"Jorre on ovela poika!" hymähti Olle. "Päivän on ollut paikalla, ja
pojalla on jo toveruussuhde!"
Olle riisui kapteeninasunsa ja toi sitten valtavasta pukuhuoneestaan
kokonaisen röykkiön erilaisia vaatekapineita, heittäen ne sohvalle.
"Valitkaamme noista!" sanoi hän. "Jos kiinni joudumme, ei niistä ehkä
ole suurtakaan apua, mutta suojelevat ne kuitenkin hiukan. Pukeudu
merimiehen ja rantajätkän välimuodoksi."
Puolen tunnin työn jälkeen olivat herrasmiehet muuttuneet peräti
epäilyttävän näköisiksi olioiksi pikiintyneine housuineen, viiruisine
ihopaitoineen ja räikeine kaulaliinoineen.
"Kuules, Olle", aloitti Kivinen, "eikö tämä matka oikeastaan ole turha?
Me tiedämme nyt, että yhtiö suunnittelee jonkun koiruuden tekemistä
prinssille ja neiti Rigerille. Meidän on saatava selko siitä eikä
lähdettävä turhanpäiten ajelemaan salakuljetusretkillä."
"Kaikki aikanaan. Laiva saapuu takaisin hyvissä ajoin, ja huomenillalla
koetamme tavalla tai toisella saada selvän kokouksesta. Silloin pitäisi
lurjusten suunnitelman olla valmis."
"Iloinen olen joka tapauksessa, koska neiti Rigerin osuus jutussa näkyy
kuitenkin olevan aivan erikoislaatuinen. Milloin luulet vastauksen
ehtivän tänne Wienistä?"
"Ehkä jo huomenillalla. Sieltä sähkötetään heti."
"Olkoon menneeksi! Saadaanpahan tästä hyvä lehtijuttu."
Olle laittoi muutamia voileipiä, molemmat miehet ottivat taskumatit
mukaansa, täyttäen ne kylmällä teellä, aseet tarkastettiin, ja Olle toi
varastostaan kaksi paksua, jokseenkin lyhyttä kumipamppua.
"Tämä on paras ase!" sanoi hän pistäessään sen povitaskuunsa. "Ei tapa,
ei päästä ääntä, mutta sitä maistanut pitää suunsa kiinni."
Muutaman minuutin kuluttua pujahti keittiöportaista pihalle kaksi
rantajätkää, jotka nopeasti ympärilleen vilkaisten painalsivat kadulle,
ohjaten kulkunsa satamaa kohti.
Tukholman kaduilla oli hämärä, ja vilkasliikkeisimmillä paikoilla
luotiin ystävyksiimme monta kaihtavaa katsetta; muutamat
järjestyksenvalvojat suvaitsivat kiinnittää heihin aina valppaan
huomionsa. Olle, joka oli tottunut retkeilemään millaisessa asussa
tahansa, eli omaksumassaan osassa täydellisesti, mutta Rivinen tunsi
itsensä hiukan epävarmaksi, ja vilkaistuaan muutamasta katupeilistä
kuvaansa hän vaistomaisesti koetti korjata asuaan. Vasta päästyään
syrjäkaduille, lähemmäksi satamaa, hän tunsi olevansa sittenkin omassa
nahassaan.
"Mitä sinä aiot oikein hommata 'Arthurilla'?" kysyi hän matkalla
mälliään huolettomasti imeskelevältä Ollelta.
"Katsastelen hiukan tätä nykyaikaista salakuljetusta", vastasi Olle
venytellen tukholmalaisen rantajätkän nuotilla.
"Mitä, lähdemmekö me ehkä 'Arthurin' mukana?"
"Niin olisi aikomus."
"Mutta miten voimme säilyä huomaamattomina?"
"Jollakin tavalla. Pääasia on päästä laivaan huomaamattomana."
Kivinen aavisti, että yöstä tulisi jännittävä, ehkä liiankin
jännittävä, sillä salakuljettajat olivat vaarallista väkeä, ja jos he
huomaisivat paljastuksen uhkaavan, ei olisi mitään takeita, etteikö
murhakin tulisi kysymykseen.
Kun Olle ei tiennyt, missä kohden "Arthur" sijaitsi, täytyi heidän
ryhtyä järjestelmällisesti sitä etsimään. He aloittivat aivan
äärimmäisestä päästä, tietenkin väärästä, kuten huomasivat, sillä
"Arthur" keinui juuri vastakkaisessa päässä satamaa, pitkälle pistävän
laiturin nenässä. Satama oli jo melkein autio, joitakuita
tullivartijoita liikuskeli vielä ulkona, poliisit syljeskelivät veteen
tai juttelivat kipparien kanssa, ja muutamia jätkiä istui möljällä
jalat ilmassa. Ystävystemme tulo ei herättänyt minkäänlaista huomiota,
mutta keksittyään "Arthurin" he painuivat varastomakasiinien taakse
pohtimaan suunnitelman yksityiskohtia. "Arthur" oli keskikokoinen
höyrylaiva, vanha ja ränstyneen näköinen, ja sitä oli aikoinaan
käytetty matkustajalaivana, mutta sitten muutamin muutoksin
lastihöyrynä. Piipusta tuprusi savua, ja höyry pihisi vedenpintaan. Se
oli ilmeisestikin lähtöhommissa. Kajuuttaluukuista loistavat tulet
ilmaisivat, että aluksessa oli väkeä parastaikaakin.
He istuutuivat muutaman varaston portaille, ja Olle sytytti piippunsa.
"Siinä se on", sanoi hän, "mutta pääsy tuntuu olevan koko hämärä. Joku
mies nojailee laivan partaaseen, niin ettei voi ajatellakaan
pujahtamista."
Kivinen murahti jotakin myönnytykseksi.
"Vieressä on parkkilaiva", virkahti suomalainen sitten, ja onnellinen
ajatus pälkähti hänen päähänsä.
"Entä sitten?" kysyi Olle.
"Sen kokka sivuuttaa höyrylaivan perän. Jos pääsisimme ensin parkkiin,
niin voisimme hypätä 'Arthuriin', huomiota herättämättä."
"Sitä kannattaa yrittää", sanoi Olle nousten seisomaan.
"Odotas! Jää sinä tänne varastorakennusten suojaan, mutta niin, että
voit nähdä parkkilaivan. Minulla on toinenkin aatos, ja parkkilaivasta
voin nähdä, onnistuuko se. Jos kaikki on selvä, annan kättä
heiluttamalla merkin, ja sitten koeta keinotella itsesi laivaan.
Terve!"
Kivinen hiipi varastorakennusten taitse, ja päästyään parkkilaivankin
ohi hän lähestyi sitä takaapäin. Sen kajuutoista näkyi tulta, mutta
kannella ei ollut ketään. Sanomalehtimies seisahtui hetkeksi, vilkaisi
sitten ympärilleen ja nopealla, reippaalla hyppäyksellä tuli kannelle,
suoraan nuorakäärölle, niin ettei pienintäkään ääntä syntynyt.
Nopeasti, mutta samalla varovasti hän hiipi nelimastoisen parkkilaivan
kokkaan ja silmäsi "Arthuria." Laivamies nojasi edelleenkin partaaseen,
selin Kiviseen, ja poltteli piippuaan. Ketään muuta ei näkynyt.
Sanomalehtimies katseli höyrylaivan keskikannen yli ulottuvaa katosta.
