SISÄLLYS:

1. Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa

kylpykaupungin kesäisen elämän.

2. Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta

kilpailemaan esivallan kanssa.

3. Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.

4. Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten

ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä

tasaisesti.

5. Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.

6. Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman

yksityiskohtainen ja johdonmukainen.

7. Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.

8. Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä

tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä.

9. Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.

10. Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin-elämää.

11. Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.

12. Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.

13. Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän

alkeellisista käyttäytymissäännöistä.

14. Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.

15. Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.

16. Leikistä on maksettava leikin hinta.

17. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

1.

Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa

kylpykaupungin kesäisen elämän.

"Halloo, onko poliisilaitoksella... Niinkö, onko poliisimestari...

Juuri lähtenyt... sepä perhanaa. Tiedättekö minne...? Jaha, ei voi

sitten mitään."

Karl Andersson, "Kuststads Tidningin" päätoimittaja ja

toimitussihteeri, kieräytti kiivaan ja äkäisen loppusoiton erään vahvan

ruotsalaisen sanan säestyksellä, kun samalla, voimasanan kaiun vielä

kiiriessä kahdessa tyhjässä toimitushuoneessa ja eteiskäytävässä, ovi

aukeni ja sisään astui tai paremmin sanoen hypähti nuori ja kaunis --

vaarallisen kaunis, voi sanoa, sillä toimittaja Karl Andersson oli

vielä sangen nuori vanhapoika -- vaaleaan ilmavaan kesäpukuun puettu

nainen.

"Häiritsenkö?" heläytti nainen ihastuttavan soinnukkaalla äänellään,

hymyillen veitikkamaisen vastustamattomasti hiukan hämilleen menneelle

toimittaja Karl Anderssonille ja naisellisen uteliaana silmäillen

kesäisen sekamelskaista, vanhojen sanomalehtien, kirjoitettujen

paperien, liimapurkkien ja saksien täyttämää toimitusvaltakuntaa.

"Ette suinkaan!" sai toimittaja Karl Andersson soperretuksi, häviten

samassa silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen noutamaan takkiansa,

sillä hän katsoi nuoren naisen läsnäolon vaativan, että sietämättömästä

kuumuudesta huolimatta noudatettiin jotakin minimiohjelmaa

pukeutumiseen nähden.

Nainen päästi raikkaan naurunheläyksen ja istuutui kursailematta

toiselle huoneen kahdesta tuolista, heittäen jalkansa sirosti ristiin,

niin että pieni nilkka vilahti näkyviin. Pään asennossa ja silmien

välkkeessä oli jotakin itsetietoista, ei jäykkää eikä ylpeää

kuitenkaan; raikas ja hieno, hiukan päivettynyt iho todisti hyvää

terveyttä ja suun juonne reipasta iloisuutta. Vaaleahko tukka aaltoili

yksinkertaisen leveän kesähatun alta, ja aistikas valkoinen

sinireunuksinen merimiespusero jätti näkyviin kauniisti kaartuvan

kaulan. Pyöreähköt, paljaat käsivarret päättyivät pitkiin,

hyvinhoidettuihin sormiin.

Parin minuutin kuluttua tuli toimittaja Karl Anderssonkin näkyviin,

yllään vaalearuutuinen kesäpuku, pehmeät kaulukset ja leveä

taiteilijamalliin solmittu kaulaliina, ruotsalaisen punoittavana ja

kohteliaana.

"Hyvää päivää, neiti Riger! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät

täällä? Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki näin sekaisin, mutta

sellaista se on..."

Neiti Riger, kylpykaupungin tämänkesäisen sesongin kaunotar, keskeytti

toimittaja Anderssonin anteeksipyynnöt, ojentaen hänelle pienen kätensä

ja luontevasti hymyillen.

"Älkää antako itseänne häiritä! En odottanutkaan tulevani minnekään

korttikansliaan. Ajattelin vain ohimennessäni pistäytyä kuulemassa,

joko te mahdollisesti olette saanut jotakin tietoa _siitä_. Täällähän

kaikki ensimmäiseksi tiedetään!"

Toimittaja Karl Andersson punastui itsetyytyväisyydestä.

"Älkää imarrelko! Emme toistaiseksi paljoakaan tiedä. Reportterimme on

parhaillaan hankkimassa täydellistä selostusta. Soitin juuri teidän

tänne tullessanne poliisimestarille, mutta hänkin oli jossakin ulkona,

kai tutkimassa asiaa. Mutta hiukan minäkin tiedän."

"Kertokaa, pyydän! Lupaan kuunnella kärsivällisesti. Olen hieman

utelias enkä niin vähänkään. Ajatella, lentokoneella!"

Neiti Riger nauroi ja katsahti toimittaja Anderssoniin.

"Niin", aloitti tämä, "sikäli kuin tarkistamattomien ilmoitusten

perusteella tiedän, ilmestyi kaupunkimme yläpuolelle noin kello

kahdentoista aikoihin lentokone, kaksitaso. Se suuntasi matkansa

kylpyaukiota kohden, kiersi muutaman kerran sen yläpuolella ja poistui

sitten etelään, saapuen kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua takaisin.

Kuten tiedätte, on kasinon ja metsän välissä laaja aukeama, ja

lentokone laskeutui äkkiä aukeaman toisessa päässä noin viidenkymmenen

metrin korkeudelle, ja sikäli kuin kasinolta voitiin nähdä, pudotti

jotakin maahan, jonkun pienen käärön. Sen tosiasian vahvistaa myöskin

lähellä kasinoa oleskellut poliisikonstaapeli. Tämän jälkeen lentokone

nopeasti kohosi, teki käännöksen ja lensi rannikkoa pitkin etelään,

kadoten näkyvistä. Mitään kansallisuus- tai muita merkkejä ei voitu

siinä havaita. Malli oli ranskalainen."

"Entä miten käärön kävi?" Neiti Riger paloi uteliaisuudesta ja liikahti

kärsimättömästi tuolillaan.

"Niin, se on oikeastaan vieläkin ihmeellisempää", jatkoi toimittaja

Andersson. "Kuten tiedätte, kulkee maantie aukeaman toisessa laidassa.

Kun käärö oli pudonnut maahan, syöksähti tien vierellä moottoripyöränsä

kanssa hääräillyt mies esiin, nosti käärön, juoksi pyörälleen, hyppäsi

sen selkään ja huristi pois, ennenkuin kukaan kasinolla olleista ehti

edes nähdä, minkälainen tämä herra oli näöltään. Poliisikonstaapeli

käsitti tilanteen oikein, hypäten lähistöllä olleen polkupyörän

selkään, mutta ei tietenkään voinut saavuttaa miestä. Juttu on

toistaiseksi tällä asteella, ainakin minun tietojeni mukaan."

"Tämä on kauhean jännittävää!" huudahti neiti Riger. "Mitä te arvelette

koko jutusta?"

"Ka, täsmällisesti en osaa sanoa. Yksityiskohdat ovat hämäriä, mutta

tuskin erehdyn, jos otaksun sen olleen salakuljetusta."

"Niinkö? Ja mitä olisi ollut käärössä?"

"Vähän vaikea sanoa: rahaa, arvopapereita, arvoesineitä tai jalokiviä."

"Eikö tiedetä, mistä lentokone oli?"

"Ei ainakaan vielä."

"Entä mies moottoripyörällä? Luuletteko, että hänellä on

mahdollisuuksia päästä pakoon?"

"Sekin on vaikea sanoa! On tietenkin sähkötetty kaikkialle ympäristölle

hänen pidättämisestään, mutta kun ei mitään varmoja tuntomerkkejä

voida antaa, on tulos epäiltävä. Mutta joka tapauksessa, tämä

julkeasti suoritettu ainotlaatuinen salakuljetusyritys ei jää

selvittämättömäksi."

"Oletteko varma siitä?"

"Kyllä!" Toimittaja Karl Anderssonin äänessä soinnahti aitoruotsalainen

itsetietoisuus ja varmuus.

"Meidän poliisilaitoksellemme onnistuu se varmastikin."

"Olisi hirmuisen mielenkiintoista katsella sellaisia miehiä, jotka

uskaltavat tehdä sellaista! Ajatella, lentokoneessa! Siitä tulisi suuri

oikeudenkäynti!"

Neiti Riger näytti niin äärettömän huvitetulta ja tyytyväiseltä, että

toimittaja Karl Andersson, joka laski kunnian tästä ainakin osaksi

tulevan itselleen, tunsi selittämätöntä mielihyvää.

"Mitähän tulisi noille salakuljettajille, jos heidät saataisiin

kiinni?"

"En osaa varmasti sanoa, mutta tavarat he menettäisivät, saisivat

suuret sakot ja hyvässä tapauksessa joutuisivat istumaankin."

"Huh, se on vaarallista! Koko kylpylaitos puhuu nyt vain siitä.

Viimeinkin on tapahtunut jotain huomattavaa. Muutoin kävisikin

ikäväksi." Neiti Riger nousi seisomaan. "Ja nyt en halua enää teitä

häiritä! Suurin kiitos ystävällisyydestänne! Näkemiin!"

Toimittaja Karl Andersson tarttui ihastuttavaan käteen ja puristi sitä

pitkään. Neiti Riger nyökäytti päätänsä ja kääntyi lähteäkseen. Samassa

aukeni ovi ja sisään astui kaksi herrasmiestä.

"Kas vain, tietenkin on nainen nopeampi, kun on kysymyksessä

uteliaisuuden tyydyttäminen. Hyvää päivää, neiti Riger!"

"Niin, taisinpa olla ensimmäinen, vieläpä ehdin ennen

sanomalehtimiehiäkin! Hyvää päivää, herra Kivinen! Ja herra Nordgren!"

"Suon mielelläni teille sen kunnian", virkkoi herra Kivinen,

loma-aikaansa kylpylaitoksessa viettävä suomalainen sanomalehtimies, ja

istuutui keveästi kumartaen pöydän laidalle. "Mutta, kuten olen useasti

sanonut, kohtalo suosii meitä sanomalehtimiehiä. Me saimme nähdä

jotakin, mitä muut eivät saaneet."

"Ja mitä sitten?" kysyi neiti Riger huonosti salaten uteliaisuuttansa

ja antaen kätensä viivähtää tuolin selkämyksellä.

"Me näimme moottoripyöräilijän."

"Niinkö, kertokaahan! Tunsitteko hänet?"

"Emme, ikävä kyllä." Herra Kivinen sytytti savukkeen, tarjoten

toimittaja Karl Anderssonille ja herra Nordgrenille.

"Olimme", aloitti Kivinen, "Ollen kanssa hiukan kävelemässä, mutta kun

tämä heinäkuun ilma on kaikkea muuta kuin sopiva sellaiseen

ajanviettoon, käännyimme takaisin. Olimme juuri tulemassa valtatielle,

tiedättehän siellä lähellä teidän huvilaanne, neiti Riger, kun äkkiä

kuului jumalattoman kovaa surinaa ja tietä pitkin porhalsi oikeata

kuolemanvauhtia moottoripyöräilijä. Vetäydyimme nopeasti syrjään

puoleksi pensaitten taa, ja minulla on täysi syy luulla, ettei arvoisa

pyöräilijä meitä huomannut. Mies oli keskikokoinen, kalpeakasvoinen ja

tummatukkainen ja -partainen, sikäli kuin ehdin nähdä. Tavallinen

autolakki oli vedetty syvään, ja silmiä peittivät suojuslasit. Hän oli

puettu englantilaiseen urheilupukuun, keltaisiin ameriikkalaisiin

kenkiin ja nahkaisiin sääryksiin. Vasemmasta sivutaskusta pisti esiin

nahkainen käärö."

"Näittekö minne mies ajoi?" tiedusti neiti Riger.

"Jos olisimme tienneet, millä tavalla käärö oli joutunut miehen

haltuun, olisimme tietenkin tarkastaneet vähän pitempään, mutta

tietämättöminä jatkoimme pahimman pölyn haihduttua matkaamme.

Ehdittyämme pari sataa metriä tuli vastaamme läähättävä

poliisikonstaapeli polkupyörällä. Esivallan arvoisa edustaja

tiedusti hengästyneenä, olimmeko mahdollisesti nähneet erästä

moottoripyöräilijää. Me myönsimme nähneemme, mutta ilmoitimme, että jos

esivallan arvoisa edustaja vaali joitakin hämäriä luuloja, että

polkupyörällä voisi saavuttaa moottoripyörän, niin täytyi

meidän murskata kaikki tämäntapaiset haaveet. Ehdotimme, että

poliisikonstaapeli voisi kääntyä hyvällä omallatunnolla takaisin,

osoitettuaan kiitettävää intoa ja jonkunlaista järkeäkin

viranhoidossaan. Tältä konstaapelilta saimme myöskin kuulla jutun

esihistorian, valaistuna omakohtaisilla ja tavalliselle passipoliisille

hyvinkin kunnioitettavilla otaksumisilla ja johtopäätöksillä.

Keskusteltuamme kasinolle kerääntyneiden ja asiaan tavattomasti

innostuneitten kansalaisten kanssa painoimme tänne, vaikka nyt näenkin,

ettei täällä tiedetä asiasta enempää, koska toimittaja Karl Andersson

näkyy niin ahkerasti kirjoittelevan muistiin minun selostustani."

Herra Andersson raaputteli kiivaasti kynällään, sillä mikään

yksityiskohta ei saanut jäädä tässä kaupungin ja maankin rikos- ja

skandaalihistorialle harvinaisessa jutussa unhoon.

"Luuletteko, että näkemienne tuntomerkkien perusteella käy

moottoripyöräilijän pidättäminen mahdolliseksi?" kysyi neiti Riger.

