Sama paikka.
_Anna_ (istuu kuistin vieressä surullisena ja itkuisena).
_Kaisu_ (tulee sisältä, huomaa Annan). Anna hyvä! Lakkaa nyt jo
itkemästä ja suremasta! Iloita sinun pitäisi, kun pääset tuosta
honottavasta siltavoudista.
_Anna_. Mutta millä hinnalla siitä pääsen. Pitää ottaa sellainen vätys
kuin Tarhalammin Taneli.
_Kaisu_ (lohdutellen). Mutta hän on luultavasti pitäjän rikkain.
Se se on jotakin. Eikä se mitään haittaa, että hän on tyhmä. Sitä
helpompi on häntä kieputella. Eikä hänen pitkä tukkansakaan ole
vahingoksi. Siitä saa paremmin kiinni, jos tarvitaan. (Nauraa ja tekee
tukistamisliikkeen.) Iloita sinun pitäisi.
_Anna_ (tyytymättömänä). Iloita? Mitä ihmettä sinä puhut! Kyllä
kuulee, että sinä et ole rakastunut! Minä en välitä kunniasta päästä
siltavoudin rouvaksi enkä ilosta saada Tanelin rikkauksia. (Huokaa.)
Ennen vaikka kuolenkin, ellen saa sitä, jota rakastan.
_Kaisu_ (uteliaasti). Sinulla siis on mielitietty?
_Anna_ (ujosti). On.
_Kaisu_. Kuka — sano —!
_Anna_ (vähän vilkkaammin). Lupaathan vaieta? Lupaathan, ettet ennen
aikoja ilmaise, niin sanon sinulle?
_Kaisu_ (ottaa häntä kädestä ja istuu vieroen). Tietysti minä lupaan.
_Anna_ (hiljaa). Eero.
_Kaisu_ (huudahtaa). Eero!
_Anna_. Hss!
_Kaisu_ (tutkien, mutta samalla epäröiden). Ja hän — pitääkö hänkin —
sinusta?
_Anna_ (hiljaa). Pitää. — Älä nyt millään muotoa kerro mitään isälle —
äläkä Junnulle — saavat kyllä aikoinaan tietää. Eero pyysi, etten vielä
ilmoita isälle — — — (Huokaa.) Voi, voi, sentään! Se on ehkä kovin
pahasti, mutta kyllä minä kovin pelkään isää.
_Kaisu_ (puoliksi itsekseen). Vai sinusta Eero pitää — (Reipastuttaen
itseään.) Eipä siinä mitään — asia on siis selvä. (Iloisemmin.) Kiitos
luottamuksestasi, Anna hyvä! Minä en sitä petä. Jos jotakin voin, niin
autan sinua. Ja kaikki kyllä kääntyy hyvin päin. — Eero on hyvä poika,
vaikka Junnu jutteli hänestä eilen illalla kaikenlaisia tuhmuuksia.
_Anna_ (ihaillen). Hän on ihan varmaan paras kaikista.
_Manu_ (tulee sisältä. Kaisu siirtyy vasemmalle hommaillakseen
jotakin.) Kuka on paras? Siltavoutiko vai — Taneli ehkä?
_Anna_ (nousee). Minun mielestäni he ovat yhtä hyvät molemmat.
_Manu_. Niinkö nyt? Äsken et tahtonut kumpaistakaan — ja nyt ottaisit
heidät molemmat.
_Anna_ (päättävästi). Ei, isä! Minä en huoli kumpaisestakaan.
_Manu_ (aivan kuin ei olisi kuullut). Siltavouti on arvossa pidetty
mies ja hyväpalkkainen — eikä olisi haitaksi, vaikka tulisi
kruununmieskin sukuun —
_Anna_. Minun kauttani hän ei siihen tule.
_Manu_ (kuulematta). Taneli taas on seudun rikkain —
_Kaisu_ (tokaisee sivusta). Ja tyhmin.