Aivan oikein, sen päälle ei johtanut tikkaita, mutta peräkannen
kajuutan katolta voisi sinne helpostikin kiivetä.
Varmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten
maaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen
minuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi
Ollen.
"Sinäpä tulet hiljaa", kuiskasi Kivinen ihmetellen.
"Niin, olen sukkasillani", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia
kädessään. "En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei
kävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No,
mitä olet ajatellut?"
Kivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi
päätänsä.
"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja
muutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata."
"Eteenpäin siis!" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle
pudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta
ellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon "kapteeni
Johanssonin" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla
kolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi
sellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen
kiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja
peitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen
katsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin
ennenkin.
"Arthurilla" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.
Sanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui
katoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan
alitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra
Kahlia.
Sanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista.
Alhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle
astui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.
"Eikö ala kuulua?" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni
kultakalunaisesta merilakistaan päättäen.
Kukaan ei vastannut, ja seurue jäi nojaamaan laivan parrasta vastaan,
tupakoimaan ja syljeskelemään. Sanomalehtimiehet eivät uskaltaneet edes
kuiskailla, sillä kaikki oli ympärillä hiljaa, satama rasvatyyni, ja
vain höyry pihisi heikosti.
"Ka, tuolta se viimeinkin tulee!" vilkastui laivamies ja osotti
hämärään peittyneelle laiturille. Muutaman hetken kuluttua tulikin
näkyviin kiirehtivä mies, joka jo kaukaa huusi, että laiva oli
irroitettava. Alhaalta nousi kannelle vielä neljä miestä, tulija, joka
osottautui Kahliksi, astui laivaan ja tervehti lyhyesti kapteenia.
Kiinnitysköydet irroitettiin, perämies kiirehti ruorirattaan luo,
potkuri myllersi vedenpinnan, ja "Arthur" liukui ulos satamasta
salakuljettajineen ja kansimatkustajineen.
"Tästä tulee hauska laivamatka", kuiskasi Kivinen Ollelle ja sytytti
savukkeen, sillä piipusta tupruava savu esti ilmitulon.
"Arthur" sivuutti satamassa ankkuroidut höyry- ja purjelaivat, liukui
salmeen ja lisäsi vauhtia, sukeltautuen Tukholman saaristoon. Alkoi
tuntua jo tuulikin, ensin hiljaisena ja leppoisena, mutta sikäli kun
lähestyttiin merta, tuli vihaisempia puuskauksia, meri alkoi
väreillä ja hiukan lainehtia, ja ylhäällä katoksella kyyköttävät
sanomalehtimiehet olivat peräti tyytyväisiä, kun olivat pukeneet ylleen
tukevat villapaidat. Aamuilma oli märkää ja kosteaa.
10.
Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin elämää.
Laivamiehet olivat kadonneet kajuuttaan, kahta lukuunottamatta, jotka
olivat vahdissa, ja perämiestä, joka liikkumattomana seisoi kojussaan
rattaansa luona. Kahlkin oli hävinnyt näkyvistä. Hän oli luultavastikin
keskustelemassa kapteenin kanssa tämän hytissä. Sanomalehtimiehet
olisivat antaneet paljonkin, jos olisivat saaneet olla kuulemassa
keskustelua, mutta se oli mahdotonta, ja he olivat toistaiseksi sangen
tyytyväisiä siellä yläilmoissaankin. Kivinen laskeutui selälleen ja
katseli taivasta ja ajelehtivia pilviä ja Olle muutteli varovaisesti
tämän tästä asentoaan, ruumiin väsyessä pakollisesta ja epämukavasta
liikkumattomuudesta.
Kivinen koetti arvailla "Arthurin" matkaa. Mistä aiottiin tavaraa
salakuljettaa? Tapaisiko "Arthur" jonkun ulkolaisen laivan ja
tapahtuisiko lastaus avoimella merellä? Se tuskin oli todennäköistä,
sillä jos oli jonkunlainenkaan aallokko, ei "Arthur" selviytyisi, ja
joka tapauksessa vaatisi hiukankin suuremman määrän lastaus huomattavan
ajan. Vai olisiko salakuljettajilla jossakin varasto, johon tavarat
ulkomailta tuotiin ja josta sitten "Arthur" kävi ne hakemassa? Tämä
otaksuma tuntui paljon todennäköisemmältä.
Kone puuskutti tasaisesti, laiva keinui, ja sanomalehtimiehet
väkisinkin torkkuivat, vaikka kylmä värisyttikin jäseniä. "Arthur"
erkani saaristosta, aava välkkyvä Itämeri avautui idässä, laiva kääntyi
etelään. Aurinko nousi taivaanrannalla suoraan merestä ja kultasi veden
ja laivan.
Neljän paikkeilla "Arthur" kääntyi hiukan länteen. Kauempana häämöitti
muuan saari ja sen takana tasainen rantaviiva. "Arthurin" kokka kääntyi
saarta kohden. Sanomalehtimiehet oikoilivat jäseniään katoksella,
toivoen auringon nousevan korkeammalle lämmittämään yökylmän jälkeen.
Noin puolen tunnin kuluttua oli saari, pieni, kallioinen ja kaikesta
päättäen asumaton, suoraan heidän edessään, ja viiden paikkeilla laski
"Arthur" suoraan rantaan, kallion kylkeen, köydet kiinnitettiin pariin
tukevaan kantoon ja laivamiehet nousivat maihin, heidän joukossaan Kahl
ja kapteeni. Sanomalehtimiehet vetäytyivät varovaisesti veneitten
suojaan, siksi kunnes koko arvoisa seurakunta oli kadonnut saarelle ja
"Arthur" jäi yksin rantaan salaisine kansimatkustajineen.
"Hitto, minulla on aatos!" huudahti Olle hypäten ylös, kun viimeinen
salakuljettaja oli häipynyt.
"Mikä se olisi?" kysyi Kivinen. "Että lähtisimme noitten herrojen
mukaan?"
"Etkö käsitä tätä yksinkertaista, mutta nerokasta suunnitelmaa? Me
olemme laivassa."
"Niin olemme."
"Salakuljettajat ovat saarella."
"Toistaiseksi."
"Lähin saari on ainakin kymmenen kilometrin päässä ja mantere ainakin
kolmenkymmenen."
"Entä sitten?"
"Sitä matkaa ei jaksa äkkipäätä kukaan uida."
"Ei ainakaan Kahl kanannahkoineen."
"Eivätkä ne toki osaa lentääkään."
"Muuta kuin selälleen."
"Meillä on kompassi ja kartta."
"Entä sitten?"
"Ja minä osaan käyttää höyrykonetta."
"Siis...?" alkoi Kivinen ja hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä
ja ajatuksesta, joka oli ylen mahdoton, mutta samalla vastustamattoman
hauska ja humoristinen.
"Siis: me lainaamme 'Arthurin' ja jätämme arvoisat salakuljettajat
nauttimaan saarelle Robinson elämästä."
"Lempo soikoon!" innostui Kivinen.
"Me teemme sen", sanoi Olle ja hyppäsi kajuutan katolle.
"Mutta miten sitten selviydymme Tukholmassa? Koko sakki voi hajota, jos
saavat jotakin tietää. Kahl ei saavu kokoukseen, ja silloin sitä tuskin
pidetäänkään."