"No en totisesti. Jos niiden perusteella käydään pidättelemään, niin

voisin lyödä vetoa, että kymmenet tällä itärannikolla huristelevat

moottoripyöräilijät joutuisivat tekemisiin arvoisan esivallan kanssa."

"Oh, juttu on siis yhtä hämärä kuin ennenkin", huudahti neiti Riger.

"Mutta kai huomenna saa jo joitakin uusia tietoja, vai miten, herra

Andersson?"

"Luultavasti, luultavasti, neiti Riger. Pistäytykää kuulemassa."

"Kiitos kutsusta. Nyt lienee jo todellakin aika lähteä. Näkemiin siis."

Neiti Riger ojensi kätensä.

"Niin, terve sitten", sanoi Kivinenkin ja nousi seisomaan. "Me kai

lähdemme myös."

Seurue tuli kuumalle ja autiolle hiekkaiselle kadulle. Neiti Riger

tarttui polkupyöräänsä ja iloisesti nyökäten hyppäsi sen selkään.

"Näkemiin", huudahti herra Kivinen. "Kai te illalla tulette kasinolle

tanssiaisiin ja sitten purjehtimaan minun kanssani, kuten olette

luvannut?"

"Siihen saatte luottaa."

2.

Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan

esivallan kanssa.

"Olisinpa todellakin hämmästynyt nähdessäni neiti Rigerin tuolla

toimituksessa, ellen olisi huomannut hänen pyöräänsä ja siten saanut

aikaa hiukan tointua", sanoi Kivinen kotimatkalla ystävälleen ja

virkaveljelleen Olle Nonrdgrenille.

Olle ei vastannut mitään, ja molemmat miehet astelivat ilmeisen ja

harvinaisen innokkaasti pehmeähiekkaisia, puutarhojen ja somien

huviloitten reunustamia katuja. Ilma oli kuuma ja tukehduttava

sellainen kuin se voi olla heinäkuussa, kun aurinko viikkomäärin

paahtaa pilvettömältä, hiilakansiniseltä taivaalta. Vain mereltä

silloin tällöin tulevat hyväilevän raikkaat henkäykset tekivät ulkona

liikkumisen yleensä mahdolliseksikaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat ystävykset oman huvilansa

luo, kulkivat pienen, mutta hyvin hoidetun puutarhan läpi ja

istuutuivat syviin korituoleihin varjoisalla kuistilla. Palvelijatar

toi hiukan virvokkeita, Kivinen riisui kauluksensa, sytytti savukkeen

ja kääntyi sitten Ollen puoleen.

"Mitä sinä tästä kaikesta oikein ajattelet?"

Sanomalehtimies Olle Nordgren, pyöreähkö, vilkkaannäköinen vanhapoika

eloisine silmineen ja punoittavine kasvoineen, joilla leijaili ainainen

myhäilevä, ymmärtävä epikurealainen iloisuus, siemaisi vielä kerran

virvoketta.

"Sinä tarkoitat sitä kääröä?"

"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että

moottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?"

"En", Olle hymähti, "ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit

sellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja

hänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö

kuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin

moottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan

puutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme

nähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä

hauskassa jutussa."

"Niinhän se on", myönsi Kivinenkin, "mutta minä en oikein uskoisi..."

... "että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän

ensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun." Olle nauroi hiukan

kiusoittavasti. "Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään

epäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin

tunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut

hänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä

nykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että

minäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään

edeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee

salakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto,

lentokone, voi viitata sellaiseen."

"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi

olla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin

moottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä

salaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään

poliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille."

"_Tunsit_?" -- Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.

"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä.

Nimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin

parissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava

mahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä

siitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä.

Mitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita

viittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä

saat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään

kiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me

tiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo

moottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli

varmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta.

Jalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia,

joten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin

laajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin."

"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin.

Mitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?" kysyi Olle.

"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä

tiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat

nykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia

ja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet

mukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on

ensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No

niin, katselimme taidekaupassa tauluja, -- minä, muuan taiteilija ja

eräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen

mestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa.

Taiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen

taidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se

ollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija

tiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään

keskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan

murteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin,

mutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa.

Mies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön

taulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta

tuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija

äkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa

Pietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N--skin?' kysyi

taiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin,

katsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen

perhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut

Suomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen

mukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti

ne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti

siitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' --

Mies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin,

mutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme

takaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti

taidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että

ruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat."

"Ja mistä luulet voivasi hänet niin varmasti tuntea?" tiedusti Olle.

"Sinähän ehdit vain hetken katsoa häntä?"

"Hänen nenänsä muoto ei niin hevin haihdu mielestä", selitti Kivinen.

"Se on hiukan -- juuri senverran että erottaa -- epämuodostunut, ja se

riittää. Tuntisin hänet missä tahansa ja milloin tahansa."

"Ja mistä luulet saavasi tietoon hänen nimensä?"

"Taiteilijalta. Minä sähkötän hänelle."

"Mutta hänen osoitteensa?"

"Myös sieltä. Olen varma siitä, että taidekauppias tiesi hänestä

enemmänkin, ja taiteilija osaa kyllä pakoittaa häneltä tiedot. Ja

toinen seikka: mies lienee ollut enemmänkin taidekaupoissa, joten

otaksun siitä, että myöskin Tukholman taidekauppiailta saamme jotakin

selvitystä. Ja tämäkin on asian nykyisellään ollen jo sangen paljon.

Onhan meillä nyt edes jonkunlainen käsitys koko seikkailusta."

"Tjah, uskaltaisiko tästä nyt lähteä liikkeelle", virkkoi Olle hiukan

haluttomana. "Tuolla on kuuma."

"Onpa niinkin, mutta ajatteles, jos saamme tästä jutusta selvän! Ennen

poliisia! Ja sitten julkaisemme lehdessä!"

"Neiti Elise Rigerin osuuden myöskin?"

Kivinen vaikeni hetkiseksi.

"Perhana, mitä hänellä on tässä oikeastaan tekemistä! Olisi saanut

pysyä nyt syrjässä. Totisesti, kun onni joskus potkaisee, niinkuin

meitä, jotka aivan sattumalta vainuamme sitä moottoripyöräilijää, niin

sitten pitää naisen tietenkin sotkeutua väliin. En sen puolesta, että

minulla olisi mitään erikoista neiti Rigeriä kohtaan, mutta tuntuu

hiukan ilkeältä ajatella hänen joutuvan syytettyjen aitaukseen.

Sittenpähän nähdään! Lähtekäämme lennätinlaitokselle. Ja tiedätkö, mitä

sitten teemme! Me otamme auton ja ajamme asemalle. Niin kauan kun

jäljet ovat tuoreet, tiedustelemme moottoripyöräilijää. Minulla on

hiukan omia luulojani ja haluaisin saada ne joko vahvistetuiksi tai

kumotuiksi."

3,

Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.

Lennätinlaitoksella nakutti kaksi konetta, ja virkailijat hikoilivat

paitahihasillaankin niiden ääressä. Kivinen, Ollen seuraamana, astui

kursailematta aitauksen sisäpuolelle ja tervehti toista virkailijaa,

keski-ikäistä, hiukan keikaroivaa miestä.

"Hyvää päivää! Anteeksi asumme, mutta te kai ymmärrätte!" sanoi

virkailija.

"Vielä kysyttekin", nauroi Kivinen. "Ja työtä on paljon?"

"Tänään on kohtalaisesti, kun poliisimestari on sähkötellyt joka

suunnalle sen lentokonejutun takia."

"Niin, arvaa sen! Minullakin olisi nyt vähän sähköttämistä. Saisinko

lomakkeen!"

"Kyllä, hetipaikalla! Niin, niitähän onkin tuolla", virkkoi virkailija

ja pujahti aitauksen ulkopuolelle. Kivinen silmäili nopeasti

koneen vieressä olevia lomakkeita. Siinä näkyi olevan useitakin

poliisimestarin kirjoittamia, mutta pinkkaan asetettujen lähetettyjen

sähkösanomien joukossa oli päällimmäisenä muuan, joka kiinnitti Kivisen

huomion.

Sähkösanoma oli lyhyt: "Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export.

Tilatut saapuneet, R."

Virkailija palasi ja ojensi lomakkeen. Kivinen kiitti ja istuutui

kirjoittamaan.

"Saanko tarjota?" lausui sanomalehtimies ja ojensi savukekotelonsa.

"No, miten edistyy teidän juttunne?" virkkoi hän hymyillen.

Virkailija naurahti itsetyytyväisesti. "Kiitos kysymästä. Luulenpa,

että linnoitus alkaa olla antautumaisillaan. Muuten, terveisiä neiti

Rigeriltä. Hän kävi tässä noin tunti sitten ja jutteli kymmenisen

minuuttia. Jaa, teillä on hyvä maku, herra Kivinen, täytyy tunnustaa",

pilaili virkamies.

Kivinen naurahti tyytyväisesti, ja hänen vilkkaat ja avoimet kasvonsa

vetäytyivät leveään hymyyn. Olle vihelsi pitkään.

"Kai tulette tämäniltaiseen juhlaan", kysyi Kivinen.

"Kyllä, saan silloin vapaata. Täytyyhän tässä jumalattomassa

kuivuudessa edes hiukan kastella kaulaa ja huvitella."

"Näkemiin sitten, ja suuri kiitos!" sanoi Kivinen ja antoi

virkailijalle täytetyn lomakkeen ja maksun. "Illalla tavataan."

Päästyään kadulle lähtivät ystävykset autoasemalle.

"Vieläkö epäilet neiti Rigerin syyllisyyttä?" kysyi Olle.

"En sano mitään. Osoitteen kirjoitan heti muistiin. Tukholma,

Strandgatan 43. Import & Export. Luulenpa, että moottoripyöräilijä on

jossakin tämän osoitteen lähistöllä."

Pienen aukeaman laidassa oli autoasema. Ystävykset nousivat autoon, ja

kuljettaja, haukotellen ja venytellen jäseniään, kiersi moottorin

käyntiin. Auto hypähti liikkeelle ja painui kesän täydessä vihreydessä

komeilevain puutarhain ja niitten lomitse pilkottavain huvilain

reunustamalle valtatielle. Ilmanpaineen synnyttämä tuulenhenki virkisti

sietämättömässä kuumuudessa.

"Asemalle!" määräsi Kivinen.

Auto liukui pitkin sileää ja kovaa tietä, sivuutti muutamia

maalaisrattaita, kallistui hiukan mutkassa ja sujahti sitten neiti

Rigerin huvilan ohi. Ketään ei näkynyt. Parin kilometrin päässä olevan

pikku ravintolan luona Kivinen antoi määräyksen pysähtyä. Ystävykset

hyppäsivät autosta, menivät verannalle ja tilasivat hiukan juotavaa.

Isäntä tuli itse tarjoilemaan. Olle, joka oli parikin kertaa ollut

ravintolassa, tarttui puheeseen.

"Hyvää päivää! Joko olette kuullut siitä suuresta jutusta?"

"Kyllä väin", virkkoi isäntä.

"Muistatteko sattumalta, mihin aikaan se moottoripyöräilijä porhalsi

tästä ohi?"

"Moottoripyöräilijä? Olen istunut tässä koko päivän kuistilla ja

päätellyt tilejäni, mutta mitään moottoripyörää ei tänään ole tästä

kulkenut ohi."

"Jaha", Ollen äänessä oli hiukan ihmettelevä sävy. "Minne vie se

sivutie, joka haaraantuu tässä lähellä oikealle?"

"Lähimmälle rautatiepysäkille, heti seuraavalle tältä asemalta."

"Pääseekö asemalta pysäkille toista tietä?"

"Asemalta menee melkein rataviertä kyllä toinen."

"Hyvä, me voimmekin sitten pistäytyä sinne! Täytyy nyt hiukan toimia,

jotta saisimme jonkunlaisen selostuksen lehteen. Kas niin, hyvästi!"

Ystävykset maksoivat ja nousivat uudelleen autoon.

Asemalla ystävykset menivät rautatiekirjakauppaan ja ostivat muutamia

pääkaupungin lehtiä ja ajanvieteromaaneja. Kivinen koetti, eikä ilman

tulosta, hymyillä nuorelle myyjättärelle.

"Mihin aikaan lähtee juna Tukholmaan?" kysyi sanomalehtimies.

"Nyt kello 5.27 ja sitten illalla 9.05."

"Entä aamulla?"

"Aamulla ei kulje mitään junaa, vasta kello 1.18 lähtee ensimmäinen."

"Menikö tänään paljonkin väkeä tällä päiväjunalla?"

Myyjätär katsahti vähän ihmeissään ahkeraan kyselijään.

"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja

muutamia maalaisia."

"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?"

Neitonen nauroi ääneen.

"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla

moottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin

tästä sen olisi kyllä huomannut."

Kivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi

mitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon

ja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle

pysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman

uneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti

piristyi.

Ei, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen

olisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä

ollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs

asemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin.

Oli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä.

Kyllä voi autolla ajaa.

Kivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli

kyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun

matkan päässä.

"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?" kysyi Olle, puolittain maaten

auton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.

"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten

arvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään", lausui

Kivinen salaperäisesti hymyillen.

"Ja missä se on?" kysyi Olle.

"Minä en tiedä, missä se _on_, mutta minä tiedän, missä se _ei ole_, ja

se on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin

ympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä

alueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei

ole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin

pääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on

jonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on

olemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että

sellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä

todennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku

tukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän

hyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi

huomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten

kunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän

ehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi

tietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen

kapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on

ainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään

pitkälle."

4.

Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja

ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.

Ilma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin.

Laajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala

tummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin

ja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia

seurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia

virvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden

illallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä

juoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen

vierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.

Lihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä,

jotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai

aloittelevien tuomareitten -- tai pahimmassa tapauksessa -- iloisten,

mutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten

sitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin

tai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki

paikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille

ja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat

ja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat

vanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin

päiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän

vilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille

ehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.

Olle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea,

josta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa

kesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan

ja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa

rintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen

kansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti

kokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja

sulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista

ystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa

viehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla

leijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson

hautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti

välinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.

Neiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen

keskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger

tiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi

välttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea

uskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen

kanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan

salakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine,

vapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon

käsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin

seuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan

sydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä

halveksivasti olkapäitään tuntemattomalle "siviililurjukselle", joka

oli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain

lisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta

mielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista

itseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä,

jolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.

Muutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti

pikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen

ja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti

purjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen

ulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava

hehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan

määränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja

niistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi

kantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.

Kivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger

istui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen

lainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja

kauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.

"Pidättekö purjehtimisesta?" aloitti Kivinen, mielestään varsin

lapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei

hän keksinyt muutakaan sanottavaa.

"Tämä on ihanaa. Olen ensimmäistä kertaa purjehtimassa."

"Niinkö? Te olette siis sisämaan lapsi."

"Oikein päätelty."

"Odottakaas, minä koetan arvata kotipaikkanne", sanoi Kivinen. "Enhän

ole tunkeileva?"

"Mitäpä siinä olisi salailemista."

"Siis: ensin nimi. Riger! Germaaninen: tanskalainen, ruotsalainen,

norjalainen, englantilainen tai -- saksalainen. Ristimänimenne

vahvistaa otaksuman. Te olette saksalainen. Pohjoissaksalainen te ette

ole, teissä ei ole pohjoissaksalaista flegmaattisuutta, te olette

vilkas eteläisen auringon kasvatti."

"Tähän saakka ovat päätelmänne oikeita. Jatkakaa."

"Te olette kaupunkilainen, vieläpä suurkaupunkilainen. München! Ei, se

ei sovi! Otetaanpa avuksi ulkomuotonne! Se paljastaa salaisuutenne, ja

teidän yleinen esiintymisenne, käytöstapanne sekä makunne tekevät sen,

ettei kotipaikastanne voi erehtyä."

Neiti Riger nauroi vallattomasti, ja hohtava hammasrivi loisti

ruusuisten huulten välissä. Kivinen huomasi hänen silmissään

vastustamattoman vaarallisen tulen, -- noissa suurissa syvissä

samettisilmissä. Hieno silkkiliina leijui tuulessa kilpaa kiharoitten

kanssa, ja sanomalehtimiehen huomio pyrki väkisinkin kääntymään

purjeitten hoitamisesta ja veneen ohjauksesta, kunnes leikillisen

karkea huuto lähimmästä purresta herätti hänet todellisuuteen.

"Herra Kivinen, herätkää! Tahallinen päälleajo on laissa kielletty!"

kirkui lennätinvirkailija, kun Kivisen vene kiiti suoraan toisen purren

laitaa kohti.

Kivinen yhtyi nauruun ja käänsi veneen. Kun toinen pursi oli loitonnut,

kietaisi Kivinen purjenuoran polvensa ympäri ja sytytti savukkeen.

"Ettekö usko, neiti Riger, että kykenen määrittelemään kotipaikkanne?"

kysyi hän.

"En tietenkään. Johtopäätöksenne ovat loistavat, mutta ette saa minua

niin helposti ansaan. Te koetatte hämmästyttää minut, niin että itse

sanoisin."

"Lyöttekö vetoa?"

"Mistä vain!"

"Hyvä. Te saatte pyytää minulta mitä haluatte, jos minä joudun

tappiolle, ja samoin minä teiltä, jos voitan. Kunniasananne, että

vastaatte omantuntonne mukaisesti."

"Suostun! Saatte mitä tahdotte. Kättä päälle!" Neiti Riger ojensi

kätensä, johon sanomalehtimies innokkaasti tarttui.

"Nyt sain teidät ansaan", sanoi hän.

"Älkää olko liian varma", nauroi neiti Riger. "Siis, missä on

kotipaikkani?" Hän kumartui aivan lähelle sanomalehtimiestä ja katsoi

tätä silmiin. Silkkiliina sipaisi pari kertaa Kivisen ohimoita, ja

kullanloistavat kiharat koskettivat hänen otsaansa.

"Se on _Wien_!" sanoi Kivinen, ja hänen harmaat silmänsä olivat

tiukasti kiinnitetyt neiti Rigeriin. Tämä huudahti, irroitti kätensä ja

oikaisi vartalonsa, puhjeten vapauttavaan nauruun.

"Taikuri! Te arvasitte oikein!"

"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!"

Salamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin

notkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja

neitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän

suudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.

"Ei, katsokaas venettä!" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä

vesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän

päästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen

purjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti

arasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän

ei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.

Neiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.

"Oletteko tyytyväinen?" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja

Kivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.

"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt

tilaisuutta useamman ottamiseen."

"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte

tällaisen palkkion, mutta", neiti Riger nauroi vallattomasti, "en

kadu."

Sanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä

ajatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, --

oliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli

tuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa.

Hän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään

koko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän

helposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja

rauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä

silmänräpäyksenä!

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä.

"Muistuttelen itselleni säveltä operetin sanoihin: 'Kuka naisista

selvän saa, piru heissä on vallalla ain!'"

"Kas vain, te filosofoittekin! Minua ilahduttaa, että meissä on jotakin

käsittämätöntäkin. Eikö niin?"

Kivinen nauroi.

"Niin, älkää naurako! Ettekö tekin ole samaa mieltä, että ellei

naisissa olisi jotakin käsittämätöntä, eivät he olisi puoleksikaan niin

hauskoja?"

"Kyllä, mutta nyt..."

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, minä nyt vuorostani", sanoi

neiti Riger.

"Koettakaapa?"

"Te ihmettelette minua ja minun käytöstäni."

"Ja sitten?"

"Te koetatte päästä selville minusta ja asioistani. Mutta se ei onnistu

teille."

"Niinkö luulette. Lyöttekö vetoa?"

"Varokaa! Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se, että te voititte

ensimmäisellä kerralla, ei todista, että te voitatte toisella. Mutta

minä suostun. Samoilla ehdoilla kuin ennenkin."

"Päätetty."

"Minä tiedän, että te epäilette minun sekautuneen salakuljetusjuttuun",

laukaisi neiti Riger äkkiä.

Se osui. Kivinen ei voinut pidättää huudahdusta.

"Te... minä...?"

"Näettekö, enkö arvannut oikein! Annan teidän olla luulossanne. Niin,

olen kyllä sotkeutunut juttuun, mutta millä tavalla, sen saatte itse

koettaa selvittää. Jos se teille onnistuu, niin olette voittanut vedon

ja minä olen, kykyni ja kunniallisuuden rajoissa, teidän vallassanne."

"Siis avoin taistelu?"

"Ja armoton."

"Minä voitan sen."

"Se nähdään, mutta sanon vain, että toinen suudelma on paljon vaikeampi

saada kuin ensimmäinen."

Kalliosaari oli jo aivan lähellä, ja mielenkiintoinen keskustelu

keskeytyi. Purret laskivat rantaan, ja seurueet nousivat maihin. Meri

huokui tummana, hämärä kävi tiheämmäksi, mutta rantakalliolla,

sytytettyjen nuotioitten ääressä, jatkui välitön nuorekas elämänilo

kesäisenä yönä.

Kun Kivinen aamupuolella yötä marssi viileässä raikkaassa ilmassa

valtatien reunaa pitkin kotia, ohi nukkuvien huviloitten ja

kastehelmissä kimaltelevien puutarhojen ja nurmikkojen, puisteli hän

päätänsä, puolittain pahoitellen, puolittain tyytyväisenä. Hän oli

rakastunut, auttamattomasti rakastunut. Hetken hän oli luullut

saaneensa vastarakkauttakin, ja sitä hän luuli vieläkin, mutta... Siinä

oli "mutta", ja se oli suuri.

Niin, neiti Riger oli vastustajatar. Viehättävä vastustajatar, mutta

vaarallinen. Ja hänen hiukan väsynyt päänsä koetti ratkaista pulmaa:

jos hän voittaa ja saa neiti Rigerin salakuljetuksesta syytettynä

telkien taa, mitä hän tekee voitollaan? Ja ellei hän voita, niin ei kai

hänellä ole myöskään mitään mahdollisuutta?

Ja mistä neiti Riger tiesi, että hän epäili? Ja miten neiti Riger oli

uskaltanut tunnustaa? Hm, vastustajatar oli antautunut ensimmäiseen

otteluun, ja, hänen täytyi se myöntää, voittanut sen yllättävän

loistavasti. Hänen korttinsa olivat nyt sekaisin, ja mikä pahinta,

hänen sydämensä laita oli vielä huonommin.

Ollelle ei mitään! ajatteli Kivinen avatessaan huvilansa portin.

5.

Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.

Kivinen ja Olle istuivat aamupäivällä kasinon verannalla kahvia

juomassa. Päivä oli yhtä kuuma kuin eilenkin, meri oli tyyni, ja vain

laajat mainingit kohisivat valkoiselle rantahietikolle, hyrskyten ja

vaahdoten. Kivinen tunsi itsensä uinnin jälkeen virkeäksi

ja reippaaksi, ja kylmä itsehillintä, jonka hän oli ollut

menettämäisillään edellisenä yönä, oli palannut kirkkaan päivän ja

auringon keralla. Olle, purevasanainen, mutta hyväntahtoinen vanha

sanomalehtimies, pakinoitsija, salapoliisi ja orpolasten

huoltoyhdistyksen puheenjohtaja, tarkasteli hiukan ivallisesti

ystäväänsä, jonka vieläkin harhailevat silmäykset ja hajamieliset

vastaukset eivät jääneet häneltä huomaamatta. Kivinen ei ollut puhunut

mitään keskustelustansa neiti Rigerin kanssa eikä hänellä vielä aamulla

ollut mitään aikomusta tehdä sitä vastaisuudessakaan, mutta ajateltuaan

vähän tarkemmin päätti hän uskoa ainakin oleellisimmat kohdat taatulle

ystävälleen. Ainoastaan arkaluontoisimmat yksityiskohdat päätti hän

sivuuttaa vaieten.

"Hm, herra tuntuu elävän yhä vielä purjehdusretken lumoissa", aloitti

Olle. "Ryhdytäänkö yleensä johonkin, ja mihin?"

Kivinen taputti Ollea kädelle.

"On niin helppoa syrjästäpäin nauraa. Mutta annetaan _sen_ asian nyt

olla. Juttu on selvitettävä!"

"No niin. Meillä on nyt kolme asiaa: ensiksi se moottoripyöräilijä.

Odotamme sähkösanomaa. Sitten on neiti Riger? Ja sitten on meidän

löydettävä moottoripyöräilijän huvila?"

Kivinen muutti asentoaan, sytytti savukkeen, heitti jalkansa ristiin ja

kertoi Ollelle keskustelunsa ja saamansa tiedot neiti Rigeristä. Olle

kuunteli ääneti, leikitellen sormillaan ja nyökäytellen hyväksyvästi

päätänsä.

"Enimmin kummastuttaa minua", lopetti Kivinen, "miten hän on voinut

aavistaa, että me epäilemme häntä."

Olle hykerteli käsiään.

"Hän on älykäs nainen, perin älykäs. Ja rohkea. Kaksi vaarallista

ominaisuutta. Ja kaunis. Vielä vaarallisempaa. Sinä olet jo täydelleen

hänen lumoissaan. En tiedä, miten hän lienee saanut asian selville,

mutta lopputulos osoittaa hänen olevan sekä älykäs että oikeassa.

Muuten, tiedätkö, aikooko hän viipyä täällä vielä kauankin?"

Äkillinen epäluulo täytti Kivisen mielen.

"Niin, sinä olet oikeassa. Minä en tiedä lainkaan. Mutta hänellähän ei

ole mitään syytä viipyä täällä. Yritys on onnistunut, tavara tallessa

eikä muut kuin me epäile vähintäkään. Odotas, minä soitan!"

Kivinen nousi nopeasti ja meni tarjoiluhuoneen puhelinkaappiin.

"Saanko 162! Kiitän! Onko neiti Riger? Hyvää huomenta! Niinkö, nytkö

vasta? Ettekö ole ollut edes uimassa. Niin, tuletteko? Kyllä, kyllä!

Kiitän! Näkemiin!"

Kivinen soitti kiinni ja palasi Ollen luo.

"Kyllä hän ainakin vielä on täällä. Lupasi tulla iltapäivällä käymään

kylpylaitoksella ja kasinollakin."

"Sinä sanoit hänen olevan Wienistä."

"Niin."

"Mitään muuta et tiedä?"

"En kerrassaan mitään."

"Hm." -- Olle siveli sileätä leukaansa. "Onko sinulla hänen

valokuvaansa?"

"On", myönsi Kivinen hiukan kummastuen. "Otin muutama päivä sitten

omalla koneellani hänestä joitakuita kuvia."

"Onko sinulla niitä mukanasi?"

Kivinen otti esiin lompakkonsa ja kaivoi siitä muutamia pienikokoisia,

mutta selviä ja onnistuneita valokuvia viehättävästä neiti Rigeristä.

"Kas niin, nämä kelpaavat. Nyt ei muuta kuin kynä ja paperia." Olle

viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi paperia ja mustetta, asettuen

sitten ne saatuaan kirjoittamaan.

"Kenelle sinä kirjoitat?" tiedusti Kivinen.

