Sama paikka. Vasemmalla katettu pöytä, jonka järjestämisessä Kaisu ja
Junnu puuhailevat.
_Junnu_. Tänä iltana sitä sitten saa syödäkseen ja juodakseen ja —
_Kaisu_. Ja tanssiakseen —
_Junnu_. Voi lempo sitä mylläkkää, mikä täällä nousee, kun kylän tytöt —
_Kaisu_. Ja pojat tulevat — niin —
_Junnu_. Niinpä tietenkin — pojat myös! — Ajatteles — että kokonaista
kolme kihlajaisparia — (Laskee sormillaan). Ensiksi minä ja —
_Kaisu_. Höpön pöpö! Sinäkö tässä olet mielestäsi ensimmäinen ja
tärkein!
_Junnu_. Jos en nyt ihan ensimmäinen, niin sangen tärkeä silti. — No —
ensiksi sinä ja —
_Kaisu_. No, tartupas kiinni nyt! (Nostavat pöydät paikoilleen.)
_Junnu_. Niin — ensiksi sinä ja —
_Kaisu_ (tiukasti). Kuules, Junnu! Teet viisaimmin, jos lasket minut
mukaan — niin viimeisenä kuin suinkin voit. (Kääntää selkänsä.)
_Junnu_ (ymmärtämättä). Jahah! No, pannaan Ville sitten ensimmäiseksi
Elsan kanssa. Toiseksi Tarhalammin Taneli ja Anna. Ja kolmanneksi minä
ja —
_Kaisu_. Pöllö!
_Junnu_. E-ei — vaan sinä. — Ajatteles, että yhtaikaa tanssitaan kolmen
parin kihlajaisia. Siinä se vasta juhla syntyy. Eikös synnykin, Kaisu?
_Kaisu_. Ketä huvittaa — se tanssikoon! Minä en. — Kun vain
ajattelenkin Anna raukkaa, niin nousee kyyneleet silmiini. (Toruen.)
Mutta mitäs te miehet! Teillä on sydän puusta! Kun vain on syötävää ja
juotavaa, niin on lysti! Mutta meillä naisilla on sydäntä toistenkin
suruille, meillä. — Ja kyllä Anna raukkaa surra saakin. Hän kun tänään
kihlautuu kuolemalle —
_Junnu_. Mahlamäen Tanelillehan —
_Kaisu_ (tiuskaisten). Eipäs — vaan kuolemalle! Minä tiedän, että Anna
ei voi elää ilman Eeroa.
_Junnu_ (kiukustuen). Eero, Eero, Eero! Niinkuin ei Taneli olisi mies
siinä, missä Eerokin. Ehkä vähän toisempikin. Eero ei ole mikään
muu kuin kavala naiskoinari. Onni, että isäntä ajoi hänet tiehensä.
(Salaperäisenä.) Ja hän voi olla vielä suurempikin kelmi. Minä kyllä
tiedän jotakin, minä.
_Kaisu_. Junnu! Jos sinä et lakkaa puhumasta pahaa Eerosta — niin tulee
meistä ero, tiedä se! — Olisitkin sinä sellainen mies kuin Eero!
_Junnu_ (pilkallisesti). No, ei kestä kiittää! (Yritellen
arvokkaisuutta.) Minä olen sentään rehellinen ihminen — mutta Eeron
kunnian laita on vähän niin ja näin. Minä tiedän, mitä tiedän.
_Kaisu_ (panee kätensä hänen suulleen). Pidätkös suusi kiinni — taikka
minä —! Onko koskaan nähty mokomaa pölkkyä! Nyt minä sanon sinulle
viimeisen kerran, että kaikki on lopussa meidän välillämme. (Irroittaa
esiliinansa ja heittää sen Junnun silmille.) Siinä saat takaisin
esiliinasi! Virsikirjan ja sokurisydämen saat myöskin. Sinä olet häijy,
ilkeä, kateellinen ihminen!
_Junnu_ (nolostuneena). Älä nyt Kaisu — oma Kaisu. En minä tahdo saada
sokurisydäntä — sinut minä tahdon. — Ota nyt takaisin esiliinasi,
muuten itken sen ihan liko märäksi. . ...
_Kaisu_ (olevinaan). No, jos tapasi parannat, niin otan vielä kerran.
(Ottaa esiliinan.)
_Junnu_. Jestapoo, kun sinä olet kultainen. (Laulaa.)
Mulla on kulta kuin kielon kukka
ja notkea niinkuin heinä.
Kun kultani kukkuu kankahilla,
soi maailma säveleinä.