"Tulkoon mitä tulee, mutta tämä on liian sopiva tilaisuus! Ajattele
otsaketta lehdessä: Kirjeenvaihtajamme siepannut salakuljettajain
laivan ja jättänyt heidät saarelle, josta Robinsonit löydettiin."
"Toimeen siis", virkkoi Kivinen ja hyppäsi kannelle, juosten maihin.
"Minkälainen työnjako?"
"Sinä hoidat peräsintä ja minä konetta."
Olle sukelsi konehuoneeseen ja Kivinen irroitti kiinnitysköydet,
sieppasi puosha'an ja työnsi "Arthurin" irti kalliosta, hypäten sitten
laivaan. Tilanne oli hyvinkin kriitillinen, sillä saattoivathan
salakuljettajat tai ainakin joku heistä palata millä hetkellä tahansa.
Kivinen veti esiin mauserinsa ja asetti sen viereensä. Olle kuului
heittelevän puita pesään, ja äkkiä kävi laivassa nytkäys, potkuri
hurahti pyörimään ja vesi alkoi porista perässä. Kivinen tarttui
peräsinrattaaseen, käänsi sen, ja "Arthur" liukui hiljalleen, perä
edellä, irti saaresta. Hurja poikamainen ilo valtasi Kivisen, eikä hän
malttanut olla hihkaisematta. Koneen jyskytys kävi voimakkaammaksi.
"Eteenpäin! Täysi höyry!" huusi Kivinen torveen, ja "Arthur" pysähtyi
vapisten ja alkoi sitten kyntää eteenpäin. Kun he olivat noin sadan,
puolentoistasadan metrin päässä, ei Kivinen voinut pidättää itseään,
vaan tarttui höyrypillin nuoraan ja vetäisi kolme kertaa. Kimeä,
vihlova vihellys ilmaisi salakuljettajille saaressa, että heidän
laivansa oli lähtenyt omille retkilleen. Kivinen ohjasi suoraan
saaresta poispäin. Hän jätti pariksi minuutiksi peräsinrattaan
valloilleen ja juoksi perään kiikari kädessään. Aivan oikein, saaren
rannalla näkyi joukko miehiä, ja pari pientä savupilveä ilmaisi, että
salakuljettajat purkivat kiukkunsa hyödyttömään ammuskeluun. Kivinen
naurahti ja palasi paikoilleen. Kone kävi tasaisesti ja varmasti, ja
puolen tunnin kuluttua ilmestyi Ollekin kannelle, nokisena ja
likaisena, kädet öljyssä ja piippu hampaissa.
"Minne me oikein ohjaamme?" kysyi Kivinen kerrottuaan ystävälleen
näkemänsä.
"Odotas, niin katsotaan", virkkoi Olle ja syventyi tarkastamaan
karttaa. "Tuonne noin. Tunnen väylän koko hyvin. Se on helppo ja
vaaraton ja hyvin merkitty. Poijujen välistä vain. Kai sinä pohjois- ja
eteläpoijut tunnet?"
"Kyllä vain, herra kapteeni", vastasi Kivinen tunnin vanhana
merimiehenä.
"Arthur" kynti Itämerta uusien isäntien ohjaamana, ja entiset
kiroilivat hyljättyinä Robinsoneina autiolla saarella.
Kun "Arthur" aamupäivällä, varovasti sivuutettuaan merkkipoijut ja
salakarit hitaasti ja kömpelösti laski pienen saaren laituriin,
kokoontui koko saaren mies- ja naispuolinen väki katsomaan harvinaista
tulokasta, ja esivaltaa edustava poliisikonstaapeli siirteli
levottomasti jalkojaan ja hypisteli viiksiään, kun laivaväeksi
osoittautui vain kaksi enemmän kuin epäilyttävän näköistä, likaista ja
ryysyistä rantajätkää, joista toinen oli hoitanut konetta ja toinen
ohjannut peräsintä. Konstaapeli ei tiennyt mitä tehdä, puuttuako asiaan
vai ei, mutta uteliaisuus ja virkavelvollisuus saivat voiton, ja kun
Olle ja Kivinen selviytyivät laiturille, astui konstaapeli vastaan ja
tiedusti heiltä, mitä varten he olivat tulleet.
"Toimme sen tänne laituriin toistaiseksi", selitti Olle ja sytytti
piippunsa.
"Kenen laiva tämä on?" kysyi konstaapeli.
"Emme tiedä", kuului tyyni vastaus, ja väkijoukosta puhkesi
kummastuksen huudahduksia.
Konstaapeli tunsi asian käyneen hyvin epäilyttäväksi.
"Ette tiedä", jatkoi hän tuikeasti ja arvovaltaisesti. "Mistä te sen
sitten saitte?"
"Löysimme", virkkoi Olle välinpitämättömästi niinkuin kysymys olisi
ollut tulitikkulaatikosta. Konstaapeli joutui aivan ymmälle.
Uskalsivatko nuo lurjukset valehdella noin röyhkeästi! Löytäneet
täydessä kunnossa olevan höyrylaivan!
"Mistä te sen löysitte?"
"Tuolta!" ja Olle teki laajan kädenliikkeen, kasvoillaan ikävystynyt ja
haluton ilme, aivan kuin laivojen löytäminen olisi ollut hänen
ammattityötänsä eikä hän olisi katsonut maksavan vaivaa puhella niin
vähäpätöisestä.
"Taitaa olla parasta, että seuraatte nyt minua", sanoi konstaapeli
painokkaasti ja katsahti kuin vedoten väkijoukkoon. "Saatte selvittää
löytönne nimismiehen luona!"
"Lähdetään vain!" mukautuivat rantajätkät. Konstaapeli määräsi pari
miestä vartioimaan laivaa ja tuli sitten seikkailijoittemme luo.
"Eteenpäin, hyvät herrat!" virkkoi hän virallisen ivallisesti.
Väkijoukko seurasi perässä jonkun matkaa, ja Olle riemuitsi mielessään,
ajatellessaan jonkun lähipäivän lehteä ja sen otsakkeita. Totisesti,
juttu kävi yhä hurjemmaksi ja siitä paisuisi todellinen mätäkuun
vetonumero.
Parin sadan metrin matkan kuljettuaan miehet saapuivat venevalkamalle.
Poliisi kävi istumaan veneen perään, seikkailijat sijoitettiin
keskituhdolle ja kokkaan kävi pari miestä soutajiksi. Alkoi neljän
kilometrin soutumatka mantereelle. Rannalla soutajat erosivat
seurueesta, ja poliisikonstaapelin kunniakkaaksi, mutta samalla
edesvastuulliseksi ja vaaralliseksi tehtäväksi jäi saattaa oletetut
laivavarkaat nimismiehen huostaan. Matkaa olikin toki kilometrin verran
vain, ja konstaapeli oli hyvin tyytyväinen, kun saatettavat eivät
olleet käyttäneet lukemattomia sopivia tilaisuuksia pinttääkseen
metsään.
Sanomalehtimiehet nousivat pääoven rappuja ylös ja joutuivat eteiseen.
"Sisään vain!" komensi konstaapeli, Kivinen avasi oven ja koko seurue
astui nimismiehen kaikkein pyhimpään. Ukko oli itse kotona ja silmäsi
resuisia maantienkulkijoita ankarasti ja tutkivasti. Kivistä nauratti,
kun hän ajatteli minkälaiseksi nimismiehen naama muuttuisi jonkun
minuutin kuluttua.
