että

he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin

pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa."

Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

"Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?"

"Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt

vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa

prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies.

Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin

lentokonejutussa."

Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa

harhaili ympäri huonetta.

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja

pysähtyi hänen eteensä.

"Luottaa minuun."

Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

"Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!"

"Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin

yritys tapahtuu?"

"Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä."

"Ja millä tavalla?"

"Samalla tavalla kuin ennenkin."

"Siis lentokoneella?" huudahti Kivinen.

"Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin

puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava

sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos

jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni."

"Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä

aavistelin jotakin tämäntapaista."

"Mistä te tiesitte sen?"

"Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te

ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta."

Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja

alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi

kelloaan. Se oli lähes yksi.

"Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme

tavoita Popovia."

"Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi

koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä

ulkomaanpassi?"

"On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan."

"Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan."

Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen

matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi

hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

"Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä:

toimittaja Minck, neiti Riger!"

Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat

kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa

levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista

sekunneistakin. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

"P--na!" kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli

veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä

lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma

etumatka.

Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin

asematoria.

-- Auto! -- välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko

tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori

sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi,

sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja

Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

"Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?" kysyi neitonen.

"Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin."

"Te rupeatte siis rikostoverikseni?" lausui neiti Riger hymyillen.

"Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni

toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma

sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle

Nordgrenille!"

Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

"Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole

noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin

kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki

tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan,

milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos!

Näkemiin siis ja terve!"

He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina

kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn

luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui

kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi

neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse,

Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

"Tunnetko tien?" kysyi Kivinen.

"Totta kai", vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori

surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja

selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle.

Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.

14.

Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.

Auto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja

huvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.

Kivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat

seikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä

kosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään

päämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle,

ja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa

väärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan

vähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa

ja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään

riippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi

prinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?

Neiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat

tuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen

matkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen

täytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään

ja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman

asian palvelukseen.

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen

hansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi

hänen puoleensa hymyillen.

"Mitä minun pitäisi ajatella?" tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti

lyhyeen.

"En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?"

Sanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.

"Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te

aavistatte sen kylläkin."

Neiti Riger käänsi päänsä poispäin.

Aamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja

seurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa.

Kivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi

kevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja

matkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin

raikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen,

tarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.

"Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten

järjestämme loukun Popoville?"

"Saanko ehdottaa", sanoi neiti Riger vilkkaasti. "Minä luulen

tietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää

hän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa

metsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän

olisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen

kilometrin piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov

ei tule."

Kivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta

sanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.

"Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia.

Voin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas

hiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan

teille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne

eivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne

paketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä

tapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi

liiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?"

Kivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli

yksinkertainen ja varma.

"Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti

metsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?"

"Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä

on niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen

täytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan."

"No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko

ajan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään

matkalle, neiti Riger?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

"Missä on palvelijattarenne?" kysyi Jorre äkkiä.

"Niin Minnako? Hän on Malmborgissa."

Seurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli

yksitoista. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas,

tyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.

"Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai

kuinka?"

"Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen."

"Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös,

ja salakuljettajilla on tilaisuus toimia."

Hän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta

mutkitta ohjaajan paikalle.

"Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa

herra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta

luulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?" lisäsi hän

veitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.

Jorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä

sittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei,

olkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle

takaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien

ohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja

kaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi

oppilaaksi.

Ajettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti

Riger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet

hyppäsivät maahan.

"Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!" Neiti Riger pani koneen

uudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. "Meidän on parempi ajaa

tätä pitkin", hän selitti.

Paikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin

ja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti

Rigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.

Päästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä

varovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he

heittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei

näkynyt, eikä mitään kuulunut.

"Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?" kysyi Kivinen.

"Tuolla vajassa", ja Jorre osoitti lautavajaa.

Kivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne.

Hän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti

aidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.

"Ei mitään", julisti hän. "Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies."

Kivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän

piilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt

pyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen

Kivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli

kerran tullut sisään.

"Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos

huomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä

kelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä,

piiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti

perässä. Onko selvä?"

"Kyllä." Jorre painalsi metsätielle.

Kivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan

jälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille

kaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden

kuuntelemaan.

Hänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä

voimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen

laskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan

ikkunan luo.

Surina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli

pysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä.

Kivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas.

Lentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni

vähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa,

ja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan.

Popov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty

nahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti

salakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti

hänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies

hyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja

kätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.

Popov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin

vaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli

kiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi

ympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja

astuen sisään.

Kivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin

astuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja

komensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja

salakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa

valahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut

poskilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan

kiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.

Kivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa

takaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen

laukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.

"Käykää sisään, herra Popov!" virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen

huoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa.

Sanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven

eteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa

kahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon

mahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein,

nahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.

"Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku

kohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta

te suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat

maaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan

ehdotus."

"Keitä te olette!" huudahti Popov.

"Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan

vaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te

olette, ja se riittää meille."

"Mutta ei minulle", raivosi vanki.

"Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte

asemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt

ratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte

siis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa

tekemisiin."

"Te ette siis olekaan esivallan edustajia", virkahti vanki

epäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät

vahingoniloisesti. "Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä

sopiakin."

Kivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.

"Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?"

Jorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka

jälkeen Popov sytytti savukkeen.

"Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!" toisti hän.

"Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana

kuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän

laukun ja sitten erinäisiä papereita."

"Laukusta en luovu", sanoi vanki kylmästi.

"Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen

pidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille

erinäisiä papereita."

"Mitä papereita?" kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.

Kivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja

käyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti

Rigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

"Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit", sanoi Kivinen yhtä

välinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.

"Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?" sanoi hän ilkeästi.

"Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa

nopeasti ja toimikaa sitten" -- Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja

tiukka.

"Te ette voi minua jättää viranomaisille", jatkoi salakuljettaja,

"sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni.

Huomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän

vankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä."

"Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te

olette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne."

"Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne."

"Riittää!" virkkoi Kivinen ja nousi ylös. "Kuulkaa nyt: ellette te heti

paikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja

jätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme

viranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät

nuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne.

Valitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!"

Popov mietti ja nyökkäsi sitten.

"Minä alistun."

"Paperit?"

Salakuljettaja nauroi. "Ne ovat täällä", ja hän pisti kätensä

povitaskuun. "Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi

jättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain

aseen riistämiseen."

Salakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.

"Hyvä on!"

"Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä.

Minulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä

pakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa

minulle muutama tuhat."

Kivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta.

Mies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti

lompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua.

Jorrella ei ollut sitäkään.

"Kelpaako teille jalokivet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

Sanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle.

Puukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon

sisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen,

huudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia

merenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei

löytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut

tietoakaan.

Kivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän

itsekin tästä odottamattomasta käänteestä.

"Missä ovat jalokivet?" huusi Kivinen, eikä hän voinut salata

suuttumustaan.

Popov nauroi ääneen. "En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena

kuin se ilmasta tipahti."

Jorre vahvisti salakuljettajan sanat.

"Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille", ei

salakuljettaja malttanut olla pistämättä.

"Nyt toimeen!" huudahti Kivinen. "Paperit meillä on. Moottoripyörälle!"

Äkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat

moottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä

kaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.

15.

Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.

Sanomalehtimies odotti, että heidät pidätettäisiin aseman kohdalla,

mutta nähtävästi ei lentokoneen vierailu ollut herättänyt suurempaa

huomiota siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvat olivat

sen nähneet. Asemamiehet ja muutamat laiturilla vetelehtivät

tyhjäntoimittajat katselivat kyllä pitkään moottoripyöräilijöitä, mutta

kukaan ei tehnyt yritystäkään matkan keskeyttämiseksi tai selitysten

vaatimiseksi.

Selvittyään asema-alueesta lisäsi Kivinen vauhtia, ja kuin lentäen

saapui moottoripyörä siihen paikkaan, johon neiti Riger oli jäänyt

autoineen.

Mutta nyt oli paikka tyhjä, auto ja neiti poissa.

Kivinen pysähdytti moottoripyörän, ja molemmat sanomalehtimiehet

hyppäsivät maahan.

"Poissa!" virkkoi Kivinen melkein kuin itsekseen.