_Manu_ (muljauttaa Kaisuun, mutta ei ole tietääkseenkään). Mutta on
olemassa eräs tärkeä seikka näitten kaikkien yläpuolella. — On olemassa
sellainen sopimus Erkki Einolan ja minun välilläni — jo aikaisempi
sopimus — että meiltä viedään emäntä Einolaan. — Nyt kun siltavouti
kävi täällä hätiköimässä, niin kirjoitin — taikka kanttori kirjoitti —
Erkille ja peräsi asiasta. Vastaukseksi tuli, että Einolan nuori isäntä
Yrjö onkin iskenyt silmänsä johonkin — mihin lie — eikä huoli isänsä
valitsemasta. — Näin minä nyt olen vapaa tästä lupauksesta — ja —
(yskäisee) — sinulla on myös vapaus valita joko Taneli tai Töyry. Minun
mielestäni olisi Taneli valittava, sillä raha on kuitenkin kaikkein
parasta tässä maailmassa. — Minä käväisen tuolla kylällä — ja kun tulen
takaisin — niin tee valintasi siksi! (Menee portista oikealle.)
_Anna_ (vaipuu istumaan). Raha se — kuitenkin — —
_Kaisu_ (menee hänen luokseen). Älä heittäy toivottomuuteen — sinun
täytyy ajatella —
_Anna_. Olen jo ajatellut — olen kieltänyt — olen sanonut isälle —
(Purskahtaa itkemään, nousee ja menee sisään.)
_Kaisu_ (yksin). Anna raukka! — Kyllä minun osani on sentään
onnellisempi. Ellen minä saa ketä ensiksi mieli tekee, niin ei minun
myöskään tarvitse huolia toisten määräämästä. (Ajattelee.) Kyllä minä
sentään olen taitanut olla vähän ilkeä Junnulle. Täytyy mennä hakemaan
häntä — — — Eeroakaan ei enää maksa ajatella — (Aikoo mennä portista.)
_Junnu_ (tulee vastaan). Eeroakos menet etsimään?
_Kaisu_ (herttaisesti). Junnu! Älä ole paha! Sinua olin aikeissa
tavata. — En minä välitä Eerosta — sinusta vain —
_Junnu_. Minusta?
_Kaisu_. Niin — sinusta välitän.
_Junnu_ (ihastuen). Oikeinko totta?
_Kaisu_ (loukkaantuneesti). Etkö sinä usko minua?
_Junnu_. Uskonhan minä — (Äkkiä.) Lupaatko siis, ettet koskaan enää
keimaile Eerolle?
_Kaisu_. Minä lupaan vielä enemmän.
_Junnu_ (epäillen). Mitä sitten?
_Kaisu_ (menee lähelle). Etten koskaan enää ajattele muita kuin sinua.
_Junnu_ (heittää hattunsa ilmaan). Jestapoo! Kuinka mahdottoman hyvä ja
herttainen sinä olet, Kaisu.
_Kaisu_ (ottaa Junnua kädestä). Niin. Eikö totta. Meistä tulee nyt
oikein hyvät ystävät —
_Junnu_ (onnellisena). No, minun puolestani vaikka kuink hyvät —
_Kaisu_. Mutta yhden asian minä sinulta pyydän —
_Junnu_ (pyyhkii suutaan). Kyllä — kyllä — heti —
_Kaisu_. Et koskaan enää saa puhua pahaa Eerosta!
_Junnu_ (nolostuu). Eerosta? — Mutta hänenhän juuri oli syy, että me
olemme olleet puolinaisella torakannalla.
_Kaisu_. Olkoon vain, mutta Eero on kunnon poika — sen päälle uskallan
vaikka mitä.
_Junnu_. Joko sinä taas rupeat —
_Kaisu_. En rupea — mutta sen vain sanon —
_Junnu_ (lepytellen). No, no, no! Eihän minulla oikeastaan ole yhtään
mitään Eeroa vastaan — nyt enää, kun sinä olet luvannut, ettet
veikistele hänen kanssaan. Minä en puhu hänestä koskaan — (tekee
kädellään tyhjää osoittavan liikkeen) tuon vertaakaan.