Poliisi tervehti ja selitti asian niin hyvin kuin taisi. Nimismies
kuunteli ensin varsin haluttomana, mutta tajusi sitten jutun
eriskummaisuuden ja loi ihmettelevän katseen sekä kertojaan että
seikkailijoihin.
"Hyvä, paras Mattson", sanoi hän, kun konstaapeli oli lopettanut
selostuksensa. "Ja mitä teillä on sanottavana selitykseksi?" hän kysyi
kääntyen sanomalehtimiesten puoleen.
"Yhtä ja toista", vastasi Olle, "kunhan konstaapeli Mattson ensin on
poistunut."
"Vai ni-in!" puhkesi nimismies epäilevän ivallisesti, ja konstaapeli
Mattson tunsi itseään verisesti loukatun. Kun huomautuksesta ei
näyttänyt olevan apua, toisti Olle sanansa entistä lujemmin. Nimismies
kohautti olkapäitään, mutta viittasi Mattsonille, joka poistui
silmissään pahaaennustava tuli. Kun ovi oli sulkeutunut hänen
jälkeensä, huoahti Olle syvään, siirsi nojatuolia, istuutui siihen ja
sytytti piippunsa, Kivisen seuratessa esimerkkiä. Nimismies oli liiaksi
hämmästynyt tästä kuulumattomasta julkeudesta, hän tuli vuoroin
punaiseksi ja valkoiseksi, haukkoi henkeään ja yritti puhjeta valtavaan
pauhaamiseen, mutta Olle rauhoitti.
"Älkää hermostuko. Tässä on merkkini!" Olle ojensi hänelle
yksityissalapoliisimerkkinsä. Se vaikutti. Nimismies kuivasi hikeään ja
katseli omituisia vieraita.
"Mitä tämä merkitsee?" sai hän vihdoin soperretuksi.
"Sen selitämme heti. Sallikaa esitellä: ystäväni, toimittaja Kivinen,
suomalainen sanomalehtimies!" ja Kivinen puristi likaisilla käsillään
ruotsalaisen maalaisnimismiehen turpeaa kouraa.
Olle kertoi hänelle pääkohdat heidän yöllisestä seikkailustaan, jättäen
kuitenkin mainitsematta, että juttu oli yhteydessä Kuststadin tapauksen
kanssa. Nimismies nauroi katketakseen saareen jääneitä salakuljettajia.
"Se oli sukkela temppu! Ne herrat on heti vangittava!"
"Ei missään tapauksessa", ehätti Olle väliin. "Vasta yöllä voitte
matkustaa 'Arthurilla' saareen, sillä muutoin voi juttu tulla tietoon
ennen aikojaan ja vaikeuttaa tutkimuksia Tukholmassa."
Olle selitti sitten suunnitelmansa ja nimismies suostui säilyttämään
asian toistaiseksi omana tietonaan. Olle tiedusti rautatiematkan
mahdollisuutta Tukholmaan ja sai kuulla, että asemalle oli kolme
kilometriä ja että juna lähtisi tunnin kuluttua. Nimismies lupasi
lainata hevosensa.
"Mattson!" huusi nimismies, ja konstaapeli astui nopeasti sisään,
varmana siitä, että saisi viedä rantajätkät parempaan säilyyn. Hänenkin
hämmästyksensä oli kuvaamaton, kun hän näki heidän istuvan
nojatuoleissa, levollisesti tupakoiden.
"Niin, Mattson, voitte palata saareen ja vartioida tarkasti laivaa.
Älkää selittäkö mitään uteliaille!"
Konstaapeli kumarsi ja poistui.
"Oletteko jo aterioinneet?" kysyi vieraanvarainen ruotsalainen.
"Olemme ja emme ole", vastasi Olle hilpeästi. "Söimme muutaman mukaamme
ottamamme voileivän ja ryyppäsimme kylmää teetä. Siinä kaikki."
Nimismies johdatti heidät ruokasaliin, ja sanomalehtimiehet tekivät
kunniaa maukkaalle aamiaiselle. Ruokailtuaan he nousivat rattaille ja
kiitettyään isäntäänsä ajaa huristivat asemalle, jossa heitä katseltiin
hiukan pitkään, kun he rääsyissään ajoivat nimismiehen rattailla. He
ostivat kolmannen luokan lipun, sillä ei edes Ollen häikäilemättömyys
riittänyt toisessa luokassa matkustamiseen.
Saavuttuaan iltapäivällä Tukholmaan he menivät heti ensiksi Ollen
asuntoon ja pukeutuivat inhimilliseen asuun. Syötyään ja lepäiltyään
käväisivät he toimituksessa. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä
kuultavaa.
Kotona heitä odotti sähkösanoma.
"Wienistä!" huudahti Olle ja mursi sinetin. Molemmat ahmivat sen
mielenkiinnolla. Se kuului näin:
"Olle Nordgren, Tukholma. Elise Riger on kamarineuvoksen tytär.
Veli Karl Riger, Saksan alamainen, sotilasilmailija. Elise ollut
jonkun aikaa näyttelijättärenä, oleskellut Ruotsissa kaksi vuotta.
Perhe ollut suhteissa... prinssiin."
"Hänkö se onkin tämän jutun takana", virkkoi Kivinen.
"Arvoitus on ratkeamaisillaan. Lentäjä on tietenkin Karl Riger, neidin
veli."
Miehet ryhtyivät pohtimaan tilannetta. Oli tullut jo hämärä.
Äkkiä kuului ovikellon soitto. Olle kiiruhti avaamaan.
"Jorre!" huusi hän, ja molemmat tulivat sisään.
"Niin, minä itse", nauroi nuori sanomalehtimies. "Tuli kiire matka.
Neiti Riger tuli kaupunkiin yhdessä minun kanssani."
"Kaupunkiin?" kertasivat seikkailijat.
11.
Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.
"Niin, neiti Riger lähti tänä aamuna matkalle, ja hädin tuskin ennätin
saada tiedon hänen aikeestaan ehtiäkseni mukaan", sanoi Jorre.
"Etkö saanut selville, vaikuttiko tähän äkkipikaiseen matkaan joku
erityinen syy?" kysyi Olle.
"Hän sai aamulla sähkösanoman, luultavasti Tukholmasta. Se
lennätinkeikari mainitsi jotakin siihen suuntaan, ja silloin sain
ensimmäisen aavistuksen. Riensin Minnan luo ja kautta rantain
tiedustellen pääsin selville, että neiti oli parhaillaan sisällä
pukeumassa matkaa varten."
"Mitä neiti Riger teki eilen ja tänä aamuna?"
"Ei mitään erikoista. Hän oli koko päivän kotosalla ja tarkasteli
huvilansa katon maalaamista."
"Huvilansa katon maalaamista?" toisti Kivinen ihmetellen. "Mutta sehän
oli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen
harmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa."
"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä
maalauttamaan", selitti Jorre Minck, "eikä tämäkään huvilan isäntä
siihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta
joka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa
ruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli
jäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa
saada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän
maulauttikin katon omalla kustannuksellaan."
Olle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan
harkitsevasti.
"Hm, se todistaa omituista luonnetta!" virkkoi hän hyvinkin
kaksimielisesti.
"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon
maalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla
omituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle", tuumi Jorre filosofisesti.
"Minkäväriseksi hän maalautti katon?" -- Kivisen äänessä oli
jännittynyt väre.