He tarkastivat paikkaa. Pehmeään hiekkaan oli auto painunut syvään,

selvät jäljet olivat siitä todistuksena, ja ne osoittivat yhtä

kiusallisen selvästi, että auto oli lähtenyt liikkeeseen etelää kohti

viehättävine seikkailijattarineen.

Kivinen kirosi ääneen, sillä tällaista käännettä ei hän ollut voinut

edes aavistaa. Nyt hän muisti, kuinka innokas neiti Riger oli ollut

tutustumaan autoon, ja ymmärsi, että neitonen oli jo silloin

suunnitellut kepposta. Niin, ja hän oli puhunut ristiin. Hän oli ensin

maininnut aikoneensa odottaa Tukholmassa, ja sitten ilmoittanut

kohtauspaikan olleen lähellä Kuststadia. Mutta syytä hän ei ymmärtänyt.

Minkä vuoksi neiti Riger oli paennut, ja miten oli jalokivilaukun

laita? Popov oli ilmeisestikin saanut väärän paketin, mutta minne oli

oikea joutunut? Oliko sitä olemassakaan, ja tiesikö neiti Riger siitä

jotakin?

"Voimmeko saavuttaa auton?" kysyi Kivinen ja kääntyi Jorren puoleen,

joka miettiväisenä katseli auton pyörien uurteita pehmeässä hiekassa.

"Tuskin. Laskekaamme: lentokoneen vierailusta on kulunut nyt noin kolme

neljännestuntia. Tie on hyvinkin epämukava moottoripyörälle, mutta

autolle se kelpaa. Ja lisäksi, tarkastakaamme moottoripyörän

bentsiinivarostoa."

Jorre tarkasti säiliön. Siellä ei ollut täyttä neljännestäkään. Oli

selvää, ettei takaa-ajoa voinut ajatellakaan ennenkuin säiliö olisi

täytetty.

Kivinen istuutui varjoon tien sivuun ja otti esille kartan. Hän tutki

tietä, jota pitkin neiti Riger oli ajanut. Se vei seuraavalle asemalle

ja jatkui sitten radan vartta pitkin. Hän laski välimatkan ja pääsi

varmuuteen. Samassa kuului asemalta junan vihellys. Päiväjuna lähti

etelään. Neiti Riger ehtisi nousta siihen seuraavalla asemalla. Kaikki

oli ilmeisestikin edeltäpäin laskettu. Häntä harmitti, kun ei ollut

tullut heti tätä ajatelleeksi. Hekin olisivat ehtineet mukaan, mutta

nyt se oli myöhäistä.

"Herra Minck, ottakaa tämä pyörä ja koettakaa asemalta tai kauppalasta

saada bentsiiniä. Ajakaa sitten tänne takaisin. Minä lähden hiukan

tutkimaan."

Jorre pani moottorin käyntiin ja hyppäsi pyörän selkään. Kivinen lähti

kävelemään aukion laitaa pitkin. Sivutien varrella oli noin kolmensadan

metrin päässä huvila. Puutarhuri laitteli keittiökasvitarhassa joitakin

taimia. Kivinen tervehti ja aloitti keskustelua, esittäytyen

salapoliisiksi.

"Kuulitteko tai näittekö tässä noin tunti sitten lentokonetta?"

"Kyllä, kuulin sekä näin", vastasi mies ja kohosi pystyyn, katsellen

uteliaana esivallan edustajaa.

"Mistä se tuli?"

"Tuolta sisämaasta päin", ja mies viittasi kädellään. "Se lensi ensin

koko korkealla, mutta laskeutui sitten tässä lähellä aivan metsän

tasalle, lensi aukion laitaa pitkin korkeintaan kolmenkymmenen metrin

korkeudella, kohosi sitten lentäessään aseman yli ja hävisi minun

näkyvistäni."

"Huomasitteko autoa tuossa aukion laidassa?"

"En nähnyt mitään, mutta kohta lentokoneen hävittyä olin kuulevinani

moottorin jyskytystä sieltäpäin."

"Siis lentokone laskeutui aukiolle tullessaan?"

"Niin", vahvisti mies. Kivinen kiitti saamistaan tiedoista ja lähti

takaisin, heittäytyen varjoisaan paikkaan tupakoimaan ja odottamaan

Jorrea.

Puolen tunnin kuluttua saapui Jorre.

"Ajetaan suoraan Malmborgiin", sanoi Kivinen ja nousi pyörän selkään.

Tie ei ollut kuitenkaan niin huono kuin he olivat luulleet, ja pyörä

kiiti hyvällä vauhdilla. Auton jäljet olivat aivan selvät.

Asemalle oli matkaa yli peninkulman. He olivat ajaneet noin kymmenen

kilometriä, kun auton jäljet äkkiä poikkesivatkin sivutielle. Kivinen

hiljensi vauhtia ja ohjasi pyörän jäljille. Tie teki mutkan, ja sen ohi

päästyään huudahtivat molemmat sanomalehtimiehet hämmästyksestä. Tien

syrjässä seisoi heidän Tukholmasta hankkimansa auto. He pysähdyttivät

pyörän ja tarkastivat autoa. Neiti Rigeriä ei näkynyt. Hän oli

nähtävästi jättänyt auton tähän ja mennyt, ettei olisi herättänyt

epäluuloja, jalkaisin asemalle. Jorre tutki bentsiinisäiliötä ja

huomasi sen olevan vielä melkein puolillaan.

"Ottakaamme auto. Moottoripyörän voimme jättää asemalle

säilytettäväksi", ehdotti Jorre, ja Kivinen suostui. Jorre kiipesi

autoon ja monien yritysten jälkeen sai sen käännetyksi. Hän ajoi

edellä, ja Kivinen tuli perässä pyörällään.

Saavuttuaan asemalle vei Kivinen moottoripyörän tavaratoimistoon

säilytettäväksi. Jorre osti bentsiiniä kaiken varalta lisää. Kivinen

katseli hetkisen ympärilleen ja meni sitten lipunmyyjättären luo.

"Anteeksi", kysyi hän kohteliaasti tervehtien, "huomasitteko

mahdollisesti, että muuan nuori neitonen, matkapukuinen, kädessään

nahkainen laukku, osti lipun päiväjunalle?"

"Kyllä. Hän osti sen Malmborgiin. Hän tuli tänne viimeisillä

minuuteilla ja näytti koko lailla hermostuneelta."

"Kiitän." Kivinen kohotti hattuaan ja poistui Jorren luo, joka oli jo

pannut moottorin käyntiin. Auto lähti liikkeelle.

Kivinen tutki aikataulua. Jos kaikki kävisi hyvin, ehtisivät he

Malmborgiin samoihin aikoihin kuin Norjan-juna lähtisi sieltä. Jorre

lisäsi vauhtia.

Mutta kaikki ei käynyt laskelmien mukaan. Muutamassa ylämäessä halkesi

toinen takapyörän kumirengas, ja ennenkuin tilalle oli muutettu toinen,

meni kokonainen tunti. Myöhästyminen oli nyt varma.

He tulivat Malmborgiin lähes tunnin myöhästyneinä. Jorre ohjasi toisen,

paikkakunnan kahdesta, hotellin edustalle ja meni sisään. Palattuaan

hän ilmoitti, että neiti Rigerin palvelijatar oli asunut siinä ja

matkustanut pois Norjan-junalla. Hänen luonaan oli käynyt muuan neiti,

jonka tuntomerkit sopivat neiti Rigeriin.

Sanomalehtimiehet söivät hotellissa päivällisen, ja annettuaan teknikon

tarkastaa auton, lähtivät uudelleen liikkeelle. He aikoivat ajaa

suoraan raja-asemalle. Matkustajien passien järjestäminen veisi aikaa

puoli päivää, joten seikkailijat ehtisivät saavuttaa neiti Rigerin

ennenkuin tämä pääsisi poistumaan Ruotsista.

Auto kiiti eteenpäin kovilla ruotsalaisilla teillä, ja junan etumatka

väheni huomattavasti. Jorre hoiti ja ohjasi autoa erinomaisesti, ja hän

tuntui nauttivan tästä raikkaasta ja jännittävästä matkasta halki

Ruotsin. Kivisen suuttumus lauhtui vähitellen, mutta hän vannoi

itsekseen, että olivatpa sitten neiti Rigerin menettelyyn vaikuttaneet

mitkä syyt tahansa, neitonen saisi hiukan maistaa hänen kostoaan. Hän

kypsytteli mielessään muuatta pikku suunnitelmaa, jonka onnistuminen

pakottaisi neiti Rigerin muutamiksi hetkiksi sangen vakavaksi.