"Muutamalle tuttavalleni, wieniläiselle sanomalehtimiehelle. Jos

kysymyksessäoleva neitonen on todella Wienistä, niin takaan, että

meillä jonkun päivän kuluttua on hänestä ja hänen elämästään

täydellinen selostus. Se mies tuntee Wienin paremmin kuin minä

Tukholman, ja se on jo paljon", sanoi Olle hiukan itserakkaasti.

Saatuaan kirjoitelmansa valmiiksi hän pisti kirjeen ja valokuvat

kuoreen, liimasi sen, kirjoitti osoitteen ja sujautti taskuunsa.

Senjälkeen miehet nousivat ylös ja maksoivat.

"Hm, kello on kohta jo yksitoista, mutta lähtekäämme kumminkin etsimään

sitä sinun huvilaasi", ehdotti Olle, kun ystävykset hitaasti ja

vaivaloisesti astelivat upottavassa hiekassa.

"Samantekevää, mutta poiketaan kotona katsomassa, olisiko saapunut

sähkösanomaa Suomesta."

Sellaista ei ollut kuitenkaan tullut, ja ystävykset jatkoivat

matkaansa, poiketen huvilain ja puutarhain välissä kiemurtelevalle

polulle, jossa oli mukavampi kulkea, kun pohja oli kova ja puut

tarjosivat siimestä. Olle puhkui hyvinvoipaisuudessaan, retuuttaen

takkia käsivarrellaan, pirteänä ja iloisena kaikesta huolimatta, kun

taas Kivinen, laihahko ja jäntevä, asteli rauhallisesti ja näköjään

täysin piittaamattomana kuumuudesta. Kierrettyään neiti Rigerin huvilan

taitse miehet saapuivat valtatielle ja syrjätien risteykseen.

Paikka oli autio, lähin huvila pilkotti parin sadan metrin päässä. Olle

heittäytyi nurmikolle puitten varjoon ja pisti tupakaksi. Kivinen jäi

seisomaan hänen viereensä ja silmäili miettien ympäristöä.

"Tiedätkö, että tehtävämme taitaakin olla helpompi kuin luulinkaan. Kun

tulimme autolla pysäkiltä, en huomannutkaan muuatta pientä, mutta

ratkaisevan tärkeää seikkaa, joka suuressa määrässä rajoittaa

etsiskelyaluettamme. Katsos, tuolla lähellä alkaa mäki."

"Entä sitten?"

"Kuten sanoin, otaksun moottoripyöräilijän tässä risteyksessä tai

jonkun matkan päässä siitä hypänneen pyörältä ja taluttaneen sen

huvilan vajaan. Hän ei liene uskaltanut ajaa, sillä moottorin surina

olisi kuulunut läheisiin huviloihin ja voinut jälkeenpäin herättää

epäluuloja. Mutta luuletko, että joku jaksaisi tai uskaltaisi

viivytellä niin kauan, että saisi tavallisen moottoripyörän hilatuksi

tuon mäen yli? Ei, olen varma siitä, että etsimämme huvila on mäen

tällä puolen tai sitten sitä ei ole missään. Moottoripyörää ei

kuitenkaan ole löydetty. Poliisi ei tiedä mitään, sanomalehdet yhtä

vähän. Juttu on täydellisen salaperäisyyden verhoama."

Olle myönsi ystävänsä johtopäätökset oikeiksi. Sanomalehtimiehet

jatkoivat matkaansa. Noin parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen

huvila, suuri ja kaunis rakennus mahtavan puutarhan keskellä. Joukko

lapsia leikki pihamaalla.

"Tuo se ei ole ainakaan", virkkoi Olle. "Lasten lähettyvillä ei

uskalleta ryhtyä salajuoniin."

Vinosti tämän huvilan vastapäätä oli toinen, melkein näkymättömissä

tuuheitten lehtipuitten takana.

"Ei tuokaan ole oikein minun makuuni", sanoi Kivinen. Sanomalehtimiehet

kulkivat hitaasti valolaikkujen kirjavoittamalla maantiellä,

tarkastellen ympärilleen; mutta saavuttuaan mäen huipulle heidän täytyi

myöntää, että ainakaan tällainen pintapuolinen tutkimus ei tukenut

millään tavoin Kivisen otaksumaa. Mikään huvila ei tuntunut

vähimmässäkään määrin sopivan sellaiseen tarkoitukseen. Kaikissa oli

asukkaita huomattavan paljon, eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta,

että salakuljettaja olisi uskaltautunut niin suureen vaaraan. Huvilat

olivat suuria perhekeskuksia. Hiukan harmitellen epäonnistunutta

otaksumaansa ja hukkaanmenneitä vaivojaan kääntyivät miehet takaisin.

"Tämä tuntuu alkavan mutkistua", tuumi Kivinen heidän molempain

painellessa reippaalla vauhdilla kotiapäin.

"Niin, katsos, on jossakin määrin epätodennäköistä, että mies olisi

uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä näiden huvilain ohi. Jostakin

huvilasta se olisi varmastikin huomattu", selvitteli Olle.

"Niin, mutta minä pidän kiinni vain siitä, että pyörää ei ole nähty

asemalla eikä pysäkillä. Sen _täytyy_ olla jossakin tällä välillä. Ja

meidän _täytyy_ se löytää."

"Sitten me sen tietenkin löydämmekin", virkkoi Olle hiukan

humoristisesti.

"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja

tuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä

avaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin."

"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa", sanoi

Olle.

Saapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä,

sanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten

työstänsä.

"Hyvää päivää!" aloitti Olle. "Tunnetteko tätä huvila-asutusta?"

"Kyllä!" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla

aina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.

"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia... etsimme muuatta

herraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole

löytäneet."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi mies asiallisesti.

"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin

siten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen

osoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin.

Osoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla

tuon mäen tällä puolella."

"Se käy vähän vaikeaksi", arveli mies.

"Niin, sen mekin olemme huomanneet", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen,

"mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä

viitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on

luultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin

korkeintaan pari kolme henkeä yhteensä."

"Olisikohan se se...", mies mietti.

"Tiedättekö, johtaako valtatien risteyksestä mitään polkua jonnekin

huvilaan, tuonne taakse?"

Mies nyökkäsi.

"Johtaa kyllä. Jonkun matkan päässä valtatiestä on melkein metsän

keskellä pieni huvila. Siellä on tänä kesänä näkynyt asukkaita."

"Eikö siellä sitten ennen ole ollut?"

"Kyllä siellä ennen on ollut, mutta viime kesänä ei ollut. Minkälainen

mies se teidän ystävänne on?"

Kivinen kuvasi tarkoin ja havaannollisesti moottoripyöräilijän. Mies ei

ollut oikein varma.

"Kerran taisin nähdä sellaisen miehen, jaa, neljä päivää sitten, mutta

en tiedä, olisiko hän ollut siellä huvilassa. Tapasin hänet

tienristeyksessä."

Ystävykset alkoivat tuntea, että arvoitus oli ratkeamaisillaan. Olle

kiitti ja maksoi miehelle tiedoista, ja entistä reippaammalla vauhdilla

jatkoivat etsijät matkaansa. Tien risteykseen saapuessansa he näkivät

tuskin huomattavan polun, joka kohtalaisen leveänä luikerteli tiheään

metsään. He kulkivat satakunta metriä sitä pitkin, mutta sitten alkoi

Kivistä arveluttaa.

"Ei, ei mennä nyt päivänvalolla! Jos siellä sattuisi joku olemaan, niin

se voisi herättää epäluuloja, ja jos neiti Riger saisi kuulla, huomaisi

hän meidän alkavan tietää ehkä enemmän kuin hänen rauhalleen ja

turvallisuudelleen sopii."

Kotiin palatessaan löysi Kivinen pöydältä sähkösanoman. Hän repi sen

nopeasti auki ja luki Ollelle:

"Akseli Kivinen. Kuststad. Miehen nimi Robert Kahl. Nykyään

luultavasti Ruotsissa. Tietoja voit saada taidekaupasta

Strandgatan 43, Tukholma. Antero."

Molemmat vihelsivät. Langat alkoivat juosta yhteen. Neiti Riger oli

sähköttänyt samaan taloon, josta oli saatavissa selvitystä

moottoripyöräilijästä.

Olle heittäytyi sohvalle lepäämään.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi Kivinen.

"Tjah, lähtekäämme iltajunassa Tukholmaan."

"Jättäisimmekö neiti Rigerin yksin tänne?"

"Minkäpä sille tekee. Täytyy jättää."

"Hän arvaa matkamme tarkoituksen."

"Arvatkoon! Mehän pelaamme muutenkin melkein avonaisin kortein."

"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee

jättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme

ehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin

pistäydyttävä."

"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?"

"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on

otaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn

ulkopuolisiin havaintoihin."

"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein

ole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua

hiljaa."

"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina

vähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin

raukaisee."

Kivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman

lehtiä. Olle nukahti.

6.

Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman

yksityiskohtainen ja johdonmukainen.

Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen

sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa

portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan

tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei

häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa

poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja

sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain

salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.

Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei

näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä,

sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan

hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi

ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki

huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi

eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.

Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen

kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi

ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti

varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa

ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti

lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna

avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla

ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen.

Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet

puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja

tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.

Menköön syteen taikka saveen! -- ajatteli hän ja kiipesi sisään,

browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan.

Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas

valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa

silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan

kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.

Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko

lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja

tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos

nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja

siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain

ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle,

ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.

Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän

näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni

kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli

muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja

autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin.

Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.

Sattuma on suosiollinen, -- ajatteli Kivinen. -- Talo pimeä, ikkuna

auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!

Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se

oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi

kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä.

Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä

vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta,

josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä

tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli

kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka

kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo

koko lailla vaikeampaa.

Perällä oli vielä neljäs ovi.

Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo

oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja

painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi

koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut,

ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä

ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.

Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin

lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä

pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä

näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.

Pöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi

kahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla

kahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli

tuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään.

Se oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän

vasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän

ollut tuoksua täysin vaistonnut.

Talossa oli ihmisiä.

Silmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo

sammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa

kuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen

sähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja

rauhallisesti:

"Tervetuloa, herra Kivinen!"

Sanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti

kääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki,

sähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen

iltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti

hymyilevän neiti Rigerin.

"_Te_ täällä?" huudahti Kivinen ihan suunniltaan.

"Niin", lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat

tulivat näkyviin, "mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän

voisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että _te_ olette täällä."

Kivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään

murtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää

naista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän

olikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi

hän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi

hämmennystään näyttää.

Hän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen

lakin päästään.

"Häiritsenkö?" kysyi hän kohteliaasti.

"Ette suinkaan! Minä odotin teitä."

"Huomaan sen", virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. "Tämä

ihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille."

"Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi

jäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne

eteiseen!"

Kivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan

päällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin

hän oli osannut kuvitellakaan.

"Tehkää hyvin!" ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui

vastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli

yksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja

kevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen.

Ikkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi

miellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis,

hänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta

säteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja

kohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen

valtoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei

hän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan

häikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.

Neiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi

tuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen

sokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.

"Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!"

sanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.

"Älkää sortako sorrettua!" sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. "Mistä

tiesitte minua odottaa?"

"Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin.

Näin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte

takaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen

jatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan

oikein."

"Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?"

"Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen

olisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla,

anteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla

retkillä."

"Taaskin oikein."

"Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen.

Ettekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?"

"Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet

lukitsematta, saranat voidellut..."

Neiti Riger nauroi.

"Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En

ole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni

teidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen

sokaisemana."

"Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää."

"Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä,

ja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin

poliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä

tapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa

yleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta."

"Niin varmasti istuisittekin."

"Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?"

"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten

minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa."

"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle", sanoi neiti Riger hiljaa.

Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan

toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan

tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja

sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä.

Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen.

Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli

murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen

tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.

"Te myönnätte... jo nyt..." sanoi hän ihmetellen.

"Minun täytyy. Ja... ja... voisin antaa vaikka palkinnonkin... jo

nyt..." virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat

silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. "Vaikka

niinkuin silloin purjehdusretkellä", lisäsi hän nopeasti, luoden

samalla katseensa alas.

Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,

että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan

värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli

erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.

"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni.

Vetoa en ole vielä voittanut, mutta _kun_ sen voitan, niin saatte olla

varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta", lausui hän

nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja

vilkkaaksi.

"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?" kysyi neiti Riger kuin

havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen

vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.

"En palkintona, mutta kyllä muuten..." sopersi Kivinen ja tarttui neiti

Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa.

Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.

Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi

kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan

mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen

vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei

estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä

käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja

hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää

uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä

tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa

luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi

tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen

kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen

aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut

tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan

häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi

selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa

neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa,

auttaa myöskin neiti Rigeriä... Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan

pakoitti hänet ratkaisemaan.

"Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne

loppuun, annatteko minut ilmi?"

Kivinen mietti.

"Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen

varma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En

ole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain

kirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka

se ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa."

Kivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti

Riger suoristautui ja järjesti hiuksensa.

"Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?" kysyi Kivinen vakavasti.

"Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi."

"Ettekö milloinkaan?"

"Ehkä jonkun ajan kuluttua."

Neiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä

jatkamaan juontia, kaataen kahvia.

"Miksi tulitte tänne huvilaan?" kysyi Kivinen hetken kuluttua.

"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni

teidät luopumaan aikeestanne."

"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?"

Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen

kasvoilleen.

"Te laskitte oikein", puhui Kivinen verkkaan, "mutta te laskitte myös

väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte,

että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän,

että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä

rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos

haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua

aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen

oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua

tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki,

silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt,

ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on

sydämellänne, ja mikä teitä painaa?"

Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti

Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista

rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.