"Punaiseksi, räikeän punaiseksi."
"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?"
"Enpä... niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi
täysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi
mennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa
ylihuomenna."
"Ylihuomenna, ylihuomenna..." hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän
nuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se
ei ollut, mutta mitä se oli?
"Minne neiti on mennyt?" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren
sanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti
olkapäitänsä.
"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun,
luultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä
seurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin
autoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän
aivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt
mitään. Ajoin tänne, ja tässä olen."
Olle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei... ja äkillinen
päähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen.
Hän mainitsi numeron.
"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen.
Kiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää
mainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai
kielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger,
Elise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän
saapuvilla. Kiitän!"
Olle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.
"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää
puhuko halaistua sanaa. Kiitän!"
Olle soitti kiinni. "Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat
mennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi.
Odottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle."
Jorre lähti siekailematta.
"Meidän kai täytyy taas sonnustautua", virkkoi Olle ja painalsi
vaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa
olivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin
mukaan, samoin salalyhdyt.
Miehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului
oven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta.
Olle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta.
Kivinen seurasi esimerkkiä.
"Joku koettaa tunkeutua sisään!" kuiskasi Olle hiljaa ja veti oven
varovasti kiinni, peräytyen huoneeseen. He jäivät seisomaan oven kahta
puolta seinää vasten painautuneina ja kuuntelivat. Kuului rasahdus,
ulko-ovi vedettiin varovasti auki, ja raskas, mutta pehmeä esine
tunkeutui eteiseen ja kohta toinenkin. Sanomalehtimiehet seisoivat kuin
kivettyneinä.
Murtovarkaita! ajatteli Kivinen ja puristi asetta kädessään. Ja
parhaaseenpa aikaan osasivatkin tulla!
Eteisestä kuului hillittyjä askeleita, seinäpaperit rapisivat, kun joku
kuljetti kättänsä niitä pitkin, ja viimein liikahti oven kahva.
Sanomalehtimiesten ruumiit jännittyivät.
Kahva painui hitaasti alas, ovi liikahti ja sitten äärimmäisen
varovasti aukeni. Sanomalehtimiehet kyyristyivät.
"Ei ketään!" kuului eteisestä käheä kuiskaus, ja sisään livahti
notkeasti kaksi haamua. Samassa silmänräpäyksessä ponnahtivat
sanomalehtimiehet pystyyn ja hypähtivät ovelle, ja heidän aseensa
kohosivat uhkaavasti.
"Kädet ylös!" kuului heidän jyrkkä komentonsa, ja täydelleen
yllätettyinä eivät murtautujat ehtineet edes kääntyä, vaan pudottivat
aseensa lattialle ja nostivat kätensä ylös. Notkeana hyppäsi Kivinen
paikalle ja sieppasi ne käteensä. Tunkeutujat kääntyivät samassa, ja
heidän kauhua ilmaiseva hämmästyksensä vaihtui samassa happamaan
irvistykseen, kun he huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.
"Soo, sepä oli sattuma!" naurahti toinen ilkeästi, pieni ja lihavahko
mies, ja hän silmäsi halveksivasti merimiespukuisia seikkailijoitamme.
"Olihan se!" sanoi Olle mahtavasti. "Mitäs herroilla on asiaa?"
"Kaipa sitä ollaan samoilla asioilla", nauroi mies ymmärtävästi ja
vilkutti silmää. Olle aikoi jo kivahtaa miehelle tämän röyhkeydestä,
mutta samassa hän pukuansa silmätessään oivalsi miehen erehdyksen.
Murtautujat pitivät heitäkin murtovarkaina. Seikkailusta näyttikin
tulevan hauska.
"Meidän asiamme eivät liikuta teitä", sanoi hän karskisti, "mutta
teidän asianne kyllä liikuttavat meitä."
"Niinhän kai", oli mies mukautuvinaan, "kun teillä on aseet, mutta
meillä ei ole. Mitä te oikein tahdotte?"
"Enpä tiedä", sanoi Olle välinpitämättömästi. "Jätämme kai poliisille,
vai mitä, kaveri?" hän jatkoi iskien silmää Kiviselle.
"Onhan meillä nyt aikaa", lausui tämä samassa äänilajissa, "joten
voimme miettiä. Heh, kuules, mitä jos esiintyisimme kerrankin
syyttäjinä, emmekä aina syytettyinä?"
Olle purskahti leveään ja makeaan nauruun, joka sai vedet silmiin,
mutta vieraat kävivät yhä hermostuneemmiksi.
"Mitä tahdotte, että jätätte meidät rauhaan?" kysyi pikku mies
kärsimättömästi.
"Emme mitään", hohotti Olle. "Jaha, aloittakaamme kuulustelu. Syytetyt
ovat hyvät ja istuvat."
Vieraat noudattivat kehoitusta nopeasti, jos kohta erittäin
vastahakoisin ilmein. Ollen browninki puhui selvää kieltä.
"Mikä on nimenne?" kysyi hän kurilla.
"Menkää h--tiin!" karjaisi mies. "Ottakaa täältä mitä haluatte... ja..."
"Kiitämme", sanoi Olle ivallisesti, ja häntä nauratti lupa saada
ryöstää oma asuntonsa. "Entä sitten?"
"Ja meiltä saatte lisää."
"Paljonko annatte saadaksenne täältä poistua?"
"Emme mitään, mutta siitä, että menette itse, annamme tuhat kruunua
käteistä."
Olle teroitti kuuloaan. Mitä tekemistä noilla vierailla oli hänen
asunnossaan?
"Mitä te täältä etsitte?" kysyi hän varovasti.
"Se ei kuulu teille. Me maksamme ja te menette."
"Eipä pidetä kiirettä!" virkkoi Olle kylmästi ja nauroi
kaksimielisesti. "Ja jätetäänpäs nyt pelaaminen ja käydään asiaan.
Meillä on kiire. Siis, paljonko saatte tännetulostanne Popovilta?"
Miehet liikahtivat rajusti, ja toisen mahtaileva ilme hävisi
silmänräpäyksessä.
"Mitä... Popovilta?" koetti hän änkyttää.
"Suu puhtaaksi!" karjaisi Olle. "Asiahan on selvä. Naamanne todistaa
kaiken. Vastatkaa kysymykseeni!"
"Me emme vastaa mitään", sanoi pikkumies äkkiä kylmästi.
"Niinkö!" Ollen ääni oli pilkallinen. "Ellette te kahden minuutin
kuluttua aloita selontekoanne, soitan poliisille." Ja Olle astui
kirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen.
Miehet olivat ilmeisestikin hämillään, mutta Ollen päättävä käytös
vaikutti.
"Ja mitä lupaatte, jos kerromme?" kysyi toinen.
"Jos suoraan ja mutkattomasti kaikki kerrotte ja me toteamme teidän
puhuneen totta, niin saatte mennä niine hyvinenne. Me emme ole
poliiseja."
"Ettepä varsinkaan", uskalsi pieni irvistää.
"Nimittäin varsinaisia, mutta tunnetteko tällaista?" ja Olle näytti
kelmeiksi muuttuneille lurjuksille yksityissalapoliisin merkkiä.
"Ymmärrättekö nyt?"
Miehet istuivat sanattomina, mutta masentunut ilme puhui selvää kieltä.