Illalla he olivat jo junan kanssa tasassa. Jorre lisäsi paremmilla

tieosilla vauhtia, ja kun maantie monin paikoin oikaisi paljonkin

mäkiseudussa kiemurtelevaa rataa, pääsivät he ratkaisevasti edelle.

Oli jo aivan hämärä, kun he ajoivat raja-asemalle. Juna saapuisi

parinkymmenen minuutin kuluttua. He veivät auton vuokravajaan ja

tilasivat huoneet hotellista, lähtien sitten asemalle. Heidän

odotettuaan muutaman minuutin saapui juna. Sanomalehtimiehet

tarkastivat syrjästä matkustajia.

Jorre tarttui Kivisen käsivarteen ja osoitti asemasillalle.

Neiti Riger laskeutui juuri ensiluokan vaunusta. Hän lähti yhdessä

palvelijattarensa kanssa kauppalaan päin. Sanomalehtimiehet seurasivat

pysyen kuitenkin näkymättömissä.

Neiti Riger ei ottanut ajuria, vaan tahtoi nähtävästi nauttia kävelystä

raikkaassa iltailmassa. Leveä puistokuja johti asemalta kauppalaan,

ja neiti Rigerin kulkiessa toista laitaa edellä, seurasivat

sanomalehtimiehet takana toisella puolella. Hotelli, jossa he asuivat,

oli tien varrella, mutta neiti Riger kulki sen ohi, pysähtyen viimein

erääseen toiseen. Hän keskusteli palvelijattarensa kanssa, tämä erosi

toiselle suunnalle, mutta neiti Riger meni sisään.

Sanomalehtimiehet pysähtyivät ulkopuolelle. Odotettuaan parikymmentä

minuuttia meni Jorre myöskin sisään, palaten muutaman hetken kuluttua.

"Hän asuu huoneessa n:o 16", ilmoitti hän Kiviselle.

"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?"

"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se

sijaitsee alakäytävässä."

"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?"

"Toisessa."

"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti."

Saavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne

täydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut

jättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt

muutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti,

ei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.

Jos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin

poistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän,

varovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa,

olisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi

mielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa

kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä

pyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta

jalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa,

kohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen

avulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin

sanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki

senjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon,

tarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan

valmiin.

"Minä odotan siis täällä nyt", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin.

"Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen

summittainen käsitys."

Jorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui.

Ovenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti

esiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat

täydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.

"En aio aikaansaada mitään häiriötä", kiirehti Jorre heti selittämään,

"mutta pyytäisin saada muutamia tietoja eräästä tänä iltana hotelliin

tulleesta neidistä, neiti Rigeristä."

"Kyselkää! Minä annan kaikki tiedot, jotka voin antaa", vakuutti

ovenvartija.

"Ensiksikin: asuuko neiti Riger yksin huoneessaan?"

"Asuu."

"Se on hyvä. Eikö hänen palvelijattarensa ole ollenkaan tässä

hotellissa?"

"Tänä iltana tuli tänne ainoastaan yksi neiti."

"Onko mikään neiti Rigerin huoneen viereisistä huoneista vapaa?"

"On kyllä: numero 12."

"Voiko sitä saada käyttää puoleksi tunniksi. Me maksamme kyllä hyvin."

"Se on helppo järjestää. Tässä on avain."

Ovenvartija ojensi avaimen Jorrelle, joka pisti sen taskuunsa.

"Onko teillä vara-avaimia huoneisiin?"

"On. Mihin huoneeseen haluatte sellaisen, omaanneko?"

"Ei, neiti Rigerin."

Ovenvartija kopeloi kaapissaan hetkisen ja antoi sitten Jorrelle toisen

avaimen.

"Kiitän. Ja nyt viimeinen pyyntö: näyttäkää minulle hänen passinsa."

Mies selaili matkustajien matkatodistuksia ja passeja ja veti viimein

esille halutun. Jorre tarkasti sen mielenkiinnolla ja vihelsi sitten.

Kaikki meni hyvin.

"Milloin lähtee juna Norjaan?" kysyi hän vielä.

"Huomisaamuna kello 5.18."

Jorre veti esille lompakkonsa ja maksoi pyöreähköstä huoneesta ja

saamistaan tiedoista.

"Pyytäisin vain, että jos joku sattuisi soittamaan neiti Rigerille, te

kävisitte ilmoittamassa hänelle, että hän tulisi puhelimeen."

Ovenvartija lupasi, ja Jorre pujahti ulos, rientäen odottavan Kivisen

luo. Hän kertoi tälle matkansa tulokset. Molemmat miehet maksoivat

laskunsa, auto asetettiin valmiiksi vajan edustalle ja Kivinen lähti

samaan hotelliin, josta Jorre juuri oli tullut, povellaan Jorren

poimimista kivistä laitettu paketti. Hän pujahti sisään hotellin

pääovesta, juoksi nopeasti rappuja ylös toiseen kerrokseen, pysähtyi

n:o 16:n edustalle, kuunteli siinä hetkisen ja sitten melkein

äänettömästi avasi oven n:o 12:een.

Päästyään huoneeseensa sulki Kivinen oven perässään ja jäi sen luo

kuuntelemaan. Neiti Riger oli ollut kaikesta päättäen valveilla, sillä

sisältä oli kuulunut liikettä ja sähköt olivat olleet sytytetyt.

Sanomalehtimiestä jännitti aikomansa yrityksen rohkeus ja hiukan

humoristinen häikäilemättömyys. Hän katsoi kelloaan. Aikaa oli vielä

runsaasti viisi minuuttia. Hän istahti pöydän ääreen ja äkkinäisestä

mielijohteesta kirjoitti muutaman sanan paperilapulle, jonka hän

kiinnitti pakettiin.

Alhaalta kuului puhelinsoitto, ja muutama hetki senjälkeen kuuluivat

ovenvartijan hitaat ja raskaat askeleet. Ne kulkivat pitkin käytävää ja

pysähtyivät neiti Rigerin huoneen edustalle. Kuului koputusta, ovi

avattiin ja ovenvartija lausui:

"Neiti Rigeriä pyydetään puhelimeen!"

Neiti Riger huudahti heikosti, mutta hillitsi itsensä ja seurasi

ovenvartijaa alas. Kivinen jännitti kuuloaan. Kun askeleet vaimenivat,

avasi hän ovensa, pujahti käytävään ja hiipi neiti Rigerin ovelle. Se

oli auki, kuten hän oli odottanutkin. Neiti Riger ei ollut huomannut

sitä sulkea.

Sanomalehtimies livahti sisään ja loi nopean, tutkivan silmäyksen

huoneeseen. Sohvalla näkyi matkalaukku, joka oli puoleksi auki. Kivinen

hyppäsi sohvan luo ja avasi laukun kokonaan. Siellä oli vaatteita ja

yhtä ja toista matkatavaraa, mutta alimmaisena pitkulainen nahkalaukku.

Hän veti sen esille, avasi sen pöydällä, sulloi taskuunsa sen

sisällyksen ja tunki nahkasuojuksen sisään kivipakettinsa. Se oli

hiukan liian suuri, mutta sitä ei voinut auttaa. Suljettuaan

nahkalaukun asetti Kivinen sen takaisin matkalaukkuun, pani muut

tavarat entiseen järjestykseen, hiipi ovelle ja pujahti käytävään,

päästen huoneeseensa samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta

portaita. Sanomalehtimies kuunteli oven takana, ja kuultuaan neiti

Rigerin menneen huoneeseensa hän pujahti taas käytävään, laskeutui

nopeasti, mutta äänettömästi alakertaan, jätti ovenvartijan huoneeseen

molemmat avaimet ja riensi ulos.

Pieni rajakauppala nukkui. Sanomalehtimies kiiruhti pitkin autioita

katuja ja saapui autovajan luo, jossa Jorre jo odotteli autossaan. Sen

kaksi lyhtyä heitti häikäisevän kirkkaan valojuovan tielle.