"Jos olisi kysymys vain minusta", aloitti neiti Riger, "en empisi.

Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua.

Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan.

Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä."

"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava."

Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan

ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan

yhdentekevästä aikeesta.

"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen

sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En voi", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. "Ymmärtäkää minua

oikein."

"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua

teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien

ihmisten asioihin?" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun

naisen katkeruus.

"Te ette ole minulle yhdentekevä", vastasi Kivinen. "Olen sen teille jo

sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa

elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen

pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin

hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen."

"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan."

Kivinen naurahti katkerasti.

"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani _osta_

luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään

syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän

kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika

lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän

yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin

pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä."

Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.

"Minä lähden myös."

Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki

ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta.

Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen

käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin

melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille

ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi

kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa

itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.

"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa", soivat neiti Rigerin viimeiset

sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan

muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja

vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.

7.

Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.

"Tutkimusmatka taisikin muuttua kosintaretkeksi!" virkkoi Olle

hyväntahtoisesti hymyillen, kun sanomalehtimiehet hörppivät

aamukahviaan huvilansa kuistilla.

"No ei aivan sentään, mutta läheltä piti! Sinä, Olle, olet tainnut

hiljaa muuttua hiukan pistäväksi ja kohtelet minua kuin koulupoikaa,

joka on ensimmäistä kertaa rakastunut. Eikö neiti Rigeriin voisi sitten

rakastua?" puheli Kivinen jonkunverran tyytymättömänä.

"Kyllä vain, ja jos minä olisin sinun ikäisesi, siinä kolmenkymmenen

korvilla, niin olisinpa totta vie jo paljon pitemmällä kuin sinä",

vastasi Olle itsetietoisesti.

Kivinen oli aamulla kertonut seikkailunsa huvilassa Ollelle, tällä

kertaa aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ollen apu tuntui hänestä

välttämättömältä niin rakkaus- kuin seikkailujutussakin.

"Kahta asiaa minä en vain käsitä", sanoi Olle. "Mistä neiti Riger

arvasi meidän epäilevän häntä ja miksi hän yhä edelleen viipyy täällä

kylpylässä? Viipymiseen täytyy olla aivan ensiluokkaisen tärkeä syy."

"En minäkään ymmärrä, mutta kai nekin asiat selvenevät, kunhan

odotetaan. Tänään on meidän joka tapauksessa lähdettävä Tukholmaan.

Oletko ajatellut mitään suunnitelmaa herra Kahlin paljastamiseksi?"

"Sitä en ole vielä ajatellut, mutta sen sijaan olen aikonut järjestää

neiti Rigerin silmälläpidon. Me emme tiedä, kuinka kauan meidän täytyy

viipyä Tukholmassa, emmekä mitenkään voi jättää neiti Rigeriä aivan

yksin tänne. Meidän täytyy tietää, mitä hän tekee täällä meidän

poissaollessamme."

"Kenet siis aiot saada pitämään häntä silmällä?"

"Jorre Minckin, meidän nuorimman reportterimme, joka saa siten

tilaisuuden ansaita kannuksensa. Jorre on pystyvä poika, vikkelä ja

rohkea, ja vaitelias kuin kala. Kun illalla saavumme Tukholmaan, niin

järjestän asian. Hän on jo aamulla täällä, ja häneltä saamme sitten

raportit joka päivä, ja jos mitä tärkeää tapahtuu, voi hän sähköttää."

"Käy laatuun", sanoi Kivinen nousten pöydästä ja mennen hakemaan

savukelaatikkoa. Kuistille palatessaan hän tarjosi Ollelle ja virkkoi

sitten:

"Etkö luule lähtömme herättävän neiti Rigerissä epäluuloja?"

"Varmastikin, mutta koettakaamme ainakin lieventää niitä. Voimmehan

yrittää muuatta tavallista pikkutemppua, joka, ellei se autakaan, ei

myöskään pahenna. Juna lähtee etelään puoli kaksitoista. Me

voimme matkustaa pari asemaväliä etelään ja sitten siellä nousta

Tukholman-junaan. Liput ostamme tältä asemalta etelään jonnekin

kauemmaksi, niin että jos neiti Rigerin päähän pälkähtää ryhtyä

tiedusteluihin, sotkee tämä temppu ainakin hiukan hänen

johtopäätöksiään."

"All right!"

* * * * *

Puolenpäivän tienoissa saapuivat ystävykset autolla asemalle ja

nousivat etelänjunaan, jääden kuitenkin jo seuraavalle asemalle. Heidän

odotettuaan vajaan tunnin saapui Tukholmaan menevä juna, ja siinä

ystävykset huristivat Kuststadin aseman ohi. Neiti Riger ei ollut

näkyvissä, ja pikku temppu oli kaikesta päättäen onnistunut.

Junassa oli tukahduttavan kuuma, matkustajia paljon, ja vasta illan

tullen, Tukholmaa lähestyttäessä, kävi olo siedettävämmäksi.

Ystävykset ostivat sanomalehtiä, mutta niiden tiedot Kuststadin

salakuljetusjutusta olivat niukkoja ja niukkuudessaankin aivan vääriä.

"Poliisi tutkii asiaa ja kieltäytyy antamasta tarkempia tietoja

toistaiseksi, mutta toivoa sopii, että tämä häikäilemätön juttu

paljastetaan ja syylliset saatetaan tekemisiin lain ja oikeuden

kanssa", loppuivat ne kaikki mahtipontisesti ja tyhjästi. Niin, poliisi

ei antanut tietoja, ja ystävykset kyllä tiesivät, että siihen heillä

oli täysi syy, kun mitään tietoja ei heillä ollut. Politiikkaa oli

lehdissä sitä enemmän, ja uudet tiedot Ahvenanmaan-asiasta saivat

riikinruotsalaisten kielet liikkeeseen, mutta sanomalehtimiehet

peittivät kasvonsa lehdillä ja ryhtyivät torkkumaan, junan kiitäessä

läpi hämärtyväin seutujen kohti Svean valtakunnan kaunista

pääkaupunkia.

Asemalla ystävykset nousivat autoon ja ajoivat suoraan sen lehden

toimitukseen, jossa Olle työskenteli. Yövuoron miehet olivat aisoissa,

toimitussihteeri luki ja järjesteli korjauslukuarkkeja, ja pari kolme

reportteria oli parhaillaan muokkaamassa nautittavaan asuun illan

uutissaalista. Ollen tulo herätti ansaittua huomiota, sillä paitsi

sitä, että Olle tunnustetusti oli paras ja nerokkain uutishankkija,

ymmärrettiin toimituksessa heti, että vain ensiluokkaisen tärkeä asia

oli voinut saada Ollen, vanhan epikurolaisen, päätäpahkaa saapumaan

pölyiseen Tukholmaan vilppailta kesälaitumiltaan. Olle kätteli

jokaista, kysyi kuulumisia ja esitteli Kivisen, suomalaisen

sanomalehtimiehen ja poliittisen vastustajan Ahvenanmaanasiassa.

"Onko päätoimittaja täällä?" kysyi Olle toimitussihteeriltä.

"Siellä 'ukko' on huoneessaan. Kuuluuko mitään uutta siitä

salakuljetusjutusta?" tiedusti tämä vuorostaan.

"Eipä mitään ihmeellistä, mutta eiköhän jonkun ajan kuluttua", vastasi

Olle salaperäisesti hymyillen, lähtiessään päätoimittajan luo. Kivinen

jäi katselemaan ruotsalaisen suurlehden yötoimitusta, tuota monessa

suhteessa huippuunsa kehitettyä nopeuden, tarkkuuden, aistikkuuden ja

pirteyden järjestelmää, kerraten taas mielessään monesti

tekemänsä vertailun suomalaisen sanomalehdistön teknillisestä

valmistumattomuudesta skandinaavisen lehdistön rinnalla.

Hetken kuluttua tuli Olle takaisin, seurassaan komeapartainen,

kaljupäinen herra, jonka Kivinen arvasi päätoimittajaksi.

"Herra Minck, te voitte jättää nyt uutisenne toisten kirjoitettavaksi.

Herra Nordgren antaa teille uuden tehtävän. Menette hänen kanssaan.

Tässä on shekki. Taloudenhoitaja on vielä tavattavissa konttorissaan.

Nostatte rahat, ja onnea matkaan!"

Jorre Minck, kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, nousi pystyyn pöytänsä

äärestä, iloisesti hämmästyen. Tiesihän uusi tehtävä jotakin suurempaa

kuin tuota alituista kokouksissa istumista, jopa kaikesta päättäen

matkaa maaseudulle. Huh, kymmeneen kuukauteen hän ei ollut nähnyt puita

muuta kuin puistossa.

Päätoimittaja pyörähti huoneeseensa ja Olle jätti hyvästit

toimittajatovereilleen, laskeutuen sitten Kivisen ja Jorren kanssa

kadulle. Jorre käväisi konttorissa ja ilmestyi takaisin, taskussaan

pyöreähkö summa ruotsalaisia kruunuja.

Olle katsoi kelloaan. "Lähdetään minun asuntooni." Miehet nousivat

autoon, joka painui Tukholman yövilkkaille kaduille.

"Nyt heti asiaan", sanoi Olle, kun seurue oli saapunut hänen komeaan

vanhanpojan-asuntoonsa. "Juna lähtee tunnin kuluttua etelään.

Matkustatte Kuststadiin ja sijoitutte meidän huvilaamme. Tässä on

osoite. Esiinnytte meidän palvelijanamme ja sanotte tulevanne etelästä.

Pidätte silmällä neiti Rigeriä."

Olle selitti perinjuurin kaikki asianhaarat tarkkaan kuuntelevalle

Jorrelle.

"Mahdollisimman yksityiskohtainen raportti joka päivä, ja jos huomaatte

jotakin epäilyttävää, niin sähköttäkää heti. Jos ilmenee merkkikin,

että neiti Riger aikoisi matkustaa, ilmoittakaa. Jos hän ehtisi lähteä

ennenkuin me ehtisimme saapua, seuratkaa häntä. Onko selvää?"

"Kyllä vain. Minä kai saan menetellä miten itse parhaaksi näen tietoja

hankkiessani?"

"Kyllä, mutta itseänne ette saa paljastaa."

Jorre kiiruhti ulos.

* * * * *

Aamulla ystävykset, muutettuaan hiukan ulkonäköänsä, lähtivät

viimeinkin tutkimusmatkalleen. Mitään suunnitelmaa ei heillä

varsinaisesti ollut. Kaikki sai jäädä riippumaan sattumasta ja

ympäristöstä. Jo kauempana nousivat miehet autosta ja lähtivät jalan

kulkemaan edelleen. Aamu oli ihana, meri välkkyi, ja satamassa vallitsi

kuumeinen työ, räiske ja pauhina; vintturit kitisivät, laivapillit

soivat ja satamatyömiesten huudot sekaantuivat rantaradalla puhkuvien

vetureitten vihellyksiin.

Ystävykset kävelivät reippaasti ja saapuivat viimein n:o 43:n luo. Talo

oli vanha ja vanhanaikainen, kaksikerroksinen kivirakennus. Alhaalla

oli kaksi kauppaa: "Diverse Handel" ja "Konst Salon", mutta toisessa

kerroksessa komeili vastikään maalattu isokokoinen kilpi: "Import &

Export A.B." Koko toinen kerros näytti olevan sen hallussa.

"Lähdetään tutkimaan maaperää tuohon 'taidekauppaan'", sanoi Olle, ja

ystävykset avasivat oven ja laskeutuivat pari askelmaa "Konst Salonin"

epäilyttävän siivoiseen liikehuoneustoon.

Sen ulkoasu ja sisäinen järjestys ei ollenkaan vastannut tarjolla

olevia tavaroita, sillä niistä oli ainakin osa ja suuri osa varsin

arvokasta, ja Olle näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, että vanhoja

maalauksia ja taide-esineitä oli hyvinkin huomattava kokoelma.

Jonkunlaisen myymälätiskin takana seisoi vanha, kuivettunut

miehenkäppyrä, joka kumartaen astui tulijoita vastaan. Olle antoi

merkin Kiviselle, että tämä olisi vaiti, ja tarttui itse puheeseen,

esiintyen taiderakkaana pikkugulashina. Vastattuaan jotenkin lyhyesti

kauppiaan tervehdykseen, hän jäi seisomaan muutaman mitättömän

jäljennöksen eteen, tarkastellen räikeää ja mautonta tekelettä

asiantuntijan ilmein.

"Hm, flaamilaista koulua! Mitäs tämä maksaa?" kysyi Olle rauhallisen

huolimattomasti.

"Ainoastaan kolmetuhatta viisisataa kruunua, mutta kuten tietenkin

huomaatte, se ei ole flaamilaista koulua, vaan arvokas löytö

ranskalaisen uusklassillisen koulun myöhemmältä ajalta", vastasi myyjä

kohteliaasti, voiden tuskin pidättää ylenkatseellista hymyään Ollen

taidehistoriallisen huomautuksen johdosta.

Olle ei oikaissut erehdystään, vaan siirtyi katselemaan muuta.

Huoneessa oli antiikkisia huonekaluja, osa oikeita, osa Saksassa

äskettäin valmistettuja tyydyttämään ihmisten realistista

historiannälkää. Pienempiä taide-esineitä oli paljonkin, nähtävästi

Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä kuljetettuja. "Valuuttavampyyrit"

tekivät hyviä kauppoja, ostaessaan näistä sekamelskaisista maista

alhaisella kurssilla arvokasta kulttuuriesineistöä ja myydessään sen

sitten suunnattomalla voitolla sodasta hyötyneitten maitten

nousukasrahalistolle. Olle mietti itsekseen, että kuinkahan moni esine

oli tähänkin kauppaan laillista tietä joutunut, mutta piti ajatuksensa

omana tietonaan. Ulkonaisesti hän tutki tavaroita gulashin

laajaliikkeisellä ja tärkeäilmeisellä asiantuntemuksella.