"Vastatkaa kysymyksiini", aloitti Olle. "Siis, te olette Popovin
lähettämiä?"
"Niin."
"Mitä teillä oli täällä asiaa?"
"Meidän piti etsiä täältä muuan paperi."
"Paperi! Se on valetta."
"Kertokaa itse sitten paremmin", loukkaantui pikkumies.
"Ei mitään mahtailua", sanoi Olle lujasti. "Miksi tulitte tänne?"
"Tapaamaan herra Nordgrenia ja Kivistä", laukaisi lurjus. Olle nauroi,
ja Kivistäkin hymyilytti.
"Ja löysittekin meidät! Se sattui! Mitä te olisitte tehneet noille
herroille?"
"Olisimme heidät pidättäneet täällä asunnossa toistaiseksi."
"Todellakin! Ja mistä syystä?"
"Sitä me emme tiedä, mutta joku neiti kävi tänä iltana siellä yhtiössä
ja heti hänen käyntinsä jälkeen lähetettiin meidät tänne."
"Hauskaa kuulla! Minkälainen neitonen se oli?"
Pikkumies kuvasi, ja sanomalehtimiehet tunsivat kuvauksesta neiti
Rigerin. Heidän viehättävä vastustajattarensa siis oli aikonut
toimittaa heille sievän kepposen.
"Ja kuinka pitkäksi aikaa te olisitte nuo herrat pidättäneet?"
"Ainoastaan päiväksi tai pariksi. Me emme olisi tehneet niille mitään
pahaa."
"Sen me kyllä arvaamme. Onko siellä yhtiössä tänään paljonkin väkeä?"
"Kyllä siellä on. Sinne tuli muutamia."
"Missä ne pitävät kokousta?"
"Mistä te kaikki tiedätte?" ihmetteli pikkumies epäluuloisena.
"Me pidämme tiedonlähteemme ominamme", keskeytti Olle. "Vastatkaa
kysymykseeni."
"Siellä pihanpuolisessa alakonttorissa."
"Mistä pääsee pihalle?"
"Kadulta ja toisen talon takapihalta."
"Hyvä on. Tämä riittää. Jaha, niin, te saatte nyt vuorostanne odottaa
täällä päivän tai pari."
Ollen tähdätessä aseellaan tutki Kivinen toisten taskut, löytäen sieltä
erinäisiä murtokaluja, pari veistä, lompakot ja papereita. Hän asetti
kaikki kirjoituspöydälle. Olle avasi vaatekomeron oven ja viittasi
murtautujille. Nämä astuivat sisään, Olle kävi hakemassa hiukan ruokaa
ja juomaa, vei ne komeroon ja sulki sitten oven. Komerossa oli
sähkövalo ja ilmanvaihtolaite, joten miehillä ei ollut mitään
hengenvaaraa.
"Pakoyritys on aivan turha", neuvoi Olle ulkopuolelta. "Jos löydämme
teidät kiltisti ja siivosti käyttäytyneinä, niin saatte meidän
palattuamme mennä takaisin."
"Ketä te sitten olette?" kysyi pikkumies sisältä surkealla äänellä.
"Ah, anteeksi, emmepä tainneet esittäytyäkään herroille: minä olen Olle
Nordgren ja tämä ystäväni tässä Akseli Kivinen. Näkemiin, arvoisat
vieraani!"
Sisältä kuului tukahdutettu kirous, mutta Olle päästi raikkaan naurun,
ja ystävykset riensivät ulos, selvittyään tästä ensimmäisestä
seikkailustaan tänä iltana.
12.
Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.
Sanomalehtimiehet pujahtivat varovasti "yhtiön" talon viereiseen pihaan
ja saapuivat kapeaan kujaan, joka päättyi sokkeloiseen takapihaan.
Tyhjiä pakkalaatikoita ja tynnöreitä oli pinossa, ja niitten välissä
mutkitteli ahdas käytävä. Korkea lankkuaita eroitti tämän pihan
viereisestä, mutta aidassa oli pieni portti. Kivinen kiipesi
laatikkojen päälle ja silmäsi aidan yli. Hän murahti puoliääneen, sillä
siellä näkyi puuhailevan pari miestä. Ei ollut yrittämistä
toistaiseksi.
Seikkailijat vetäytyivät pakkalaatikkojen suojaan, muutamaan
syvennykseen, ja laskeutuivat lastu- ja sahajauhokasalle, sytyttäen
savukkeet. Oli jo niin hämärä, ettei savua voinut huomata, ja muuten he
olivat täydellisessä suojassa, kun takapihalle päin ei ollut
ainoatakaan ikkunaa.
"Luulenpa, että seikkailumme lähestyy loppuaan", virkkoi Olle. "Kun nyt
tänään saamme selville noiden herrojen suunnitelman prinssin miljoonien
anastamiseksi, niin yllätämme heidät itse teossa ja annamme koko
joukkueen ilmi."
"Mutta tiedätkös, että meidän on pidettävä silmällä vielä muuatta
seikkaa, neiti Rigeriä. Hän ei kuulu koko joukkueeseen, ja hänet on
saatava täydellisesti erilleen koko jutusta. Kun paljastamme herrojen
suunnitteleman petoksen häntä kohtaan, luistanee se itsestään. Mutta
poliisille emme saa antaa vihiä liian aikaisin. Tässä on kaksi melkein
erillistä juttua: tuo lentokonejuttu neiti Rigereineen ja sitten
'Import & Export A.B.' herroineen. Yhtiön voimme paljastaa kokonaan
enkä luule siitä koituvan mitään vaaraa neiti Rigerille, sillä ellei
salakuljettajilta osata kysyä lentokonejutusta mitään, eivät he
tietenkään ehdoin tahdoin siitä kerro. Minulla alkaa olla jotenkin
selvä kuva neiti Rigerin toiminnan vaikuttimista, ja vaikka en niitä
kaikkia hyväksykään, ymmärrän kyllä hänen asemansa. Hänet on
pelastettava, vaikka vastoin omaa tahtoaan. Minun kunniani on
kysymyksessä."
"Eiköhän siinä liene muutakin kysymyksessä!" pisti Olle väliin ja
hymähti. Samassa kuului askeleita aivan läheltä. Joku kulki
pakkalaatikkojen välistä kujannetta pitkin. Kivinen ponnahti
äänettömästi pystyyn ja hiipi nurkan taakse, ja hän oli huudahtaa
hämmästyksestä. Kujannetta pitkin kiiruhti joustavana ja hienona
Kuststadin kaunotar, neiti Elise Riger. Hän oli nähtävästi menossa
"yhtiön" kokoukseen. Kivinen katsoi hänen jälkeensä siksi kunnes hän
katosi portin taakse, ja oli juuri aikeissa palata Ollen luo, kun kuuli
uudelleen askeleita. Hämärässä vilahti näkyviin miehen haamu. Kivinen
silmäsi tarkempaan ja äänettömästi hyppäsi pysähtyneen miehen luo,
koskettaen tätä hiljaa olkapäähän.
"Herra Minck! Riittää! Tulkaa tänne meidän luoksemme!"
Nuori tukholmalainen sanomalehtimies hypähti säikähtyneenä sivulle ja
yritti pistää kätensä taskuun, ennenkuin tunsi Kivisen. Hän seurasi
tätä Ollen luo. Miehet neuvottelivat hetkisen.