"Onnistuitteko?" kuiskasi Jorre ja kumartui Kivisen puoleen.

"Kyllä", vastasi sanomalehtimies hengästyneenä ja kiipesi autoon.

"Prinssin miljoonat ovat nyt taskussani. Mitä neiti Riger sanoi

puhelimessa?"

"Sikäli kuin saatoin päätellä äänestä, menetti hän kokonaan malttinsa.

Ilmoitin, että hänen pitää heti huomenaamulla matkustaa Norjaan.

Esiinnyin yhtenä salakuljettajana ja vahvistin sen kertomuksen, jonka

neiti Riger sai kuulla jo meiltä. Pidättelin häntä puhelimessa niin

kauan kuin jaksoin. Kai aika riitti?"

"Kyllä se riitti, mutta ei ylikään jäänyt. Pujahdin huoneeseeni samalla

hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Selvä on! Lähdetään!"

Auto lähti liikkeelle kohti Norjan rajaa. Kivinen järjesti prinssin

miljoonat sopivammin taskuissaan.

16.

Leikistä on maksettava leikin hinta.

Tullipuomin luona auto pysähdytettiin. Se ja matkustajat

joutuivat perusteellisen tutkimuksen ja tarkastuksen alaisiksi.

Sanomalehtimiesten passit olivat kuitenkin täydellisessä kunnossa,

Jorrenkin, sillä tukholmalaisen suurlehden reportterina hänellä oli

aina varalla passi naapurimaihin. Autoon kohdistivat tullivirkailijat

sensijaan suuremman huomion, kuitenkin ilman tulosta, sillä prinssin

miljoonat olivat hyvässä piilossa sinkkilaatikossa, joka vuorostaan oli

yhdessä bentsiinisäiliössä. Jännittyneesti katseli Kivinen, kun

virkailijat avasivat säiliön, mutta hämärä esti huomaamasta, ettei

säiliön näennäinen pohja ollutkaan todellinen, vaan jalokivilaatikon

kansi.

"Selvä on!" julisti virkailija, ja matkustajat kiipesivät autoon, joka

verkalleen lipui pitkin tietä rajaviivalle. Sen toisella puolen oli

taas tutkimus ja tarkastus, mutta sanomalehtimiehet selvisivät täällä

yhtä hyvin kuin Ruotsissakin. Kivinen nosti hattuaan, ja auto hurahti

täyteen vauhtiin. Oltiin Norjassa, ja edessä aukeni leveä ja kova tie

kesäyön varjottomassa valaistuksessa. Auton kumit suhisivat pehmeästi,

ja ilma soi korvissa.

He ajoivat koko yön. Parissa pikkukaupungissa täytettiin

bentsiinisäiliöt ja muutettiin pari kumia sekä ruokailtiin, ja sitten

uudelleen matkaan. Sivuutettiin Kristianiaan johtava maantie ja

rautatie ja ohjattiin Skagerrakin rautatielle. Tie oli leveä ja hyvä,

mutta kiemurteleva, nouseva ja laskeva, ja väliin sai auto kiivetä

ylös, vähin liukua pitkissä kierteisissä alamäissä varovaisesti ja

hitaasti. Kun tie puikahti rannalle, levisi etelässä näkyviin

sumuharsoinen, suolatuntuinen, vihertävä Skagerrak ärjyvine

maininkeineen, ja jossakin kaukana sen takana Atlantin rannaton ulappa.

Aamupäivällä ohjasi Jorre auton taitavasti pieneen huvila- ja

kylpypaikkaan pitkän, suojaisen lahden poukamaan, jonka vesi kahden

korkean ja pitkän kallioniemen välissä lepäsi melkein tyynenä,

rantahyrskyjen pauhatessa niemen nenässä ja roiskuttaessa vaahtoa alati

kosteille rantakiville. Harmaat punatiilikattoiset pikku talot olivat

sopeutuneet vuorien rinteille, ja niiden välissä kiemurtelivat

kävely- ja ajotiet. Kauppalan toisessa laidassa oli kirkko, toisessa

hotelli komean puutarhan keskellä, ja leveä valtatie johti alas rantaan

kasinolle ja kylpylaitokseen sekä sieltä parin kolmen kilometrin päässä

olevalle rautatieasemalle. Paikka oli eristetty ja yksinäinen ja

kuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä suurten keskusten kanssa, sinne

pääsi sekä rautateitse että laivalla, joten se oli kuin luotu pienten

-- eikä aina niin pientenkään -- seikkailujen näyttämöksi, joita

nykypäivien maailma kihisee yhtä täynnä kuin kevätlammikon vesi

pikkueläviä, vaikka syrjäinen niiden havaitsemiseksi tarvitsee

mikroskooppisen tarkkaa huomiokykyä, keksiäkseen noiden huolettomien ja

elämäniloisten ihmisten joukosta seikkailudraamojen tai -komedioitten

näyttelijät, sankarit ja tahdottomat statistit.

Sanomalehtimiehet tiesivät, että Kuststadin lentokoneseikkailu tulisi

päättymään tässä kauppalassa, kaikessa hiljaisuudessa, mutta tavalla,

jota sen näyttelijät eivät seikkailuun ryhtyessään olisi voineet

mitenkään edes uneksia. Suomalainen sanomalehtimies oli nyt

lopullisesti kypsyttänyt suunnitelmansa, tai oikeastaan kaksi

suunnitelmaansa. Hän panisi ne täytäntöön. Ja neiti Riger saisi

leikistään maksaa leikin hinnan.

Seikkailijat ohjasivat auton hotellin edustalle ja astuivat maahan.

Auto vietiin vajaan, ja sanomalehtimiehet nousivat leveitä, ilmavia

portaita pitkin hotellin vastaanottohuoneeseen, tilaten itselleen

huoneen. Heidät ohjattiin sinne. Kivinen tilasi aamiaisen huoneeseen,

sillä likaisina ja pölyisinä pitkän automatkan jälkeen he eivät

tahtoneet mennä alas ruokasaliin.

"Milloin saapuu Ruotsinjuna?" kysyi Kivinen tarjoilijalta.

"Kello 4.32."

"Varaatte kaksi huonetta lisää neidille ja hänen palvelijattarelleen.

Laittakaa auto asemalle vastaan."

Kivinen kuvasi neiti Rigerin ulkomuodon, ja Jorre hymähteli itsekseen.

Mitähän seikkailijatar sanoisi saavuttuaan?

"Mutta muistakaa, ettette mainitse meistä mitään, jos neiti sattuisi

jotakin kysymään. Sanotte vain, että teille on tullut määräys. Muuten,

herättäkää meidät siinä puoli neljältä, joka tapauksessa ennen junan

tuloa. Oletteko ymmärtänyt?"

Tarjoilija kumarsi ja lupasi täyttää määräykset. Hänen poistuttuaan

söivät automatkailijat hyvällä ruokahalulla aamiaisensa, riisuivat

hiukan yltään ja ojentautuivat vuoteilleen levätäkseen muutaman tunnin

ajan ja käydäkseen senjälkeen uusin voimin seikkailuihinsa.

Kivinen sytytti savukkeen, imaisi pari kertaa hienoa tuoksua

sieraimiinsa ja vaipui horroksiin. Kello löi puoli kaksitoista.

He nukkuivat kolme ja puoli tuntia, sillä kello löi juuri kolme, kun

Kivinen havahtui. Hän hyppäsi lattialle ja tunsi melkoisesti

virkistyneensä. Herättämättä Jorrea hän peseytyi perusteellisesti

kylmällä vedellä, siisti hiukan itseään ja tunsi taas olevansa kuin

uusi ihminen.

Hän painoi soittokellon nappulaa, ja tarjoilija koputti ovelle, astuen

sisään. Kivinen pyysi sanomalehtiä, ryhtyen sitten niitä lukemaan. Hän

toivoi löytävänsä erään uutisen, joka vahvistaisi hänen otaksumaansa.

Hän tutki lehdet tarkkaan, tarttui viimeiseen ja keksi kuin keksikin

pikku-uutisten joukosta sen, jota oli etsinytkin. Se oli lyhyt ja

melkein arvoton muille kuin hänelle:

"Mikäli olemme saaneet tietää, saapuu... ent. prinssi Kristianiaan

lauantaina. Prinssi matkustaa yksityishenkilönä."