"Vieläkö kauppa tässä kannattaa?" kysyi Olle.

"Eipähän se nyt erikoisesti, mutta omilleen pääsee", vastasi myyjä

teennäisen surkeasti.

Olle purskahti nauruun.

"Niin, toista taitaa olla sokeri- ja valuuttakauppa, vai mitä, veli",

sanoi hän lyöden Kivistä olkapäälle. "Siinä voi terävä mies ansaitakin.

Paljonko tahdotte koko kaupastanne?"

Myyjä hämmästyi Ollen varmaa ja välinpitämätöntä ääntä, mutta huomasi

kuitenkin, ettei tämä voinut totta tarkoittaa.

"Onpa vähän vaikea sanoa, mutta kyllä se sentään nousee joltiseenkin

summaan", vastasi hän vältellen.

"Miljoonaan?" arvaili Olle.

"En tiedä, enkä myy missään tapauksessa", virkkoi myyjä tahtoen

lopettaa keskustelun.

"Niin no, eipä sen puolesta", hohotti Olle, "on minussakin sen verran

liikemiehen vikaa, etten pane rahaa kiinni tällaiseen moskaan. Saahan

joku taulu roikkua huoneen seinällä, koska se kuuluu niinkuin

sivistykseen, mutta tukkutaiteesta minä en ymmärrä. Paljonko maksaa

tämä tuhka-astia?"

Olle näytti hienotekoista itämaista tuhka-astiaa.

"Sata kruunua", vastasi myyjä.

"Tästä minäkin jotain ymmärrän", sanoi Olle ja pisti astian taskuunsa.

"Niin, kannattaako tämä kauppa tässä?" kysyi hän toistamiseen. "En

tarkoita nimenomaan kauppaa, vaan tätä paikkaa. Eikö keskikaupungilla

olisi mukavampaa?"

"Ehkä... kyllä."

"Paljonko maksatte vuokraa tästä, vai onko tämä oma talonne?"

tiedusteli väsymätön gulashi.

"Ei ole minun, vaan osakeyhtiön, jonka konttori on yläkerrassa."

"Import & Export A.B:nkö?"

"Juuri sen."

"Mikä yhtiö se on?" -- Kivinen silmäsi Ollea, sillä Ollen jatkuva ja

tankkaava kyseleminen alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.

"Import & Export osakeyhtiö", vastasi myyjä näsäviisaasti ja

kärsimättömästi. Olle ei huomannut mitään.

"Luopuisitteko ehkä tästä huoneustostanne?" kysyi hän uudelleen. "Minä

tarvitsisin varastohuonetta tänne satamaan enkä saa sitä mistään.

Maksan hyvin."

"En luovuta", vastasi myyjä kiukkuisesti.

"Onko tuo yläkerran yhtiö vain välitysliike, vai harjoittaako se

liikettä omilla laivoillaan?"

"En tiedä!" Myyjä polkaisi jalkaansa.

"Kuinka kauan kestää vuokrasopimuksenne?" jatkoi Olle aivan

rauhallisesti.

"Sata vuotta!" kiljaisi myyjä. "Piruako se teihin kuuluu? Te ette saa

tätä huoneustoa enkä minä tiedä mitään yhtiöstä enkä sen laivoista enkä

mistään ja..."

Mies kiivastui, ja hänen silmänsä loistivat vaarallisesti.

"Mistä te saatte nämä tavaranne?" uskalsi Olle heti kun myyjän täytyi

pysähtyä vetämään henkeänsä.

"Ulos, ulos!" kirkui mies aivan raivoissaan ja tarttui Ollen

käsivarteen.

"Älkää hermostuko!" rauhoitti Olle kylmästi. "Minä maksan ensin

tavarasta ja sitten siitä ajasta, mikä teiltä menee vastatessanne

kysymyksiini. Paljonko olen velkaa? Ehkä kaksisataa kruunua riittää?"

Mies rauhottui, ja ahneutta vilahti silmissä, kun Olle suurellisin

elein ojensi kaksi sadankruunun seteliä. Sitten hän kääntyi ympäri ja

kömpi Kivisen seurassa ulos. Päästyään lähimmän kadunkulman taa Olle

purskahti raikkaaseen nauruun. Kivinen yhtyi siihen, mutta ihmetteli

samalla.

"Mihin oikein tähtäsit tuolla kyselemiselläsi?" tiedusti hän.

"Minäkö! Onhan se selvä! Tahdoin saada jotakin tietoa arvoisasta

yhtiöstä, joka varmaakin varmemmin on yhteydessä tämän 'taidekaupan'

kanssa. Miehen käytös todisti sen. Minä tarjosin hänelle hyvää maksua

muutosta, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Ja

kuitenkin tuo paikka on aivan sopimaton taidekaupalle. Mutta me

olemmekin kai tekemisissä paljon suuremman homman kanssa kuin

aavistatkaan. Taide-esineet ja taulut on varmastikin salakuljetettu, ja

voisin lyödä vetoa siitä, että 'Import & Export A.B:n' toimitusjohtaja

tietää jotakin niiden hankkimisesta. Koko talo on sen hallussa, ja

paikka on salakuljetukseen mainio, nimittäin varastopaikaksi. Ai

perhana, kun unhoitin!"

"Mitä niin?"

"Minun olisi pitänyt tiedustaa jalokiviä. Olisiko niitä tuolla

äijänköriläällä ollut myytävänä? Vaikka eihän se olisi mitään auttanut.

Neiti Riger ei niitä varmastikaan ole vielä kauppaan laskenut."

"Ja mihin me nyt ryhdymme?" kysyi Kivinen.

"Nyt menemme syömään aamiaista jonnekin hotelliin ja sitten käymme

tutkimaan osakeyhtiötä perusteellisesti."

Miehet nousivat autoon ja ajoivat hotelliin. Syötyään maukkaan

aamiaisen ja hiukan tarkkailtuansa Tukholman nykyistä hotellielämää

omituisuuksineen -- he näkivät seurueita, joissa yksi kustansi

tarjoilun, mutta piti myös yksin huolen kaikkien väkijuoma-annoksista

-- Olle ilmoitti lähtevänsä maistraattiin ja kehoitti Kivistä ajamaan

hänen asuntoonsa. Hän palaisi pian.

Olle hyppäsi autoon, ja Kivinen lähti kävelemään. Ollen asuntoon

päästyään hän avasi ikkunat, heittäytyi turkkilaiselle leposohvalle

pitkäkseen ja jäi miettimään neiti Rigeriä ja toissayötä huvilassa.

Mikä tuo nainen oli ja mihin hän tähtäsi? Iltapostissa saataisiin

Jorrelta luultavastikin jonkunlainen selonteko.

Olle palasi noin tunnin kuluttua, ja Kivinen näki jo ensi silmäyksellä,

että jokin asia oli onnistunut. Olle oli palavissaan, ja vasta

heitettyään pois takkinsa ja siemaistuaan virvoitusvettä hän aukaisi

suunsa.

"Minä olin maistraatissa. Hain yhtiötä. Olin varma, etten sitä

löytäisi, mutta löysin kuin löysinkin. Bluffia koko homma, osakepääoma

25,000 kruunua! Peijakkaan vientiäkö tai tuontia sillä harjoitetaan!

Perustaja on Aleksander Popov. Tunnen. Hämäräperäinen ryssä! Ollut

jotensakin varmasti vakoilijana. Mutta tiedätkö, keitä muita on

yhtiössä? Ka, kaksi venäläistä kreiviä, itämerenmaakuntalainen parooni,

saksalainen tukkukauppias, saksalainen kreivi...! Joo, siinä on enemmän

kuin epäilyttävä yhtymä! Ja kaiken huippu, tuntematon ystävämme Robert

Kahl kuuluu johtokuntaan..."

Kivinen hyppäsi ylös.

"... ja sinne kuuluu myöskin muuan Karl Riger, itävaltalainen upseeri."

"Riger?" Kivinen huudahti tahtomattaan. Olle katseli tyytyväisenä

suomalaista virkaveljeään.

"Juttu alkaa luistaa. Pari muutakin pikku huomiota tein: 'taidekauppa',

jossa kävimme, rekisteröitiin viikko senjälkeen kun yhtiö. Ja toiseksi:

yhtiöllä on laiva 'Arthur', mutta koko yhtiön olemassaolon aikana se ei

laivakirjojen mukaan ole käynyt muuatta lähisatamaa pitemmällä."

Kivinen mietti. Ollen paljastukset olivat suuriarvoisia, ja nähtävästi

he olivat tekemisissä suurpiirteisen, tavallaan laillistetun

salakuljetusjärjestön kanssa. Kuuluiko neiti Riger siihen? Vai oliko

hän turvautunut sen apuun? Siinä oli kysymys, johon täytyi saada

vastaus. Hän ei saisi rauhaa ennemmin. Oli selvä, että neiti Riger

olisi voinut, jos olisi tahtonut, helpoittaa tätä tutkimustyötä, mutta

näinkin oltiin hyvällä alulla.

"Ei ollut hauskaa selailla maistraatissa pölyisiä kirjoja", selitti

Olle, "mutta ainahan työ palkitaan. Satamakonttorissakin onnistui yli

odotusten. Nyt on meillä aineistoa tarpeeksi vaikka vangituttaa koko

seurue, mutta sen aina ehdimme tehdä. Me voimme tutustua tällaiseen

liiketoimintaan tarkemminkin ja yllättää herrat itse teossa. Jumaliste,

siitä saadaan jymyuutinen!"

Ollen silmät sulkeutuivat, ja hän näki mielessään paljastuspäivän

lehden, yli sivun kulkevine otsikkoineen, kuvineen ja selostuksineen,

ja sanomalehtisydän paisui ammattiylpeydestä. Kivistä kannusti sama

toivo, mutta vielä enemmän toinen: neiti Rigerin kirkkaat silmät.

"Nyt voimme hiukan levätä", sanoi Olle ja vetäytyi sohvalle.

"Iltapuolella lähden persoonallisesti tutustumaan 'osakeyhtiöön'."

Olle otti käteensä sanomalehden ja ryhtyi sitä perusteellisesti

tutkimaan. Uutishankkijana ja salapoliisina hän oli tottunut lukemaan

lehden tarkkaan, ja siihen hänellä ei aamulla ollut aikaa.

Ilmoitussivut tutkittiin yhtä huolellisesti kuin tekstisivutkin.

"No se sattui", huudahti hän äkkiä ja säntäsi pystyyn. "Jeeveli, ihan

meitä onni suosimalla suosii!"

8.

Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori

Brattia ja hänen järjestelmäänsä.

Kivinen pysähtyi kävelyssään.

"Mitä siellä on?"

"Ainoastaan muutaman rivin ilmoitus: 'Import & Export A.B:n

ylimääräinen yhtiökokous pidetään tänään klo 7 ip. hotelli Terrassa

huone n:o 28'."

Kivinen vihelsi kuuluvasti.

"Vai kokous! Miten ne uskaltavat ilmoittaa?"

"Yhtiön säännöissä, epäluulojen välttämiseksi, oli sensuuntainen

määräys. Mutta se kokous! Siellä olisin minä kernaasti läsnä."

"Sen kyllä uskon", nauroi Kivinen, "ja kyllä minäkin perehtyisin

liikeasioihin koko nopeasti; mutta toivominen ja oleminen ovat eri

asioita."

"Niinhän ne ovat, mutta..." alkoi Olle, jääden miettimään. "Peijakas

sentään, sinne täytyy päästä! Ajatella otsikkoa lehdessä: Lehtemme

reportteri salakuljettajien 'yhtiökokouksessa!' Mutta miten?"

Miehet istuutuivat, sikaarit sytytettyään, pohtimaan asiaa. Tilaisuus

oli niin oivallinen, ettei sitä sopinut jättää käyttämättä. Oli selvää,

että salakuljettajat hautoivat uusia suunnitelmia, jakoivat ehkä

osinkoja; ja joka tapauksessa saisi sellaisessa kokouksessa

korvaamattoman arvokkaita tietoja. Ja jos niin kävisi, voisi koko

seurueen silloin sen koolla ollessa vangituttaa.

Parin tunnin keskustelun jälkeen hyväksyttiin viimein

toimintasuunnitelma, joka kyllä oli rohkea ja sattumaan luottava, mutta

jota parempaa ei myöskään voitu keksiä. Olle päätti luopua käynnistään

yhtiön konttorissa, sillä asiain näin ollen se saattoi vain vaikeuttaa

aietta. Ellei tämä onnistuisi, voisi turvautua siihen käyntiin

viimeisenä keinona.

Iltapuolella Olle lähti ulos. Hän palasi pian, järjestettyään

"Terra"-hotellin hovimestarin kanssa asian käytännöllisen puolen. Ollen

oli kyllä täytynyt turvautua salapoliisimerkkiinsä, mutta sitten olikin

kaikki luistanut hyvin, ja kun hän antoi hovimestarille muutamia

salaisia tietoja ja tuntuvan kiitollisuudenosoituksen, tiesi hän

voivansa näytellä aikomansa kappaleen aivan huoletta hotellin

palvelusväestä, jos siitä mitään kappaletta tulisikaan.