"Jorre saa jäädä tänne ulkopuolelle pitämään vahtia. Jos neiti Riger
palaa, niin seuraa häntä. Jos kuulet tuolta talosta laukauksen tai
vihellyksen, niin hae heti poliiseja apuun. Ja nyt toimeen!" selitti
Olle.
Kivinen vilkaisi yli aidan. Viereinen piha oli tyhjä. Molemmat
sanomalehtimiehet katosivat portista.
Rakennuksen alakerrassa näkyi muutamissa ikkunoissa tulta.
Ilmeisestikin niiden takana pidettiin "kokousta." Seikkailijat hiipivät
laatikkopinojen suojassa lähemmäksi. Vanha rakennus oli synkkä ja
kolkko, ja sanomalehtimiehet tähyilivät pimeihin ikkunoihin. Niistä
voitiin pitää heitä silmällä.
"Entä nyt?" kuiskasi Kivinen, kun he olivat saapuneet aivan seinän luo.
"Odotas, odotas!" rauhoitti Olle. "Tuossa on ovi. Siitä me emme sentään
uskaltane mennä. Entäs tämä tässä?" ja Olle osoitti kellarinovea. Se
johti kai johonkin varastoon. Varovasti seikkailijat hiipivät oven luo.
Se ei ollut lukittu.
"Tarkastetaan tätä tietä!" virkkoi Olle ja avasi oven. Se narahti
hiukan saranoillaan, ja seikkailijat pujahtivat kapeasta aukosta
pimeyteen.
"Kolme porrasta!" kuiskasi Kivinen laskeuduttuaan kellarin lattialle.
He haparoivat pimeässä. Tyhjiä laatikoita ja tynnöreitä oli sikinsokin,
ja he saivat varovasti pujotella niiden lomitse.
"Odotas!" virkkoi Olle ja sytytti sähkölampun, antaen valojuovan
langeta kattoon. Siinä näkyi paksuja lautoja. Olle käänsi lamppua, ja
toisella sivuseinällä näkyi ovi.
"Tuonne!"
Valo sammui, ja seikkailijat jatkoivat matkaansa pimeässä. Väliovi oli
auki, ja muutaman hetken kuluttua he olivat toisessa osassa kellaria.
Se ulottui kaikesta päättäen koko rakennuksen halki. He kuulivat päänsä
päältä askeleita ja puheensorinaa.
"Hiljaa! Kuuntele!" kuiskasi Olle, ja he jähmettyivät paikoilleen.
Ylhäältä kuului lattian läpi selvästikin puhetta, mutta sanoista ei
saanut selkoa. He olivat "kokoushuoneen" alla.
"Katsotaanpas!" virkkoi Olle ja otti käsiinsä sähkölampun, mutta
ennenkuin hän ehti painaa nappulaa, välähti pimeydestä esiin
häikäisevän kirkas valojuova, joka lankesi suoraan heidän kasvojaan
vasten ja sokaisi silmät.
"Kädet ylös!" kuiskasi samassa hiljainen, mutta luja ääni, eivätkä
seikkailijat uskaltaneet epäröidä. He olivat joutuneet satimeen.
Valovirta pysyi heidän kasvoillaan, eivätkä he voineet nähdä
vastustajiaan. Äkkiä sukelsi esiin haamu, joka nopeasti ja kokeneesti
tyhjensi heidän taskunsa. He olivat aseettomina. Olle kirosi ääneen, ja
Kivinen puristi yhteen huulensa, miettien vain jotakin hurjaa keinoa
pelastuakseen. Hän harkitsi juuri, ehtisikö hypätä äkkiä syrjään pimeän
suojaan ennenkuin vastustajat kerkiäisivät ampua, kun ääni komensi:
"Sido heidät!"
Pari lujaa kättä tarttui hänen ranteisiinsa, ja niiden ympäri kietoutui
nuora lujaan ja tiukkaan. Muutamassa hetkessä olivat hänen kätensä
köytetyt selän taa. Ollen kanssa meneteltiin samaten. Tuskin ehtivät he
täydelleen käsittää tapahtunutta, kun huomasivat olevansa aivan
voimattomia ja avuttomia.
"Käykää pitkällenne!" komensi ääni, ja seikkailijat laskeutuivat
kosteassa kellarissa parin matalan laatikon päälle makaamaan.
"Tutkikaamme nämä herrat, Jöns", virkkoi komentava ääni, ja vastustajat
tulivat vankiensa luo. Valojuova viipyi pitkän aikaa Kivisen kasvoilla.
"Uusi naamataulu!" sanoi tutkija. Kivinen huokasi helpoituksesta, kun
valo siirtyi Olleen. Äkkiä kuului tukahdutettu, mutta raju ja
sydämellinen naurunpurskaus.
"Ta' me' fan! Herra Nordgren! Tämäpä oli sattuma'" kuului komentava
ääni sanovan ääretöntä hämmästystä osoittavalla painolla. Kivinen
säpsähti. Olivatko lurjukset saaneet selville, kenen kanssa he olivat
tekemisissä? Olle murahti jotakin, mutta tunsi äkkiä, kuinka nuorat
hänen käsiensä ympärillä heltisivät.
"Suokaa anteeksi, mutta eihän teitä tuossa puvussa olisi tuntenut oma
äitinnekään, minusta puhumattakaan!" nauroi ääni. Olle autettiin ylös.
Mies ohjasi valon omiin kasvoihinsa.
"Tunnetteko minua?" kysyi hän.
"Harry Malm!" huudahti Olle. "Te täällä! Terve!"
Miehet puristivat toistensa kättä.
"Vapauttakaa toki ystäväni", kiiruhti Olle, ja Kivisen käsisiteet
leikattiin poikki.
"Anteeksi epäkohtelias vastaanottomme!" pyyteli vieras. "Saanko
esittäytyä: salapoliisi Harry Malm!"
"Toimittaja Akseli Kivinen!"
"Kiitän! Ja tässä kumppanini: Jöns Bagge!"
Ollen oli vaikea olla nauramatta ääneen tälle viralliselle esittelylle
pimeässä kellarissa salakuljettajien kokoushuoneen alla.
"Mitä te täältä haette?" kysyi Olle karskisti.
"Luultavasti samaa kuin tekin", vastasi Malm. "Olen tutkimassa Import &
Export A.B:tä ja aion napata vielä tänä yönä koko arvoisan seurueen."
"Älkää hitossa! Mistä pääsitte jäljille?"
"Se on liian pitkä juttu tässä kerrottavaksi. Tiedän joka tapauksessa,
että herrat pitävät nyt ylhäällä kokoustaan. Minulla on apulaisia tässä
ympärillä enemmänkin, ja viimeistään tunnin kuluttua aion tehdä
rynnäkön sisään. Satamassa on myöskin poliisit vahdissa, ja heti kun
höyrylaiva 'Arthur' laskee laituriin, pidätetään sekä laiva että
miehistö. Minulla on kaikki valtit kourassani."
"Onnittelen!" virkkoi Olle hiukan kaksimielisesti. "Mitä 'Arthuriin'
kuitenkin tulee, niin enpä luule sen laskevan ainakaan toistaiseksi
laituriin täällä Tukholmassa."
"Kuinka niin?" kysyi virallinen salapoliisi epäillen.
"Niin, katsokaas, me sieppasimme laivan ja jätimme miehistön kapteenia
ja kokkipoikaa myöten nauttimaan Robinson-elämästä eräällä
ulkosaarella. Laiva on hyvässä tallessa ja näihin aikoihin kai
miehistökin."
