"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut!
Minulla on oikeus saada palkintoni!"
"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa", ja neitonen nauroi
vallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri
ja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia.
Kauempaa kuului askeleita.
"Kadutteko erehdystänne?" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.
"Odottakaas, herra Kivinen! Te olette tehnyt minulle suuren
anteeksiantamattoman kepposen, mutta en ole teille vihoissani. Te
olette suunnitellut minun kukistamiseni, ja sitten, saatuanne minut sen
tunnustamaan, te aiotte sanoa jotakin, ylpeänä ja voitonvarmana,
nauttien voitostanne. Mutta, muistakaa, mitä sanoitte itse kerran, että
se _parhaiten_ nauraa, joka _viimeksi_ nauraa. Minä sieppaan teiltä
voiton viime hetkellä! Te ette voi kysyä minulta mitään ylpeänä ja
voitonvarmana, vaan minä, voittamattomana viime hetkelläkin, sanon
teille ärsyttäen: rakastan sinua! Se parhaiten nauraa, joka
viimeksi..." Loppu hukkui suudelmaan, ja ohikulkija, kylpylän
poliisikonstaapeli, käänsi päänsä hienotuntoisesti poispäin.