Kotona Olle naamioi itsensä aivan perusteellisesti, alusvaatteita ja

taskuesineitä myöten, vanhaksi merikapteeniksi. Ihon hän maalasi,

värjäsi hiukan tukkaansa, kampasi sen taakse, kiinnitti ylähuuleen

pienet viikset, ja puettuaan ylleen vastaavan asun hän ei vain

näyttänyt, vaan hän oli vanha merikapteeni ahavoituneine kasvoineen,

sileäksi ajeltuine leukoineen, harmahtavine hiuksineen, huojuvine

käynteineen, piippunysä suussa, kaulaliina leveässä solmussa ja

nenänpää kuin alati loistava majakka, joka kertoi selvemmin ja

varmemmin kuin mitkään sanat, mitä satamia kohti kapteeni aikoinaan oli

lasketellut. Mukaansa hän otti pienen vanhan kapsäkin, ja hiertyneeseen

lompakkoonsa hän pisti muutamia hankkimiaan papereita, jotka

osoittivat, että hän oli kapteeni Abraham Johansson, kotoisin Malmöstä.

Kapsäkkiin hän asetti kaikenlaisia matkatavaroita ja pullon konjakkia.

"All right! Antaa mennä, mutta parasta lienee sentään kulkea reivatuin

purjein, sillä jos siellä myrsky puhkeaa, tulee siitä hirmu, ja silloin

nähdään vieläkö kapteeni Aaprahammi Johanssonin pikipöksyt kestävät

tässä maamyrskyssä yhtä halkeamattomina kuin Kapin edustalla", deklamoi

Olle, onnistuneesti jäljitellen "maallaseilaavan" kapteenin pursuavaa

sanatulvaa.

"Sinä kelpaat!" arvosteli Kivinen. "Kai me lähdemme nyt."

"Niin, mutta erikseen! Muutoin voi herätä epäluuloja! Sinä tiedät

tehtäväsi: jos huoneesta 28 kuuluu melua tai huutoa, niin hälytä, sillä

silloin on kapteeni Johansson totisesti tiukassa paikassa. Ellei, istu

rauhassa, kunnes sinua tullaan hakemaan."

Olle painui ovesta mahtavasti huojutellen kookasta runkoaan. Puolen

tunnin kuluttua Kivinenkin istuutui autoon ja ajoi "Terraan."

"Huone n:o 27!" virkkoi hän ojentaen vastaanrientäneelle ovenvartijalle

matkalaukkunsa. Sanomalehtimies nousi leveitä rappusia toiseen

kerrokseen. Ovenvartija asetti matkalaukun nurkkaan.

Ovenvartijan poistuttua Kivinen heti ryhtyi viheltämään jotenkin

kuuluvasti. Sitten hän soitti tarjoilijaa ja pyysi kahvia. Sen tultua

hän sulki oven, kuunteli hiukan, avasi sitten matkalaukkunsa ja otti

esille pienikokoisen mauserin. Hän tarkasti sen panostuksen ja asetti

sitten aseen pöydälle. Maistoi kahvia, sytytti savukkeen ja jäi

istumaan. Täytyi vain odottaa. Hän ojentautui sohvalle seinän viereen

ja jäi kuuntelemaan.

Ollen tulo hotelliin oli ollut paljon huomiotaherättävämpi.

Merikapteeni Abraham Johansson, kuten hän kuuluvasti ovenvartijalle

selitti, oli jotenkin täydessä lastissa, ja pohjaan oli tullut vuoto.

Täytyi öljytä, ja kapteeni oli tarjonnut ovenvartijallekin ryypyn

pullostaan. Hovimestari oli hymyillyt lähistöllä, mutta pyytänyt sitten

"arvoisaa ja kunnioitettavaa kapteenia hillitsemään hiukan itseään,

koska maalla täytyi pitää hiukan pieniäänisempi kurssi kuin

Atlantilla." Kapteeni olikin rauhoittunut ja kömpinyt omin neuvoin ylös

ja häipynyt. Ketään ei sattunut juuri silloin -- sattunut tai ei, siitä

tiesivät vain hovimestari ja Olle -- olemaan toisen kerroksen

käytävässä, ja niinpä olikin kunnon kapteeni viilettänyt reivaamattomin

purjein sisään ensimmäisestä ovesta, ja se ovi sattui olemaan n:o 28.

Huoneessa oli kapteenin käynti koko lailla varmistunut, ja hän oli

marssinut suoraa päätä alkoviin, asettanut kapsäkin sängyn alle, pullon

yöpöydälle ja tirauttanut tilkkasen lasiinkin, riisunut sitten

puolittain kauluksensa, jättäen sen niskaansa riippumaan, pistänyt

pienen browningin housujen etutaskuun ja vetänyt verhot alkovin eteen,

heittäytyen makaamaan toiselle vuoteelle täysissä tamineissaan,

katsottuaan ensin kelloansa. Se oli viisitoista minuuttia yli kuusi.

Klo 7 alkaisi Import & Export A.B:n ylimääräinen yhtiökokous samassa

huoneessa.

Yli puolen tuntia makaili kunnon kapteeni vuoteessa, koetellen sen

ominaisuuksia ja havaiten ilokseen, ettei se narissut ainakaan pienestä

liikkeestä. Kapteenin katse harhaili pienessä alkovissa, mutta kuulo

oli koko ajan jännittynyt äärimmilleen. Hän vilkaisi taas varovasti

kelloaan. Se oli 6.45.

Parin minuutin kuluttua kuului askeleita ja puhetta huoneen n:o 28

ulkopuolelta, ovi avattiin, ja sisään astui askeleista ja äänistä

päättäen kolme henkilöä. Kapteeni jähmettyi liikkumattomaksi, silmät

sulkeutuivat ja kasvojen ilme muuttui raukean veltoksi kuten maalla

seilanneen ja nukkuneen kapteenin naamavärkki tavallisesti näyttää.

Tulijat sulkivat oven ja kuuluivat istuutuvan.

"Kahl teki hyvän afäärin", sanoi syvä bassoääni venäjäksi.

"Hyvähän se on, mutta minä puolestani vastustan sellaisiin

uhkarohkeuksiin ryhtymistä. Juttu on herättänyt huomiota. Me olisimme

voineet joutua paljastetuiksikin", puhui toinen kiivaasti, selvästikin

saksalaisella korostuksella.

"Ka, mitäpä huolimme. Elää täytyy, emmekä me osaa emmekä tahdo

työtäkään tehdä. Pikku yhtiömme tuottaa kyllä sievästikin, mutta minun

tuloni eivät tahdo mitenkään riittää menoihin. Ne eivät ole milloinkaan

riittäneet, ei edes silloin kun minulla oli vielä se maatilani

Etelä-Venäjällä. Jaa, Pietari oli toista! Niin no, ihminen voi tulla

surumieliseksi, näin toisinaan!"

"Juo, äläkä runoile", virkahti kolmas, rämisevä-ääninen mies. "Popov

pitää huolen maksamisesta."

Kuului lasien kilinää, avattiin pullo ja kaadettiin. Miehet kilistivät.

"Kukistuneitten suuruuksien malja!" esitti basso aitovenäläisellä

itse-ivalla. Miehet joivat.

"Osat ovat vaihtuneet", aloitti basso jälleen. Tuntui kuin hänen

sydämellään olisi ollut liian paljon ja hänen täytynyt se väkisinkin

saada sanotuksi, siitäkin huolimatta, etteivät kuuntelijat välittäneet

hänen puheestaan. "Ennen me hallitsimme, ja silloin olivat

vallankumoukselliset vastustajiamme. Nyt hallitsevat entiset

vallankumoukselliset ja me olemme joutuneet oppositsioniin. Eläkööt

vallankumouksellisten menettelytavat! Yksimielisyys ja järjestys on

voimaa! No, piru vie, me olemme yksimielisiä ja me olemme järjestyneet,

ja me ansaitsemme rahaa. Keinot on monet, niin, eihän salakuljetus

oikeastaan ole mikään tavoiteltava päämäärä, mutta tuottavana keinona

voi sen hyväksyä."

Basso puheli melkein kuin itsekseen, ja nukkuvasta kapteenista tuntui

niinkuin venäläinen olisi ollut väkijuomien liikuttama. Toiset kaksi

supisivat keskenään ja kilistelivät lasejaan.

Neljännestunnin kuluttua avattiin ovi uudelleen, ja huoneeseen astui

kaksi muuta.

"Onko teillä rahaa, herra Popov?" ehätti basso kysymään.

"Te olette nostanut osinkonne jo aikoja sitten, kreivi Nikolski",

vastasi Popoviksi nimitetty mies kaiuttoman kovalla äänellä.

"Mutta se on myös jo aikoja sitten loppunut", vastasi kreivi

yksinkertaisesti.

"En voi mitään." Miehet istuutuivat.

"Vaikka muutama tuhat", pyyteli kreivi. "Kaikki maksaa, asunto ja

juomat ja se vietävä Annet... niin no, kerta kaikkiaan: tarvitsen

rahaa. Te olette rahastonhoitajamme, herra Popov, ja teidän täytyy sitä

hankkia. _Täytyy!_ Minä olen tottunut siihen. Kun ennen kirjoitin

tilanhoitajalleni, että täytyy, niin aina tuli..."

"Koettakaa nytkin kirjoittaa", kehoitti Popov ivallisesti.

"Piru vie, ihminen! Te uskallatte! Minä olen kreivi -- ja te? Ette

mitään! Vaikka minulla ei olisi riepuakaan yllä, niin minä olen kreivi,

ja vaikka teillä olisi Alaskan kultakaivokset taskussanne, te olette

vain Popov! Tavallinen Popov!" Kreivi kiivastui, ja hänen äänessään

kuului entisen venäläisen pajarin rajaton itsetietoisuus ja

mahtipontisuus.

"Ryhtykäämme asioihin", sanoi Popov kylmästi, vastaamatta mitään

juopuneen kreivin solvauksiin, vaikka äänen vapisemisesta huomasikin,

että hän oli raivostunut.

"Kahlin jutusta saimme ennakkomaksuna neljäkymmentätuhatta.

Viisituhatta mieheen. Tässä on rahat. Kreivi saa kaksituhatta entisten

lisäksi." Yhtiön toimitusjohtaja jakoi rahat, ja kreivi Nikolski pisti

liivintaskuunsa kaksi tuhannen kruunun seteliä yhtä huolettomasti kuin

ennenkin oli pistellyt sinne tuhansia ruplia.

"Jatkuuko Kahlin juttu vielä?" kysyi saksalainen.

"Kyllä, mutta enempää en sano. Kuusikymmentätuhatta saamme kai parin

kolmen päivän kuluttua."

"Minusta ei poliisi ole päässyt mihinkään selvyyteen, ja nyt lienee

asia jo hautautunut", sanoi Kahl itsetietoisesti.

"'Arthur' lähtee tänään taas matkalle, ja on toiveita, että

tämänkertainen lasti tuottaa hyvin. Mutta minulla on uusi ja

suurenmoinen suunnitelma, joka, jos se onnistuu..." Popovin ääni aleni

kuiskaukseksi ja hän meni ovelle. Kaikki vaikenivat, ja Popov tuli

takaisin.

"... niin ansaitsemme miljoonia!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi saksalainen.

"Prinssiä!"

"Ja miten?"

"En tiedä vielä, mutta kai huomeniltaan mennessä on minulla suunnitelma

valmis. Tahdon vain saada tietää, hyväksytäänkö koko aietta?"

"Kyllä, jos se onnistuu", tuumi kreivi sofistisesti.

"Sieppaamme prinssin miljoonat."

"Mutta sehän arvataan heti, ja hän antaa meidät ilmi."

"Eipä niinkään, sillä hän on kokonaan meidän käsissämme. Hän on vielä

Saksassa, ja jos siellä saadaan vähänkin vihiä hänen hommistaan, joutuu

hän heti vangituksi. Hänelle jää ratkaistavaksi, tahtooko pitää

vapautensa ja osan rahoistaan, vaiko ei mitään. Rahat on meillä käsissä

viikon kuluessa, ja siihen mennessä voimme myydä yhtiömme ja valmistaa

kaikki katoamistamme varten."

Kapteeni Aaprahammi Johansson kiroili itsekseen, sillä venäjän

ymmärtäminen vaati häneltä suurta tarkkaavaisuutta. Ruumiskin tuntui

puutuvan, ja hän koetti hiukan muuttaa asentoaan. Mutta maksoi vaivan

olla "yhtiökokouksessa." Miehillä oli suuret suunnitelmat, ja ellei

kapteenia keksittäisi, voisi noissa suunnitelmissa tapahtua suuriakin

laskuvirheitä.

"Mutta neiti Riger! Hän saattaa vaikeuttaa yritystä", selitti

varovainen saksalainen.

"Kyllä, mutta me saamme hänet kyllä toimitetuksi syrjään."

"Otammeko Rigerin mukaan?" kysyi jälleen saksalainen.

"En minä ainakaan kehoita, sillä mitä vähemmän jakajia, sitä suurempi

saalis. Neiti Riger ei epäile mitään, kun Kahl suoritti temppunsa aivan

rehellisesti, ja tyttö kuuluu pelkäävän niin kauheasti, että hyväksyy

varmastikin jokaisen toimenpiteen, joka vapauttaa hänet itse olemasta

läsnä. Hyväksytäänkö siis aie, niin minä ryhdyn tarpeellisiin toimiin?"

"Kyllä vaan!"

"Näin sivumennen saan ilmoittaa", aloitti Kahl, "että tänään kävi kaksi

herraa siellä Vieckin luona. Olivat kyselleet kaikkea mahdollista,

kunnes Vieck ajoi ulos, mutta en luule, että siinä olisi ollut mitään

enempää. Tavallinen gulashi, joka luuli saavansa helpollakin huoneuston

rakennuksestamme."

"Täytyy olla joka tapauksessa varovainen", esitti saksalainen.

"Kokouksen pidämme huomenillalla kello yksitoista alakonttorissa",

sanoi Popov, "ja siihen mennessä on minulla juttu selvä. Kahl ehtinee

myös jo silloin matkaltaan."