Salapoliisi päästeli kummastuksen huudahduksia, kun Olle lyhyesti
selosti omansa ja Kivisen laivamatkan seikkailuineen.
"Ja nyt työhön!" virkkoi salapoliisi. "Haluatteko kuunnella, niin
voitte sitten esiintyä todistajina!"
Salapoliisi viittasi laatikkopinoa. Katossa sen yläpuolella näkyi
laudoista kyhätty kansi, joka nähtävästi peitti jonkun ilmavaihtotorven
aukon. Kivinen kiipesi nopeasti pinon päälle. Puhe kuului nyt aivan
selvästi.
"Anna minun kuunnella", kuiskasi Olle, "minä näet tunnen nuo herrat
äänestä."
Kivinen luovutti paikkansa, ja Olle pääsi kuin pääsikin vaivaloisesti
laatikkojen päälle. Valo sammutettiin ja kaikki vaikenivat.
"Kello kaksitoista siis, kuten ennenkin! Kahl hoitaa asian. Te saatte
olla huoletta ja aivan syrjässä. Paketti jätetään sovittuun paikkaan!"
selvitteli Popov, ja Olle arvasi että kysymys oli prinssin miljoonista.
"Minä suostun", kuuli hän neiti Rigerin sanovan. "Mutta missä Kahl voi
viipyä?"
"Lempo hänen tiennee! Mutta kai hän nyt illalla tulee kuitenkin."
Sanomalehtimiestä nauratti. Kahl ei tulisi saareltaan.
"Tässä ovat tarpeelliset paperit", sanoi neiti Riger. Olle hätkähti
mielessään. Jättikö tuo varomaton tyttö todistuksia itsestään? Tilanne
oli nyt kovin mutkikas ja vaarallinen. Virallinen poliisi oli puuttunut
asiaan, ja neiti Rigeriä odotti vangitseminen, ellei hän poistuisi
hyvinkin pian. Samassa salapoliisi kuiskasikin:
"Herra Nordgren! Jos kuulette jonkun poistuvan, niin ilmoittakaa! Jöns
saa ottaa miestensä avulla hänet kiinni. Kukaan ei saa päästä karkuun!"
Kivinen puri huultaan. Neiti Rigerkö vangiksi! Mutta Olle puristi
suomalaisen kättä, ja tämä ymmärsi, että hänen ruotsalainen
virkaveljensä pelasi kaksinaista peliä. Virallinen poliisi saisi ottaa
selvän Import ja Export A.B:stä, mutta lentokonejuttu oli heidän
omansa.
Olle kuunteli mielenkiintoista keskustelua ylhäältä, koettaen päästä
selville miesten suunnitelmasta. Mutta mitään yksityisseikkoja ei
mainittu eikä ainoakaan seikka antanut ratkaisevaa vihjausta siitä,
miten prinssin miljoonat aiottiin anastaa ja neiti Riger pettää.
"Mutta missä Kahl on voinut viipyä näin kauan!" huudahti äkkiä
varovainen saksalainen.
Venäläinen tuntui taaskin olevan iloisella tuulella. "Kylläkai hän
selviää! Ei hän ole ensimmäisellä matkalla."
"Eipä vainkaan!" mutisi saksalainen. "Kun ei vain olisi viimeisellä."
"Minun täytyisi sopia Kahlin kanssa muutamista yksityisseikoista",
puhui neiti Riger hermostuneesti, "mutta en haluaisi enää viipyä."
"Eikö seura kelpaa?" nauroi venäläinen.
"Eipä sekään minua varsin suuresti huvita!" tokaisi neiti Riger
suorasukaisesti. "Pääasia on kuitenkin, että tahdon päästä nukkumaan."
Olle kuunteli tarkoin, toivoen neiti Rigerin poistuvan mahdollisimman
pian.
"Jos kerran niin haluatte", virkkoi Popov, "niin kertokaa minulle
kaikki, ja sillä hyvä."
Neiti Riger ja Popov kuiskuttelivat muutaman hetken hiljaa, eikä
sanomalehtimies kaikista ponnistuksistaan huolimatta kyennyt
eroittamaan ainoatakaan sanaa heidän keskustelustaan.
"Selvä on!" sanoi Popov lopuksi.
"Hyvästi siis!" vastasi neiti Riger kylmästi. "Ilmoittakaa, jos Kahl
sattuisi tulemaan. Niin, voitte nyt antaa minulle kuitin myymistänne
jalokivistä."
"Odottakaa!" sanoi Popov ja istuutui pöydän ääreen. Kuului tuolin
siirtelyä.
Olle tarttui Kivisen käteen ja kuiskasi tälle pari sanaa. Kivinen
hätkähti. Täytyi toimia nopeasti, sillä muutoin joutuisi neiti Riger
pidätetyksi. Virallinen poliisi ei ymmärtänyt leikkiä.
Sanomalehtimies sytytti salalyhtynsä, ja sen valossa hän kirjoitti
muutaman sanan muistikirjansa irtirevästylle lehdelle.
"Käyn antamassa ohjeet avustajallemme!" kuiskasi hän Ruotsin esivallan
edustajille ja pujahti pois. Hiivittyään ensimmäiseen kellariin hän
kuunteli hetkisen ja avasi sitten varovasti pihalle johtavan oven.
Ketään ei ollut näkyvissä. Päästyään laatikkojen suojaan hän juoksi
nopeasti aitaportin luo ja vihelsi hiljaa.
Jorre ilmestyi suojastaan. Hän tunsi heti suomalaisen.
"Herra Minck!" kuiskasi Kivinen. "Neiti Riger tulee aivan heti. Teidän
on seurattava häntä hotelliin, jonne hän luultavastikin menee. Pyritte
heti hänen puheilleen. Tässä on nimikorttini. Tällä pääsette kyllä
hänen luokseen. Annatte hänelle tämän suljetun lapun, ja pidätte huolta
siitä, ettei hän pääse ulos hotellista. Hän ei saa myöskään soittaa.
Katkaiskaa heti johdot. Voitte käyttää vaikka pientä väkivaltaa.
Seuraavat ohjeet saatte myöhemmin. Onko selvä!"
"Kyllä", vastasi nuori reportteri reippaasti. "Hoidan kyllä tämän
asian."
Kivinen pujahti takaisin, ja päästessään lähelle kellarinovea hän kuuli
konttorioven avautuvan. Hän hypähti suojaan. Ovesta liukui hämärälle
pihalle neiti Rigerin solakka vartalo. Hän tähyili ympärilleen, mutta
huomatessaan kaiken hiljaiseksi ja rauhalliseksi hän nopeasti
poistui porttia kohti, ohikulkiessaan melkein sipaisten Kivistä.
Sanomalehtimies olisi mielinyt siepata viehättävän vastustajattaren
syliinsä, seikkailevan tytön, joka oli aikonut vangituttaa heidät
omassa asunnossa, mutta hän tiesi kohta pääsevänsä tarkoitustensa
perille sopivammalla tavalla ja sopivammassa paikassa. Kun neiti Riger
oli kadonnut portista, sukelsi Kivinen kellariin.
Olle oli entisellä vahtipaikallaan. Virallinen poliisi istui
mietteissään muutamalla laatikolla, apulainen vieressään.
"Malm!" kuiskasi Olle.