(Tarjoo taas huuliaan suudeltaviksi, puhuu.) Suikkaapas nyt sovinnoksi
— mutta jätä nenä rauhaan!
_Kaisu_ (laulaa ja keimailee).
Vain pilkallani tykkäsin —
enkä mitään muuta!
Lystikseni leikin vain
ja Suikkasin joskus suuta.
(Suutelee Junnua ja keikahtaa ympäri.)
_Junnu_ (maiskuttelee). Nam — nam — nam! Ai, ai! Kuinka makeata! —
Koska olet noin kiltti, niin sanon sulle jotakin, josta aioin olla
kokonaan vaiti.
_Kaisu_. Mitä sitten?
_Junnu_. Kun Eero ajettiin pois — (Hätkähtää.) Ei, ei! En minä puhu
pahaa hänestä. — Mutta silloin kun Eero lähti, niin — hän tapasi minut
— ja — ja antoi mulle kirjeen ja markan ja — sanoi, että vie se Annalle
— se kirje nimittäin — markka oli mulle. Sitten hän sanoi, että jos
toimit hyvin ja vaikenet, niin saat enemmän palattuani.
_Kaisu_. No, onko Anna saanut kirjeen!
_Junnu_ (venytellen). Ei — onneksi —
_Kaisu_. Kuinka ei?
_Junnu_. No, kun tapasin sen Tanelin ja hän tarjosi ruusukartuusia — ja
minun piippunysäni oli jäänyt pirttiin —
_Kaisu_ (keskeyttäen). No, mutta mitä se tähän kuuluu?
_Junnu_. Se juuri kuuluukin. Tuota nysää — (kaivaa taskustaan piipun) —
tätä näin — etsiessäni minä pudotin Eeron kirjeen.
_Kaisu_. Mitä? Hukkasitko sinä sen?
_Junnu_. Hukkasin. Mutta kaikeksi onneksi Taneli löysi sen — ja — ja
luki sen.
_Kaisu_ (huudahtaa). Taneli on lukenut — ja sitä sinä sanot onneksi!
_Junnu_. Niin sanon. Kuka takaa, kuinka Annan olisi käynyt — Anna kun
niin pitää Eerosta — siitä maankiertäjästä — (pelästyen) siitä kunnon
Eerosta — tarkoitan. Oli onni, ettei Anna saanut —
_Kaisu_ (kiihkeästi). Miksi oli onni? Sano!
_Junnu_ (hiljentää ääntään). Taneli kertoi, mitä Eero oli kirjoittanut?
_Kaisu_. No, mitä sitten, mitä?
_Junnu_. Pitävänsä sanoi ja —
_Kaisu_. Ja?
_Junnu_. Että — että — että —
_Kaisu_. No?
_Junnu_. Lupaa minulle ensin — ettet anna esiliinaa takaisin — muuten
en sano ainoatakaan sanaa.
_Kaisu_ (kiireesti). Lupaan, lupaan! Mutta sano nyt pian!
_Junnu_. Muista nyt myös — että juuri itse käsket — pakotat sanomaan —
että — että — että hän oli postivaras!
_Kaisu_ (hirmustuneena). Postivaras! — Sepä kauheata!
_Junnu_. Niin, eikös olekin?
_Kaisu_. Minä en ikinä ole voinut kärsiä sitä inhottavaa otusta.
_Junnu_. Eiköhän se nyt ole vähän niin ja näin —
_Kaisu_. Eikä ole! — Siitä kai hän on rikkaaksikin tullut.
_Junnu_. Eihän hän, tietääkseni, ole rikkaampi kuin minäkään.
_Kaisu_ (hämmästyy). Kuule! Ketä sinä tarkoitat?
_Junnu_. Eeroa tietysti. Sitä postivar — sitä kunnon Eeroa, yritin
sanoa —
_Kaisu_ (saaden selväksi). Ja minä tarkoitan Tanelia — sitä
valehtelijaa — hän on kaikki keksinyt ja valehdellut ja syöttänyt
sinulle. — No, antoiko hän kirjeen sinulle takaisin?
_Junnu_. Ei. Hän repi sen palasiksi!
_Kaisu_ (tulisesti). Kyllä olet ollut aasi! — Mutta palaset — missä ne
ovat?
_Junnu_. Palaset? Jaah! (Katselee ympärilleen maahan.) Tässähän se ne
repi — eiköhän tuossa ole yksi — (Ottaa maasta paperipalasen.) On siinä
joitakin koukeroita — — mitä lie —
_Kaisu_. Näytäs!— Annas katsoa — (Yrittää lukea.) T-u—tu—l-e—le tule
— tu-. Ei — en saa selvää, mutta minä näytän Annalle. (Kiivaasti
Junnulle.) Mutta mitä minun oikeastaan pitäisi antaakaan sinulle,
Junnu, kaikesta tästä?