_Kaisu_. No, sitten on hyvä! Ja nyt minun täytyy mennä sisälle Annan
luo.
_Junnu_. Kuule, Kaisu! — Minä toin sieltä juhannusmarkkinoilta muutakin
kuin esiliinan, vaikka —
_Kaisu_. Niin toit — sokurisydämen.
_Junnu_. Niin, niin — ja virsikirjan. Mutta vieläkin — (Kaivelee
liivintaskuaan.)
_Kaisu_ (uteliaana). Mitä sinä vielä —?
_Junnu_ (löytää sormuksen taskustaan, laulaa).
Ei nyt enää vierahitten
suosittelu auta!
Hei heipparalla lalla laa,
ei suosittelu auta!
(Panee sormuksen Kaisun sormeen.)
Rakkaus on kiinnitetty
kultaringin kautta!
Hei heipparalla lalla laa,
sen kultaringin kautta!
_Kaisu_ (laulaa).
Vedellä ei ruusunkukkaa
saisi koskaan pestä.
Hei heipparalla lalla laa,
ei saisi koskaan pestä!
Hulivilityttöin rakkaus
ei koskaan kauan kestä,
hei heipparalla lalla laa,
ei koskaan kauan kestä.
(Kun Junnu työntää huulensa suudeltaviksi, nipistää Kaisu häntä nenästä
ja juoksee nauraen sisään.)
_Junnu_ (seisoo vähän aikaa nolona, katsellen hänen jälkeensä ja
ottaa kiinni nenästään). Ai, ai! — Ja tätä hän sanoo uskolliseksi
ystävyydeksi. — Se oli sentään vähän nenäkkäästi tehty! Mutta sama se!
Se oli kai semmoista rakkauden esimakua. Mutta kyllä minäkin hänelle
vielä näytän — esimakua —
_Eero_ (tulee oikealta). Ahaa Junnu! — Missä Kaisu on?
_Junnu_ (terävästi). Kuinka niin?
_Eero_. Niin vain! — Onko hän sisällä?
_Junnu_ (epäluuloisesti). Minä luulen, että hän on siellä.
_Eero_ Vai sinä vain luulet. (Nauraa.) Sinäkin vastailet aivan kuin
eräs toinen mies siltavoudille. — No, no, älä pelkää! Tahdoin vain
tietoa Kaisusta, että olisin teille molemmille saanut sanoa yht'aikaa,
että te ette saa enää katsella kierosti toisianne. Ennen minun tuloani
oli teillä ollut hyvät välit, sanottiin. Enkä minä tahdo olla syypää
teidän epäsopuunne.
_Junnu_ (pöyhistellen). Noo — ellei sulla muuta ole, niin ole huoletta.
Kaisun ja minun kesken on kaikki reilassa. Olisitpa vain äsken ollut
näkemässä, kuinka —
_Eero_ (keskeyttää). Niin, niin! Kyllä minä näin, kuinka hän nipisti
sinua nenästä. Ja juuri sentähden minä arvelin —
_Junnu_ (kiireesti selittäen). Se oli vain pelkkää ystävyyttä se!
_Eero_. Sepä hyvä! Sittenhän ei sinullakaan ole enää mitään kaunaa
minua vastaan.
_Junnu_ (yrittäen hyvin miehekkäästi). No, ei sitten mitään! Ei
kerrassaan — tässä saat kämmenen sen päälle! (Antaa kättä.)
_Eero_. Kiitos, Junnu! (Puristaa.)
_Junnu_. Ai, ai, ai! — Sinähän kouristat kuin karhu!
_Eero_. Sehän oli vain pelkää ystävyyttä se!
_Junnu_ (itsekseen). Aivan kuin Kaisu nenää. Mutta minä tulen kyllä
vielä muistamaan tämän ystävyyden. (Katselee kättään.)