Kivinen pani lehden pöydälle ja vihelsi hiljaa. Neiti Riger kohtaisi

siis prinssin huomenna ja luovuttaisi hänelle jalokivistä saamansa

hinnan, nimittäin ensimmäisestä lähetyksestä. Toisen nahkalaukun

sisällys oli Kivisen matkalaukussa. Sanomalehtimies ihmetteli vain,

millä tavoin neiti Riger oli aikonut salakuljettaa jalokivet Ruotsista

Norjaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Jorrekin heräsi ja nousi ylös. Miehet

ottivat hattunsa ja lähtivät ulos. Ilma oli ihana, ylhäällä suhiseva

merituuli loi raikkautta, ja vuonokauppala loisti taloineen,

puutarhoineen ja nurmikkoineen keskikesän heleydessä. He kulkivat

puiden reunustamaa tietä pitkin asemalle päin, mutta pyörsivät takaisin

ja menivät hotellin yläverannalle ollakseen läsnä, kun neiti Riger

saapuisi hotelliin. Jos hän saapuisi ollenkaan? Kivinen oli kuitenkin

melkein varma, ettei neiti Riger voisi toisinkaan menetellä.

Tilattuaan hiukan juotavaa he istuutuivat pöydän ääreen ja näkivät

kauempana tiellä kaksi autoa tulossa hotellia kohti. Niiden ollessa

lähempänä tunsi Kivinen toisessa vaunussa istuvan neiti Rigerin ja

tämän palvelijattaren. Auto pysähtyi pääoven edustalle, ja matkustajat

astuivat maahan. Solakkana ja notkeana neiti Riger lähti nousemaan

portaita, mutta Kivinen oli huomaavinaan hänen kasvoillaan hätääntyneen

ja harhailevan ilmeen.

Verannan ovi oli auki vastaanottohuoneeseen, ja molemmat miehet

kuulivat aivan selvään siellä syntyneen keskustelun. Kivinen nautti

kuin koulupoika pikku kepposensa onnistumisesta.

"Saanko kaksi huonetta", sanoi neiti Riger, ja hänen äänestään kuului

halu päästä mahdollisimman pian yksinäisyyteen.

"Anteeksi", kuului ovenvartija sanovan, "mutta neidin nimi on

luultavasti Riger?"

Tulija ei voinut pidättää huudahdusta.

"Niin... on kylläkin, mutta miten tämä on mahdollista?" sopersi hän

kiihtyneenä.

"Meille on tullut määräys varata teille ja palvelijattarellenne kaksi

huonetta", selitti ovenvartija.

"Varata meille kaksi huonetta! Miten tämä on mahdollista? Kuka teille

on sellaisen määräyksen antanut?" Neiti Riger tunsi joutuneensa

keskelle tapauksia, joiden syytä ja alkuperää hän ei voinut

aavistaakaan.

"Sitä me emme tiedä. Aamupäivällä tuli sähkösanoma. Kai se on oikein?"

kysyi ovenvartija.

"On kyllä", sanoi neiti Riger venytellen. "Niin, ehkä onkin niin, että

serkkuni on sähköttänyt tänne jo edeltäpäin ja kaiken varalta.

Hämmästyin vain, sillä en ollut itsekään varma tulostani. Kiitän joka

tapauksessa. Ohjatkaa minut huoneeseeni."

Kivinen hymähti mielessään neiti Rigerin yksinkertaiselle serkkuun

vetoamiselle. Mutta nopeasti sanomalehtimiehet kumartuivat lasiensa

ääreen, kun neiti Riger ovenvartijan opastamana ja palvelijattarensa

seuraamana samassa vilahti oven ohitse. Hän ei kuitenkaan mitään

huomannut.

Kivinen ja Jorre vetäytyivät huoneeseensa koko iltapuoleksi.

Tarjoilijalta sai Kivinen tietää, että neiti Riger asui huoneessa n:o

23, että hän oli tilannut päivällisen huoneeseensa ja lähettänyt

sähkösanoman Köpenhaminaan.

-- Prinssille, -- ajatteli Kivinen.

Hän istui ikkunan ääressä ja katseli puutarhan läpi hämärtyvälle

lahdelle. Kasinolta kuului soittoa, jotkut rattaat rämisivät kovalla

tiellä, ja lehdet suhisivat hiljaisessa tuulessa. Lahdensuulta

kantautui maininkien kohina kaukaisena yhtämittaisena meluna

rauhalliseen hotellihuoneeseen. Jorre makaili leposohvalla ja

kirjoitteli lehdelleen pirteää matkakuvausta autoretkeltä Ruotsin ja

Norjan halki, puhallellen sekä ulkonaisesti että sisäisesti tyytyväisen

näköisenä hienoja savuhattaroita sivulleen. Kivinen oli kertonut

hänelle koko seikkailun alusta saakka ja luvannut, että hän saisi

kirjoittaa siitä selostuksen sanomalehdelleen, kuitenkin sellaisessa

muodossa, etteivät seikkailun toimivat henkilöt joutuisi kärsimään.

Nuori sanomalehtimies tiesi ansaitsevansa kannuksensa tällä matkalla.

Alkoi jo hämärtää, kun ovelle koputettiin.

"Sisään!" sanoi Kivinen kohoutumatta mukavasta asennostaan

nojatuolissa. Oviaukkoon ilmestyi tarjoilija, joka livahti sisään ja

sulki oven perästään.

"Ajattelin teidän ehkä haluavan tietää, että neiti Riger lähti juuri

kävelemään", virkkoi hän hiljaa.

"Teillä on sattuvat ajatukset", naurahti Kivinen hieman ivallisesti,

"mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?"

"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä

ehtinyt kauas."

"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai

palvelijattarensa seurassa?"

"Yksin."

"Hyvä on."

Tarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli

kiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.

"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä", hän sanoi.

"Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi,

monesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi,

että ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta."

"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin", vastasi

Kivinen ja nousi ylös. "Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja

puhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin."

Hotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle.

Neiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan

lähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin.

Päästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella

lahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin

reunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin

askelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies

kohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien

virkkoi levollisesti:

"Hyvää iltaa, neiti Riger!"

Hän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa

kasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä

nytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat

suonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten

välistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän

nopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi

samassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia

palauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa

rauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren

edessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen

sisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä.

Neiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin

häivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.

"Herra Kivinen, te olette noita!" huudahti hän toistamiseen

ihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä,

voimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen

kasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.

"En suinkaan", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin

niemelle. "En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän

suomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja

vääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy

sitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään."

Neiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä

sanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi

äkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli,

päättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan

edustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden

kallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja

tuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan

yläverannalle pienen pöydän ääreen.

"Miten te löysitte minut?" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut

tarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.

"Ei minun tarvinnut etsiäkään", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti,

"sillä tiesin matkanne päämäärän."

"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut",

muistutteli neiti Riger.

"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se

riitti."

"Minä en näyttänyt teille passiani", lausui neitonen lujasti. "Muistan

kyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt."

"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa,

muistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin", valehteli Kivinen,

sillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä

toistaiseksi.

Neiti Riger pudisti päätänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Ja miten te tulitte?" jatkoi hän hetken perästä kuulusteluaan.

"Ehdittekö tänne ennen minua?"

"Kyllä. Muistattehan kai, että jätitte automme maantielle. Tulimme

siinä tänä aamuna. Ja tietäen, että te tulette iltapuolella, rohkenin

tilata teille huoneetkin hotellista."

Neiti Riger tuntui saaneen takaisin kaiken itsehillintänsä, sillä hän

nauroi vallattomasti.

"Ja kaiken tämän olette kai järjestänyt kostoksi siitä, että karkasin

luotanne Kuststadissa?"

"Tietysti, ja kai teidänkin täytyy myöntää, että rikokseen katsoen on

kosto toistaiseksi ollut sekä lievä että onnistunut?"

"Onnistunut kylläkin, mutta en sano sitä lieväksi. Menetin kokonaan

malttini tullessani hotelliin ja kuullessani, että minulle oli jo

tilattu huoneet..."

"Niin, me kuulimme teidän keskustelunne", keskeytti Kivinen sangen

kuivasti.