"Kyllä."

"Muuta ei kai enää olekaan?"

Kukaan ei vastannut mitään.

"Minä aion mennä nukkumaan", selitti kreivi ja nousi ylös. Kapteenin

käsi sukelsi salamannopeasti etutaskuun, hän sulki silmänsä ja alkoi

hiljaa kuorsata. Tilanne oli yhdellä iskulla muuttunut mitä

kriitillisimmäksi.

Miehet nousivat ylös ja hyvästelivät. Kreivi haukotteli ja lähestyi

alkoovia.

"Näkemiin sitten, hyvät herrat!" sanoi hän ivallisesti ja veti verhot

syrjään. Samassa hän päästi huudon.

"Täällä on urkkija!" kiljaisi hän, ja koko yhtiön johtokunta säntäsi

alkoviin, jääden seisomaan kuorsaavan kapteeni Aaprahammi Johanssonin

eteen.

"Sulkekaa ovi", määräsi Popov hiljaa, mutta lujasti, ja Kahl noudatti

käskyä. Johtokunnan jäsenet olivat vetäneet esiin revolverinsa ja

seisoivat ryhmittyneinä vuoteen edessä, katsellen kapteeni Johanssonin

ruskeaa niskaa, ahavoituneita kasvoja ja punaista nenää, joka pihisi ja

korisi. Olle näytteli hyvin, sillä olihan tässä suorastaan henki

kysymyksessä, ja hänen esittämänään tuntui lystäillyt ja sitten

nukkunut merikapteeni täysin luonnolliselta, jopa siinä määrin, että

salakuljettajat joutuivat hiukan ymmälle.

"Herätämmekö miehen?" kysyi saksalainen hiljaa. "Hän näyttää todella

nukkuvan."

"Tietysti! Miehestä on saatava selko", puhui Popov kiivaasti, mutta

hiljaa. "Oh, lempo, hän on ollut täällä kaiken aikaa, eikä kenenkään

päähän pälkähtänyt tutkia alkoovia. Me olemme nautoja!"

Kapteeni olisi hymyillyt ivallisen tyytyväisesti, jos olisi uskaltanut,

mutta nyt hän vain jatkoi kuorsaustaan. Niskassa retkotti kaulus, ja

jalat roikkuivat puoleksi ilmassa. Kaiken kaikkiaan hän oli

ehdottomasti humoristinen nähtävä. Venäläinen kreivi tajusi tämän

puolen asiasta.

"Merimies!" hän kuiskasi. "Ja nukkuu kuin tukki!"

"Pitäkää aseet varalla!" komensi Popov, tarttui äkkiä kapteenia

niskasta ja nosti hänet pystyyn voimalla, jota ei olisi uskonut

lähtevän hänen näköisestään pitkän hintelästä miehestä. Kapteenin

kuorsaus keskeytyi äkkiä, ja kun Popov hellitti kätensä hänen

niskastaan, kaatui kunnon kapteenimme takaisin vuoteeseen, heräsi

puolittain, ja hänen lyhyet lihavat jalkansa tekivät epätoivoisen

humoristisia ponnistuksia löytääkseen tukea. Kapteeni kierähti sangen

luontevasti lattialle, pää kopahti sängynjalkaan, ja samassa hän

heräsi.

"Ta' me fan!" kirosi kapteeni sydämensä pohjasta, avasi turvottuneet

silmänsä ja istualtaan silmäsi ympärillään olevaa seuruetta. Hän ei

näyttänyt käsittävän mitään, katse harhaili kuin rannattomalla

valtamerellä, ja kapteeni tarttui tukkaansa kuvaamattoman

hullunkurisella eleellä. Suu meni muikeaan irvistykseen, kapteeni

nuolaisi tahmealla kielellään kuivia huuliaan ja silmäsi uudelleen

ympärilleen.

"Hyvää päivää, pojat!" sanoi hän yksinkertaisesti ja nousi ylös,

kääntäen seurueelle selkänsä, kaataen pullosta konjakkia lasiin ja

ryypäten sen pohjaan syvällä ahnaalla kulauksella. "Johtokunnan"

jäsenet eivät vastanneet mitään, katselivat vain kapteenin pettävän

luontevaa heräämistä ja pitivät silmällä hänen liikkeitään.

"Mitä asiaa?" kysyi kapteeni karskisti. "Saako olla?" ja hän kaatoi

lasin täyteen, tarjoten sitä lähinnä itseään seisovalle venäläiselle

kreiville. "Tohtori Brattin ja hänen järjestelmänsä tuotetta!"

"Kädet ylös!" komensi Popov kylmästi ja tähtäsi revolverillaan

kapteenia suoraan rintaan. Tämän kasvot saivat äärettömän hämmästyneen

ilmeen, ja jäsenet tuntuivat kieltäytyvän tottelemasta. Suu auki hän

tuijotti miehiin.

"Nopeasti!" toisti Popov, ja hänen pienet silmänsä välähtivät

uhkaavasti. Kapteeni pudotti täyden lasin lattialle ja nosti kätensä

jäykkinä ylös.

"Mi... minulla ei ole rahaa", sopersi hän tolkuttomasti. Venäläinen

kreivi ei voinut enää pidättää itseään, vaan puhkesi raikuvaan nauruun.

"Mieshän on selvässä ja perinpohjaisessa pohmelossa", sanoi hän

Popoville.

"Olkoon mitä on, mutta tehköön tiliä kaikesta", vastasi tämä. "Tulkaa

tänne!" -- Kapteeni siirtyi keskelle huonetta ja vajosi aivan

tahdottomana muutamaan nojatuoliin. Popov laski alas aseensa, mutta

kapteeni piti käsiään edelleenkin ylhäällä, samalla kuin hänen

katseensa edelleenkin vielä harhaili häntä ympäröivissä miehissä,

hämmästyneenä ja yksinkertaisena. Nyt oli näyteltävä hyvin, sillä sen

onnistumisesta riippui kaikki.

"Miten tulitte tänne?" kysyi Popov.

"Kaupunkiinko?" kysyi kapteeni vuorostaan.

"Tänne huoneeseen?" vastasi toimitusjohtaja, ja hänen silmänsä

koettivat tunkeutua kapteenin sisimpään.

"En muista... niin, olin hiukan ryyppäämässä... ajoin tänne autolla...

tulin makaamaan", koetti kapteeni kaivella muistiaan ja selvittää

ajatuksenjuoksuaan, mikä tuntui tuottavan hänelle voittamattomia

vaikeuksia.

"Mikä on nimenne?" kysyi Popov.

"Abraham... Abraham Johansson..." oikaisi kapteeni.

"Ammattinne?"

"Kapteeni... niin, entinen kapteeni, sillä en ole purjehtinut enää

moneen vuoteen..."

"Mistä olette tullut tänne?"

"Malmöstä."

Popov kumartui äkkiä ja pisti kätensä kapteenin povitaskuun ja veti

esille tämän lompakon. Hän tarkasti sen sisällyksen ja tutki passin,

joka oli yhtäpitävä kapteenin ilmoitusten kanssa.

"Mitä tekemistä teillä oli tässä huoneessa?" kysyi salakuljettaja

tiukasti ja kiinnitti harmaat silmänsä kapteeniin.

"Tekemistä?" kertasi tämä. "Olihan minulla tekemistä, kun tulin

nukkumaan. Mutta mitä, piru vieköön, tekemistä teillä on minun

kanssani?" Kapteenin ääni oli vaativa ja korskea, ja viimeisetkin

unenrippeet olivat hävinneet. Hän katseli sangen itsetietoisesti

seuruetta ympärillään.

Salakuljettajat eivät tienneet mitä ajatella. Heidän edessään oli

ehdottomastikin kapteeni, pohmelossa oleva mies, mutta he eivät

jaksaneet ymmärtää, miten tämä oli tullut juuri tähän huoneeseen.

"Pitäkää pienempää suuta", varoitti Popov ilkeästi, "sillä ottakaa

huomioon, että te olette tullut _väärään_ huoneeseen nukkumaan. Tämä

huone kuuluu meille."

Kapteeni hölmistyi, ja hänen korskea ilmeensä hävisi.

"Vääräänkö? Minä en ohjaa milloinkaan väärään, en vaikka olisin

kaksinkertaisessa myrskyssä, ja tällaisen pienen lystäilyn jälkeen on

pääni yhtä selvä kuin jalkani heikot. Minä tulin huoneeseen n:o 78 ja

olen siellä. Mutta teidän tulemistanne en käsitä."

"78!" ihmetteli Popov tosissaan. "Tämä on n:o 28."

"Eikö pirussa! Katsokaa!" Kapteenin ääni oli niin vakuuttavan varma,

että Kahl nousi ja meni ovelle, katsoen numeroa ulkopuolelta.

"Tämä on 28", sanoi hän palatessaan.

Kapteeni meni miettiväiseksi. Kahl kuiskasi sitten jotakin Popoville ja

poistui uudelleen. Seurue oli ääneti ja katseli kapteenia, joka ei

näyttänyt taaskaan käsittävän mitään, kostutti vain pari kertaa

huuliaan kielellään ja huokasi. Tilanne oli juuri kriitillisimmillään,

ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kapteeni oli perustanut koko

suunnitelmansa hotellissa aikaisemmin käydessään havaitsemaansa

pikkuseikkaan.

Kahl ilmestyi takaisin ja kuiskaili Popovin kanssa, nyökäyttäen lopuksi

päätä.

"Te olette nähtävästikin erehtynyt numerosta", sanoi hän kokolailla

kohteliaammalla äänellä, "mutta varovaisuus ei ole haitaksi. Meillä oli

täällä tärkeä liikeneuvottelu, emmekä halua saattaa asioitamme kaikkien

tietoon. Otamme selvän puheistanne. Odottakaa!"

Popov nousi ylös, ja Kahl istuutui hänen paikalleen vastapäätä

kapteenia. Toimitusjohtaja poistui ja viipyi ulkona noin kymmenen

minuuttia. Hänen palatessaan kapteeni näki hänen ilmeestään, että asia

oli saanut onnellisen käänteen.

"Huomaan teidän puhuneen totta", sanoi hän lyhyesti, "ja voitte nyt

mennä huoneeseenne. Mutta joka tapauksessa, jos me vielä kerran

tapaamme toisemme, niin emme leiki, muistakaa se!" jatkoi hän

uhkaavasti.

Kapteeni nousi ylös, otti hattunsa, kapsäkkinsä, jonka sisältö sitä

ennen tutkittiin, ja pullonsa, ja lähti sanaakaan puhumatta huoneesta,

toisessa kädessä pullo, toisessa kapsäkki, hattu takaraivolla ja kaulus

niskassa, kömpi neljänteen kerrokseen, sulki oven ja purskahti

sydämelliseen, mutta hiljaiseen nauruun. Peli oli voitettu. Mutta

täytyi olla hiukan aikaa varovainen.

Puolen tunnin kuluttua hän kutsui luokseen hovimestarin ja kysyi tältä

salakuljettajia. Kaikki olivat jo lähteneet. Hän sanoi hovimestarille

jotakin, ja muutaman minuutin kuluttua saapui ikävissään odotellut

Kivinen huoneeseen. Hän oli kuullut vain venäläisen kreivin

huudahduksen ja lasin putoamisen ja ollut kohtalaisessa jännityksessä

asetoverinsa kohtalosta.

"Miten onnistuit?" kysyi hän Ollelta.

"Erinomaisesti! Sain selville melkein kaikki! Koko juoneni perustin 2:n

ja 7:n yhdennäköisyyteen näissä ovinumeroissa. Kahl kävi tarkastamassa

ja huomasi kai hänkin. Näyttelin pohmeloista kapteenia ja onnistuin

pettämään arvoisat herrat, vaikka kyllä hyvin täytyikin näytellä. Pääni

kopautin näytellessäni sängynjalkaan, mutta kyllä se värkki kestää.

Jaa, me lähdemme nyt tunnin kuluttua katsastamaan 'Arthuria'. Siellä on

jotakin hommaa."

9.

Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.

Sanomalehtimiehet menivät ensin Ollen asuntoon. Jorre Minckiltä oli jo

saapunut lyhyt kirje.

"Herra Nordgren! Olen saapunut perille ja tutustunut ympäristöön.

Neiti Riger on ollut kotosalla. Kävi asemalla ja puheli

rautatiekirjakaupan myyjättären kanssa. Kysyi Teitä ja herra

Kivistä. Sanottiin matkustaneen etelään. Kävi myöskin

lennätinkonttorissa, mutta en toistaiseksi ole saanut selvää,

minne hän sähkötti. Päivällä kävi kaksikin kertaa maalarimestari

Backbergin luona. On kysymyksessä jotkut maalaustyöt huvilassa.

Metsähuvilan vajasta löysin moottoripyörän. Se oli aika hyvin

piiloitettu. Metsähuvilassa ei asu ketään. Luulen pysyväni

tapausten tasalla, sillä Amorin, ripeän kieleni ja kohtalaisen

ulkomuotoni avulla olen päässyt sangen hyviin väleihin neiti

Rigerin sisäkön Minnan kanssa. Minna tahtoo jäljitellä

kylpylänneitosia ja puhuu jotakin iloisista toveruussuhteista.

Tänä aamuna sain Minnalta pienen tunnustuksen toveruudesta ja

hänen kanssaan tähän saakka seurustelleelta sotamieheltä ylen

vihaisen katseen. Minulla on hyvä toivo päästä käymään neiti

Rigerin huvilassa tämän ollessa poissa, ehkä jo parin päivän

kuluttua, jolloin täällä on suuret kansanjuhlat uima- ja

soutukilpailuineen, vesipolopeleineen ja tanssiaisineen.