_Eero_. Vielä kerran kätesi, hyvä ystävä!
_Junnu_ (kiirehtii portista oikealle). E—ei! Kiitos vain!
_Eero_ (yksin). Sainpas hänet pellolle! — En ole koko päivänä saanut
puhutella Annaa. Näin isännän menevän kylälle — ja kiirehdin kotia.
Niitylle lähtiessäni hän näytti niin onnettoman surulliselta. (Menee
ikkunan alle.) Minun täytyy tehdä selvä peli, sillä minä pelkään —
(Kurkistelee ikkunaan.)
_Ville_ (tulee sisältä pyhävaatteissa, nauraa). Mitäs sinä siellä
ikkunan takana kurkkailet? Yöjalkainenko keskellä päivää?
_Eero_ (poistuu ikkunasta). Kuules! Minä aion matkustaa heti!
_Ville_ (leikillisesti). Ikkunanko kautta — Annan kamariin?
_Eero_ (naurahtaa). Vaikkapa savupiipusta!
_Ville_. Mene sisään vain! Isä on poissa! — Minun täytyy kiirehtiä.
Hevonen on valmis, ja Elsa odottaa.
_Eero_. Minäkin lähden heti kun olen saanut puhutella Annaa.
_Ville_ (antaa kättä). Hyvästi siis — huomiseen! Alatalossa on hevonen
valmiina sinua varten. Ajatteles, mikä riemun päivä huomenna!
_Eero_ (pusertaa Villen kättä). Niin — huomenna!
_Ville_. Älä vain myöhästy!
_Eero_. Käskithän panna juoksijan?
_Ville_. Pitäjän paras on — (Kiirehtii oikealle.)
_Eero_. No, ei sitten —
_Anna_ (tulee sisältä). Eero! — Taaskin onnettomuus! Siltavoudin
lisäksi kauppaa isä vielä Tarhalammin Taneliakin. Pakottaa minut
jommallekummalle. Minun on valittava siksi kun hän tulee kotia.
_Eero_ (syleilee Annaa). Rauhoitu, pikku Annaseni! Kaikki käy kyllä
hyvin. Ei sinun tarvitse valita kumpaistakaan! Ole nyt vain levollinen
— minä kerron sinulle —
_Manu_ (tulee portille, pysähtyy hämmästyneenä). Tämähän vasta on
kaunis näky! (Tulee tulisesti esille ja erottaa Annan ja Eeron.) Senkin
lurjus! Näinkö sinä käytät väärin minun luottamustani ja hyvyyttäni —
kun olen antanut sinulle olinpaikan ja —
_Eero_. Hyvä isäntä! Minä —
_Manu_ (ankarasti). Vaikene! (Annalle.) Ja sinä kelvoton lapsi! Kuinka
voit näin alentaa itsesi! Etkö sinä tiedä, kuka tämä veijari on!
(Eerolle, joka aikoo keskeyttää.) Niin juuri! Siltavouti oli oikeassa,
kun käski minun tarkasti varoa, ettet saisi mitään nipistetyksi! — Eikä
vähistä mitään! Tyttäreni tahdot viedä! Varastat tyttären isältään! —
Paikalla pois talosta! Mene heti, tai —
_Anna_. Isä!
_Eero_. Manu Mahlamäki! Minä en ole se, joksi olen itseäni sanonut,
minä olen —
_Manu_ (kiivaasti). Minä tiedän sen! Ja sentähden, vielä kerran — mene!
Muuten en vastaa, mitä tapahtuu! — Äläkä koskaan enää tule näkyviini!
(Annalle.) Ja sinusta olen tehnyt päätökseni. Huomenna on kihlajaiset
Tarhalammin Tanelin kanssa.
_Anna_ (vaipuu penkille). Älä, isä! Älä!
_Kaisu_ (on tullut). Anna! Anna hyvä! (Menee Annan luo.)