"Te olette kostonhimoinen ja nautitte kostonne viimeiseen tippaan",

sanoi neiti Riger teennäisen surkeasti.

"Ehkä, mutta nyt haluaisin tietää, miten matkanne sujui? Te saitte

tietenkin jalokivilaukun, koska herra Popov ja teidän nöyrin

palvelijanne sai vain meren rantakiviä."

"Sain", virkkoi neitonen ja muuttui samalla vakavaksi.

"Niin, me pusertelimme herra Popovilta tietoja ja papereita puolisen

tuntia, ennenkuin tutkimme laukun sisällyksen ja huomasimme laukun

kivipussiksi. Jätimme silloin Popovin omiin oloihinsa ja hyppäsimme

moottoripyörälle. Kohtauspaikka oli tyhjä. Jatkoimme matkaamme, ja nyt

olemme täällä. Paperit ovat tässä" -- ja kohteliaasti kumartaen ojensi

Kivinen muutaman paperin neiti Rigerille. "Olette nyt luultavasti

tyytyväinen. Paperit ovat tässä ja jalokivet huostassanne."

Neiti Rigerin ilme näytti rukoilevalta, mutta samalla hän tarkasti

sanomalehtimiestä.

"Minä sain kyllä jalokivet, mutta ne _varastettiin_ minulta rajalla",

sanoi hän hitaasti. Ainoakaan väre ei antanut sanomalehtimiestä ilmi.

Hän puhkesi aivan luonnolliseen hämmästyksen huudahdukseen.

"Varastetut! Mitä nyt teette? Ja prinssi saapuu huomenna!"

"Mistä te tiedätte prinssin saapumisesta, te noita?"

"Luin sanomalehdestä uutisen. Mutta se on nyt toistaiseksi sivuseikka.

Kertokaahan, miten varkaus tapahtui?"

"Ihmeellisintä koko asiassa on, etten sitä tiedä. En laskenut laukkua

hetkeksikään näkyvistäni, mutta kun viime yönä lähdin ennakolta tehdyn

sopimuksen mukaan muutaman jalokivikauppiaan luo rajakauppalassa,

huomasin laukun avattuani sen sisältävän pieniä kiviä. Malmborgissa

olin kuitenkin todennut sen sisältävän jalokiviä."

Sanomalehtimies kuunteli näennäisesti hyvin tarkkaavaisena, mutta

sisäisesti hän oli hyvillään, että kepponen oli niin täydelleen

onnistunut.

"Ettekö siis edes tiedä, missä varkaus on tapahtunut?" kysyi hän hetken

kuluttua.

"En osaa sitäkään sanoa. Junassa vartioin laukkua huolellisesti, toin

sen hotelliin, eikä huoneessani siellä käynyt ketään vierasta

henkilöä."

"Ettekö epäile salakuljettajia?"

"Mutta nehän ovat vangitut, Popovia lukuunottamatta, josta jo

kerroitte. Niin, oikeastaan, heitä minä epäilenkin, sillä

rajakauppalassa soitti minulle muuan ja kehoitti mitä pikimmin

pakenemaan Norjaan. Olin niin täydellisesti hämmästynyt, etten ehtinyt

edes tiedustella, kuka hän on, miten hän oli päässyt jäljilleni ja

tiesi minun oleskelevan hotellissa. Ja varkaan on täytynyt tietää

edeltäpäin jalokivistä, sillä muutoin olisi viety koko laukku. Nyt on

lisäksi vielä vaivauduttu vaihtamaan jalokivet tavallisiin kiviin."

"Jalokivet oli siis vaihdettu?"

"Niin, ja käärön päällä oli pieni paperilappu, jossa oli sanat: Se

parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!"

"Ja mitä yhteyttä olisi noilla sanoilla ja tapahtumilla?"

"Niin, kuulkaas, minä kerron nyt hiukan. Minä ja veljeni, tehän

tiedätte, epäilimme salakuljettajia ja päätimme heidät pettää, niinkuin

he olivat päättäneet pettää meidät. Suunnitelma oli veljeni, ja se oli

seuraava: hän lentäisi etelämpänä Kuststadia sisämaahan päin ja sen

kohdalla kääntyisi merelle. Minun tuli olla sillä paikalla, johon

jätitte auton. Siihen veljeni heitti jalokivipaketin, mutta toisen

paketin hän heitti huvilani puutarhaan, jossa salakuljettaja oli

vartioimassa. Oli luultavaa, että epäluulot kohdistuisivat vain toiseen

pakettiin ja poliisi pääsisi vain kivipaketin perille. Minä olisin

sillä aikaa paennut Norjaan. Suunnitelma oli koko yksinkertainen ja

epäjohdonmukainenkin, mutta me laadimmekin sen aivan viime hetkessä,

sillä sattumalta sain tietää Kahlin ja Popovin suunnitteleman

kaappauksen. Mahdollisen kiristyksen pelossa en tahtonut paljastaa

joukkuetta. Aioin asettaa kaikki yhden kortin varaan ja voittaa. Ja

voitin myös", sanoi neiti Riger lujasti.

"Ja me tulimme väliin", virkkoi sanomalehtimies, "mutta kuultuanne

Popovin päässeen pakenemaan, te ette luopunut suunnitelmastanne, vaan

lähditte meidän kanssamme Kuststadiin, karaten sitten ilman muuta ja

narraten meidät perinpohjaisesti. Erittäin kauniisti tehty!"

"Mutta ottakaa huomioon, että minun täytyi saada paperit Popovilta."

"Miksi annoitte ne hänelle, vaikka tiesitte hänet petturiksi?"

"Ne paperit, jotka annoin hänelle myöhemmin, eivät todistaneet mitään.

Mutta aikaisemmin olin antanut hänelle yhden, ja se olisi riittänyt."

Sanomalehtimies nauroi hiukan katkerasti.

"Te olette loistavan älykäs ja kylmä. Se tuottaa kunniaa päällenne. Ja

huvittaaksenne sitten itseänne te asetitte meidät narrin osaan,

vangitsemaan Popovia kivipusseineen. Ettekö luottanut minuun?"

"Luotin", sanoi neiti Riger yksinkertaisen vakuuttavasti.

"Naisellinen johdonmukaisuus on jotakin bolshevistista

johdonmukaisuutta. Te luotitte minuun, kun hankin teille papereita

Popovilta, mutta ette silloin, kun vastaanotitte jalokivilaukun?"

"Tässä ei ollut kysymys luottamuksesta", lausui neiti Riger nopeasti.

"Mistä sitten?" kysyi sanomalehtimies ja katsoi kaunista

seikkailijatarta tutkivasti. Neiti Riger suipisti pientä suutaan ja

pudisti päätänsä.

"Ei mistään!" vastasi hän, katsomatta Kiviseen. He olivat molemmat

ääneti. Ylhäällä suhisi tuuli, maininkien kohina kantautui

yhtämittaisena pauhuna, ja lahden toinen rantama hämärtyi

näkymättömiin.

"Tiedättekö, neiti Riger, että olen koko ajan jatkuvasti menetellyt

virheellisesti teitä kohtaan", aloitti sanomalehtimies.

"Kuinka niin?"

"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta

ominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat,

ominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa..."

"Mitä?"

"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän

ja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa,

mutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui

vakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä,

minun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat,

jotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja

tunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi,

mutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja

niinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin.

Siitä syystä te karkasitte, eikö totta?"

Neiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.

"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan."

"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen", sanoi sanomalehtimies

lujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. "Mutta

jättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?"

Seikkailijatar muuttui vakavaksi.

"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta

käsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa

muuta kuin totuuden."

"Eikö hän teitä epäile?"

"En tiedä. Vastattava minun on."

"Niin, leikistä on maksettava leikin hinta. Intohimot kostavat itsensä

ja itserakkaus käy kalliiksi. Koetitteko saada selvää varkaudesta?"

"En voinut tehdä paljoakaan. Poliisille ei voinut ilmoittaa, sillä

silloin olisin itse joutunut kiinni. En uskaltanut kuulustella edes

hotellin palvelusväkeä."

Neiti Riger nojasi päänsä käsiin ja tuijotti eteensä. Sanomalehtimies

tunsi heltyvänsä, ja hänen täytyi voittaa itsensä, ollakseen

paljastamatta itseään. Ei, hän oli nyt voiton puolella, ja jos hän

tahtoi todella voittaa, täytyi hänen menetellä harkitusti. Itsepäinen

seikkailijatar oli masennettava. Neiti Rigerin oli maksettava leikistä

leikin hinta. Lääke oli ehkä hiukan liian voimakasta, mutta

sanomalehtimies tiesi, etteivät pikkuannokset pystyisi neiti Rigeriin.

Taistelussa saattoi vain joko voittaa tai joutua tappiolle. Ja hän

tahtoi voittaa.

Ja sensijaan että olisi kertonut oman kepposensa ja päästänyt neiti

Rigerin miljoonahuolistaan, hän vaikeni ja katseli miettiväisenä

lahdelle. Hän ei enää tarjoaisi apuaan. Ja ikäänkuin arvaten hänen

ajatuksensa laski neiti Riger äkkiä kätensä pehmeästi hänen kädelleen.

"Minulla ei ole oikeutta, mutta" -- ääni kuulosti sangen

alistuvaiselta, ja sanomalehtimies oli varma, ettei se ollut

teeskennelty -- "antakaa armon nyt käydä oikeudesta. Ettekö voisi

auttaa minua jollakin tavalla?"

Sanomalehtimies katsoi syviin silmiin, ja ratkaisevasti voiton puolella

ollen hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin vastustamatonta kiusausta

luopua kostostaan ja käyttää suorinta tietä voittoon. Mutta hän tahtoi

olla varma, eikä noihin silmiin niiden syvyydestä huolimatta saattanut

luottaa. Molemmat olivat suloisia, sekä kosto että rakkaus, ja hän

päätti nauttia kumpaisestakin.

"Hyvä. Minä autan, mutta seuraavilla ehdoilla: saan menetellä mieleni

mukaan, en tee tiliä teille aikeistani, ja jos saan takaisin jalokivet,

on minulla oikeus, mikäli prinssi suostuu, käyttää niistä kymmenen

prosenttia esittämääni tarkoitukseeni, en tietenkään välillisesti eikä

välittömästi omaksi hyväkseni. Suostutteko?"

"En ymmärrä ehtojanne, mutta suostun", sanoi neiti Riger keventyneenä

ja ojensi kätensä.

He palasivat hotelliin.

Iltamyöhällä lähtivät sanomalehtimiehet kaikessa hiljaisuudessa autolla

Kristianiaan.

17.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Aamulla sanomalehtimiehet olivat Kristianiassa. Auton he jättivät

hotelliin, veivät matkalaukkunsa huoneeseen ja lähtivät itse ulos

kesäaamun valkeassa hämyssä kylpevään kaupunkiin.

Suurkaupunki ei nukkunut. Satamassa virkosi vähitellen työ, laivoihin

alettiin nostattaa höyryä, samoin höyryvinttureihin, rautatieasemalta

kulki tavarakuormia, kadunlakaisijat olivat toimessaan, ja heidän

rantaan ehdittyään kuului jo veturin vihellyksiä satamaradalla. Ilma

oli kirkas, hiukan kylmä, veden yllä leijaili huurua ja siellä täällä

pisti sumusta esiin vain talojen yläosat ja kirkkojen tornit.

Sanomalehtimiehet kulkivat pitkin sataman reunaa, nauttien varhaisesta

aamuhetkestä ja raikkaasta ilmasta.

"Milloinkahan prinssi saapuu?" kysäisi Jorre, katsoen samalla kelloaan.

Se läheni viittä.

"Laiva tulee kello kuusi aamulla, mutta me kai saamme tietää prinssin

oleskelupaikan jostakin sanomalehdestä."

"Ei, me teimme tyhmästi, jättäessämme auton hotelliin. Voisimme odottaa

siinä laivan tuloa, ja sitten seurata prinssiä hotelliin."

Kivinen mietti hetkisen.

"Ehkäpä niin onkin parasta. Meidän ei tarvitse ilmoittaa itseämme

kenellekään. Ehdimmekö vielä hakea auton?"

"Kyllä, vallan hyvin."

Sanomalehtimiehet kääntyivät takaisin ja palasivat hotelliinsa. Vähän

ennen kuutta he olivat uudelleen satamassa. Jorre ohjasi auton laiturin

vireen. Sinne oli aikaisemmin saapunut joukko autoja ja ajureita,

tullivirkailijoita ja poliiseja. Kööpenhaminan laiva laski laituriin

muutaman minuutin yli kuusi, ja matkustajat alkoivat tulla maihin,

läpäistyään ensin tulli- ja passitarkastuksen.

Molemmat sanomalehtimiehet pitivät tarkoin silmällä matkustajia.

Melkein heti he tunsivat prinssin, pitkän, mustan, kalpeakasvoisen

nuoren miehen, joka nähtävästikin entisen sotilaspalvelijansa

seuraamana laskeutui laivasta. Prinssin tavarat vietiin autoon,

palvelija istuutui kuljettajan viereen, ja auto läksi liikkeelle.

Samassa Jorrekin pani oman autonsa käyntiin ja ohjasi prinssin auton

jälkeen. He ajoivat läpi kaupungin muutamaan suureen hotelliin, jonne

prinssi pysähtyi.

Jorre seisahdutti auton jonkun matkan päähän ja lähti hotelliin,

onnistuen saamaan tarpeelliset tiedot.

Kello yhdeksän aikaan sanomalehtimiehet saapuivat uudelleen prinssin

hotelliin. Kivinen oli päättänyt nyt lopullisesti toteuttaa

suunnitelmansa.

He kysyivät hotellin ovenvartijalta prinssiä. Hän neuvoi heidät toiseen

kerrokseen. Käytäväpalvelija vei prinssille Kivisen käyntikortin

suljetussa kuoressa. Sanomalehtimies oli kirjoittanut korttiin muutaman

sanan ja oli varma vastaanotosta. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä

käytäväpalvelija palasi ilmoittaen, että prinssi odotti.

Sanomalehtimies koputti.

"Sisään!" kuului sotilaallinen, syvä ääni sanovan, ja sanomalehtimiehet

astuivat loistavasti kalustettuun hotellihuoneeseen. Prinssi istui

nojatuolissa kirjoituspöydän ääressä, ja vaikka hän koetti peittää

hämmästystään, näkyi hänen ilmeestään, että hän ei ollenkaan

ymmärtänyt, mitä kahdella sanomalehtimiehellä nyt heti oli asiaa

hänelle ja mistä he tiesivät "jotakin Kuststadin jutusta", kuten

Kivinen oli nimikorttiinsa kirjoittanut.

Kivinen tervehti, samoin Jorre, ja prinssi viittasi vieraita istumaan.

"Mikä tuottaa minulle kunnian...?" aloitti hän ja kiinnitti tutkivan

katseensa sanomalehtimiehiin. "Ei suinkaan tässä ole tarkoituksena,

omituisen verukkeen varassa, haastatella minua? Ilmoitan heti alussa,

etten alistu minkäänlaiseen haastatteluun."

"Voitte olla rauhassa siinä suhteessa", sanoi Kivinen kylmästi. "Meillä

on tärkeämpää asiaa. Kuten kirjoitin nimikortilleni, on aikomuksemme

selvittää hiukan Kuststadin juttua."

"Mitä ihmettä", huudahti prinssi. "Mitä tekemistä minulla on jonkun

Kuststadin jutun kanssa?"

"Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta siinä suhteessa ei vallitse

mitään epäilyksiä. Luutnantti Karl Riger salakuljetti lentokoneella

kaksi kertaa jalokiviä Kuststadiin, jossa ne vastaanotti hänen

sisarensa neiti Elise Riger. Jalokivet olivat teidän ylhäisyytenne

perhekalleuksia."

Prinssi oli Kivisen puhuessa käynyt kalpeaksi, hänen piirteensä

jännittyivät, ja kuin huomaamattaan koetti hän saada auki

kirjoituspöydän laatikkoa.

"Siis kysymyksessä on kiristys?" lausui hän hitaasti ja silmäsi

ylenkatseellisesti sanomalehtimiehiä.