_Eero_. Minä menen, isäntä! Mutta minä tulen myöskin vielä takaisin.
Toivon, että teidän vihanne siksi lauhtuu. (Annalle.) Ole rohkea! Minä
tulen takaisin. Kaikki tulee vielä hyväksi.
_Manu_. Vaiti! Ja mene matkaasi!
_Eero_. Minä tulen, Anna! (Menee kiireesti oikealle.)
_Manu_ (huutaa perään). Et meille! Sen saat nähdä! (Kävelee kiivaasti
edestakaisin). Tämä oli tosiaankin kauniisti tehty! Rikas talon tyttö!
Hävetä sinun pitäisi! — Isäsi puuhailee yötä päivää saadakseen sinulle
hyvän miehen — ja — sinä alat hyväillä mokomaa kulkuria! Olisi edes
kunniallinen renki, mutta — miestä, joka on — on — on lempo ties, mikä
on! (Menee suuttuneena huoneeseen.)
_Kaisu_ (hyväilee Annaa). Isäsi on nyt hyvin ankara, mutta kyllä hän
lauhtuu. Älä nyt näytä noin toivottomalta!
_Anna_. Vieläkö Eeroa näkyy? Mihin hän meni?
_Kaisu_ (menee portille katsomaan). Huudanko takaisin?
_Anna_. Älä! Isä näkisi!
_Kaisu_. Hän juoksee tuolla Alatalon ahteessa. (Tulee takaisin.) Minä
en voi uskoa Eerosta muuta kuin hyvää. Näitkö, kun hän sanoi: »Minä
tulen takaisin, kaikki tulee vielä hyväksi!»
_Anna_. »Minä tulen, Anna!» Eikö hän sanonut niin?
_Kaisu_. Sanoi vissistä! — Usko minua, Anna! Eero koettaa keksiä
keinoja pehmittääkseen isäsi kovuutta. Ja sinulle hän sanoi vielä: »Ole
rohkea!» Et saa sitten surra! Sinun pitäisi olla niinkuin hän tahtoo.
_Anna_. Olet oikeassa, Kaisu! Tule sisään kanssani! (Natisee.)
Tarvitsen lohdutustasi! (Huokaa.) Vaikka en usko sitä kauan kaipaavani!
(Menevät kuistia kohti.)
_Kaisu_. Ennenkuin aavistatkaan, on Eero täällä taas! (Menevät sisään.)
TARHALAMMIN TANELI (pyöreäsilmäinen, pitkätukkainen, tyhmän näköinen
tassuttelija, tulee oikealta, vilkuillen taakseen). Se Mahlamäen
uusi renki — kylällä puhutaan, että hän kiertelee Annaa — tuolla hän
— Alatalon aitan seinustalla Junnun kanssa — antoi Junnulle jonkin
paperilapun — »toimita tämä perille!» sanoi hän — no, no! Saadaanpas
nähdä! Kukapahan voisi antaa rukkasia rikkaalle Tanelille? Ei kukaan!
(Tulee esille.) Pitäjän kauneimman tytön saat, Taneli! Hih, hih! — Kuka
voisi antaa rukkasia Tarhalammin rikkaalle — — niin, noh! Lautamiehen
Kirsti ja Kuotilan Eeva ja sitten Maijaliisa ja sitten — (Menee
portille katsomaan.) Sieltähän Junnu jo tulee — (Tulee takaisin.) Ja
sitten pitkä Miina ja — — äh! Mitäs heistä! Olivat siksi tyhmiä — — Ai,
mutta nyt kun Junnu tulee — se kirjelippu — antaisikohan tuo — jos —
tarjoisin tupakkaa
_Junnu_ (tulee). Kas vain! Tarhalammin isäntä! Päivää!
_Taneli_. Päivää, päivää!
_Junnu_. Ettekö käy sisälle? Mitä täällä pihalla —
_Taneli_ Noo — eihän tässä — hm! — (Saa jonkin ajatuksen.) Tuota —
tuota — odottelin — kun näin sinun tulevan — ajattelin — tuota — aiotko
jäädä taloon vielä ensi syksystä?
_Junnu_. Minäkö?
_Taneli_ (ottaa tupakkakukkaron). Onko sinulla piippua? Minulla on
oikeata ruusukartuusia —
_Junnu_ (rupeaa etsimään). Pitäisi mulla —
_Taneli_ (seuraa hyvin tarkasti Junnun taskujen etsintää). Olisi paikka
meilläkin —
_Junnu_. Pitihän se olla — piippu — (pudottaa taskustaan kirjeen) —
menenköhän pirtistä —
_Taneli_. Mene, mene — saat ruusua —
_Junnu_ (menee sisään). Aina sekin nysä hukkuu —
_Taneli_ (sieppaa kirjeen heti, kun Junnu kääntää selkänsä ja lukee
päällekirjoitusta). »Anna Mahlamäelle» — arvasinhan — kun on viisas,
niin arvaa sen, mitä ei tiedä — (Aikoo avata.) Mutta onkohan se oikein?
— Pyh! Vieläpä asiakin! Annastahan tulee minun vaimoni ja — miehellä on
oikeus — (avaa ja lukee.)
_Junnu_ (tulee hädissään). Mihin ihmeeseen minä sen Annan kirjeen?
(Etsii pitkin pihaa.)
_Taneli_ (on selin, itsekseen). Olipa onni, että avasin tämän. Jos se
olisi joutunut Annan käsiin, niin peijakas tietää, miten tässä olisi
käynyt! (Aikoo pistää kirjeen taskuunsa.)
_Junnu_ (huomaa sen). Ahaa! Tehän olette löytänyt Eeron kirjeen.
Antakaa se minulle, minä pudotin sen!
_Taneli_ (hölmistyen). Tämäkö! — Niin — minä — löysin — ja lakka oli —
tuollainen suulakka — oli irtaantunut ja — ja — minä luin sen —
_Junnu_ (hämmästyneenä). Oletteko lukenut sen?
³_Taneli_ (on yhtä hämmästynyt. Ei tiedä, mitä sanoisi. Katselevat
toisiaan yhtä ympyriäisillä silmillä). O-o-o-len.
_Junnu_. Mitä siinä oli?
_Taneli_. Eero siinä tunnustaa Annalle, että hän on — — — rakastunut
— ja on — (Katselee kauhistuneena avattua kirjettä, ja häntä alkaa
peloittaa.)
_Junnu_ (uteliaana). Että hän on — — —?
_Taneli_ (pyyhkii otsaansa, puhuu puoleksi itsekseen). Postivaras — — —!
_Junnu_ (hypähtää pelästyksestä, parkaisee). Postivaras!
_Taneli_ (hypähtää pelästyksestä, kun luulee Junnun häntä
tarkoittavan). Mitäh — — —
_Junnu_. Vai on Eero — postivaras!
_Taneli_ (selviää pulmasta, rauhoittuu). Eero — niin - on — tässä
kirjeessä —
_Junnu_. No, herra isä! Eero postivaras! — Kuka sellaista olisi uskonut —
_Taneli_. Ajatteles — jos Anna olisi saanut sen tietää — ei kenenkään
pidä koskaan saada tuota kauheata kirjettä! (Repii kirjeen.)
_Junnu_ (pelästyen). Ai, ai! Mitäs te nyt teette? (Rauhoittuen.) Niin
noh! Parasta taitaa olla niinkuin on.
_Taneli_. Onko isäntä sisällä?
_Junnu_. On.
_Taneli_ (kiireessä). Menen sinne, hänen puheilleen! (Menee kiireesti
sisään.)
_Junnu_ (yksin). Annalla ja Eerolla oli siis kuitenkin jotakin
keskenään — vaikka en sitä huomannut — hm! — Kaikki siis hyvin — mutta
— postivaras! Ai, ai, ai!