"Kyllä, tavallaan", vastasi Kivinen samaan äänilajiin. "Me aiomme teitä

hiukan kiristää, mutta pyydämme, että jättäisitte pöytälaatikon ja

siellä todennäköisesti olevan ampuma-aseen rauhaan. Me emme ole tulleet

tänne sitä varten, ettekä te sillä tavoin asemastanne selviä."

Prinssi tempasi kätensä pois kuin pahanteosta tavattuna ja jäi istumaan

aivan liikkumatta.

"Kas niin, ymmärrän asemani. Olen joutunut roistojen käsiin ja saan

maksaa. Paljonko vaaditte?"

Kivinen tunsi poskiensa kuumenevan, mutta hän hillitsi itsensä. Prinssi

saisi pyytää loukkauksensa anteeksi.

"Paljonko vaadimme? Ainoastaan kymmenen prosenttia."

"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?"

"Noin miljoona kruunua."

Prinssi nauroi katkerasti.

"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain

alistua."

Hän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan

nojatuolissaan.

Sanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa

jutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi

kuunteli virkkamatta sanaakaan.

"Te puhuitte kiristyksestä", jatkoi sanomalehtimies, "ja sitähän meidän

suunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te

luulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme."

Prinssi kohottautui makaavasta asennostaan.

"Kenelle sitten?" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.

"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin

teidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt

vallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan

itsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä,

niin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää

kansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän

sotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa

osaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä

siihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin

voivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te

saatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän

lähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä:

tuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on

tapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä

isänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän

on annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat

roistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte

tänään pankin kautta mainitun summan Wieniin."

Prinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana,

mutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui

sanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.

"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani", virkkoi hän

miehekkäästi, "mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette.

Kas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin.

Teillä oli sama ajatus."

Kivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. "Sitten ei meillä olekaan

muuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä." Kivinen nosti kirjoituspöydälle

matkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän

ilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.

"Onko jalokivetkin teillä?" huudahti prinssi.

"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä."

Prinssi seisoi tuokion sanattomana.

"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan."

Kivinen hymyili. "Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri

ennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne

itse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?"

"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten

takaisin minulle?"

"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee

Wieniin."

"Kyllä, mutta olisittehan saanut sen kiristetyksi joka tapauksessa

ilmiannonkin uhalla?"

"Niin kyllä, mutta..." Kivinen sekaantui puheessaan.

"... mutta?" tarttui prinssi ja silmäsi tutkivasti sanomalehtimiestä,

virkkaen sitten merkitsevästi: "Ou est la femme?"

Kivinen kohautti olkapäitään. "Kuinka teidän ylhäisyytenne vain

haluaa."

"Neiti Riger! Hyvä herra, teillä ei ole huono maku."

"Kiitän. Minulla olisi yksi pyyntö teidän ylhäisyydellenne."

"Niinkö! Lupaan tehdä voitavani."

"Neiti Riger..."

"Niin, entä sitten?"

"Hän ei saa tietää mitään siitä, että te olette saanut jalokivenne."

"Todellakin! Ja mitä minä sanon, jos hän kysyy?"

"Teidän ylhäisyytenne, hän ei kysy mitään, sillä hän ei aavista

voivansa kysellä. Te kyselette ja hän vastaa."

"Anteeksi, mutta mihin te kaikella tällä pyritte?"

"Tahdon kostaa, teidän ylhäisyytenne!"

"Onko neiti Riger teitä loukannut?"

"Ei, me olemme ainoastaan lyöneet vetoa. Muuten, voitteko selittää,

miksi neiti Riger on yhtynyt tähän rumaan juttuun?"

"En voi, enkä gentlemannina tahdo. Kysykää häneltä itseltään."

"Hyvä. Odotinkin tällaista vastausta. Minä aavistan kyllä."

"Mitä te aavistatte, jos saan luvan kysyä? Minun tietääkseni ei neiti

Rigeriä voida syyttää mistään pahasta."

"Niin, häntä ainoastaan muodollisesti, mutta, teidän ylhäisyytenne,

sitä enemmän hänen veljeään! Teillä on huonoja palvelijoita!"

"Sanokaa: on ollut! Minulla ei ole enää mitään tekemistä Karl Rigerin

kanssa."

"Hyvä. Ja nyt vielä pyyntö: älkää mainitko sanallakaan, että me kävimme

luonanne, älkää ilmaisko liikkeelläkään, että tunnette meidät, kun

tulette tänään kylpypaikkaan!"

"Te tiedätte näköjään kaikki. Olkoon menneeksi mutta teidän on

vakuutettava, ettette käytä myöntyväisyyttäni kenenkään vahingoksi."

"Vakuutan. Näkemiin, teidän ylhäisyytenne!"

Prinssi ojensi kätensä, jota molemmat puristivat, sitte poistuen.

Noustuaan autoon he ajoivat hotelliin, selvittivät asiansa siellä ja

lähtivät takaisin kylpylään. Heidän poissaolonsa ei ollut herättänyt

huomiota. Neiti Riger oli kysellyt pari kertaa, mutta Kivisen

valmistamana oli käytäväpalvelija vastannut sanomalehtimiesten

lähteneen ajelulle sisämaahan päin.

Iltapäivällä saapui prinssi, mutta päättäen siitä, ettei hänen tulonsa

herättänyt mitään huomiota, otaksui Kivinen, että prinssi esiintyi

täällä täydellisesti _incognito_. Käytäväpalvelijan välityksellä saivat

sanomalehtimiehet tietää, että neiti Rigerin "serkku" oli käynyt hänen

luonaan, viipyen huoneessa yli tunnin.

Olle sähkötti Tukholmasta salakuljettajien jutusta. Se oli herättänyt

suunnatonta huomiota. Popovia ei oltu vieläkään saatu kiinni, ja Olle

tiedusti suomalaiselta jutun loppuvaiheita, ilmoittaen itse palaavansa

Kuststadiin jatkamaan keskeytynyttä kesälomaansa. Kuststadin toinen

lentovierailu oli edelleenkin täydellisen salaperäisyyden verhoama.

Poliisiviranomaiset eivät edes tienneet, oliko sen yhteydessä

tapahtunut salakuljetusta vai eikö.

Illalla Kivinen kirjoitti pienen lapun ja lähetti sen käytäväpalvelijan

välityksellä neiti Rigerille. Hän otti hattunsa ja ilmoitti Jorrelle

palaavansa myöhempään. Nuori sanomalehtimies jäi jatkamaan

selostussarjaansa salakuljetusjutuista.

Kivinen käveli niemiravintolaan päin. Ehdittyään jonkun matkan päähän

siitä hän kääntyi takaisin.

Puolimatkassa tuli neiti Riger vastaan.

"Hyvää iltaa! Mitä prinssi sanoi?" tiedusti sanomalehtimies.

Neiti Riger katsoi pitkään Kivistä.

"En ymmärrä nyt mitään. Prinssi tuntui ottavan asian sangen tyynesti,

ja hän arveli, että jos jalokivet ovat kadonneet, niin ei niistä sen

enempää. Mutta minä en voi tietenkään tyytyä siihen."

Kivinen puraisi kieltään. Prinssi oli puhunut nyt koko asian sekavaksi,

mutta ei ollut kuitenkaan rikkonut lupaustaan.

"Oletteko saanut mitään selkoa?" kysyi neiti Riger ja silmäsi

syrjittäin Kivistä.

"Kyllä", vastasi tämä välinpitämättömästi. "Prinssi on saanut

jalokivensä takaisin."

"Saanut? Keneltä?"

"Minulta", lisäsi Kivinen vaatimattomasti. "Minähän ne varastinkin

siellä rajakauppalassa."

Neiti Rigerin silmät laajenivat, ja hän koetti arvata, puhuiko

sanomalehtimies totta vai leikkiä.

"Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Leikistä on maksettava leikin hinta.

Te narrasitte minua ja minä teitä. Olemme kuitit."

Sanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli

ääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle

lahdelle.

"Minä _olen_ siis voittanut", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä

kohti. "Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te

aavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä."

Neiti Riger naurahti. "Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne

tienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän _täytyi_ nähdä, että hän heitti

paketin puutarhaan."

"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi?

Veljenne..."

"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni!

Hän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen

minulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä.

Huomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää

vaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan

saavuttaneeni. Mutta minä erehdyin", lisäsi neitonen hiljaa.

"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän

kepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme

Tukholmassa."