_Junnu_ (nopeasti). Kiitoksia vain, Kaisu! En minä tahdo yhtään mitään
— en edes sokurisydäntä.
_Kaisu_. Kyllä olet hyvä— sokurisydän. — Minä menen nyt ja kerron
Annalle kaikki. Jos hän antaa sinulle anteeksi, niin annan minäkin.
(Tulistuu taas.) Mutta kyllä sinä niin sietäisit, että — mutta eihän se
enää mitään auta. (Menee sisään.)
_Junnu_. Ei! Ei se auta yhtään mitään! (Yksin.) Ei sentään antanut
esiliinaa. — Olisikohan se Taneli ollut sellainen klippari miehekseen
— petkutti näin ... — Kyllähän minulla on ollut vähän omantunnon
kolotusta, kun sen Eeron asian ajoin tällä lailla. Mutta nyt on
sentään hyvä, kun Kaisu tietää kaikki — ehkä vielä selviää. (Ottaa
rahan taskustaan.) Tässä on tämä Eeron markka. Ei minulla kai nyt ole
siihen oikeutta. — Mutta eiköhän sentään 50 penniin, saihan Anna osan
kirjeestä. Toisen puolen annan takaisin, kun Eero tulee. (Naureskelee.)
Kun tulee, niin — (Laulaa.)
Markka mulla on taskussani,
toisen otan velkaa:,:
Kysy tyttö mammaltasi,
ai, ai, ai, mammaltasi:,:
tokko vävyks kelpaan.
(Menee vasemmalle.)
_Kaisu_ (Annan kanssa tulee sisältä). Anna, sinä, joka osaat lukea
kirjoitusta — en viitsinyt siellä sisällä — kun se Taneli siellä —
katsos, mitä tässä paperissa on — (Antaa paperin Annalle.)
_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom — kanttori tuntee minut — pitänyt
lupauksensa — myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin — toivo!»
(Tulisesti Kaisulle.) Mikä paperi tämä on?
_Kaisu_. Eero oli kirjoittanut sinulle kirjeen, ja Junnun piti se
tuoda, mutta pudotti sen. Taneli löysi sen ja luki ja repi. Ainoastaan
tämän palasen enää löysimme.
_Anna_ (riemuiten). Oi, olisinpa saanut koko kirjeen! — Luetaan tämä
vielä ja koetetaan arvailla.
_Kaisu_. Niin — koetetaan!
_Anna_ (lukee). »Tulen ennen huom —»
_Kaisu_. »Ennen huomeniltaa», ihan vissiin. Siis tänään, koska se on
eilen kirjoitettu.
_Anna_ (lukee). »Kanttori tuntee minut —»
_Kaisu_. Jahah! Se merkitsee, että hän on kunnon mies.
_Anna_ (lukee). »Pitänyt lupauksensa —»
_Kaisu_. Se on kai jotakin kanttorista. Luehan eteenpäin.
_Anna_ (lukee.) »Myöntyy, sillä minä olen rikkaampi kuin »
_Kaisu_ (nopeasti). Kuin Taneli! Se on ihan selvä. Se on pannut sen
siihen sentähden, kun tuntee isäsi saituuden ja tietää, että vain
rahalla on arvoa hänen silmissään. — Mitä vielä?
_Anna_ (lukee hiljaa). »Toivo »
_Kaisu_. Näetkös! Paras pohjalla! Iloitse, Anna! Kaikki päättyy hyvin.
Mutta jumala armahtakoon Tanelia, joka on avannut toisen kirjeen. Hän
se on oikea postivaras! Minä menen varoittamaan Junnua, ettei kerro
koko jutusta kellekään — ei ole tietääkseenkään. (Menee vasemmalle.)
_Anna_ (yksin, istuu kuistin puolelle). Uskaltaisinko vielä toivoa —
ihan yhdennellätoista hetkellä — (Laulaa.)
Murheen mailla kuljeskelen,
kun kultani yksin heitti.
Jos vain viipyy kauvemmin,
niin nurmen nukka mun peitti!
(Painaa päänsä käsiinsä.)
_Taneli_ (tulee sisältä). Kas — täällähän se Anna! — Ajattelin jo, että
minnekä se — (Menee pöydän luo.) Kylläpäs on jumalanviljaa, jos mitä
— on ruokaa — on juomaa vieraitten valita. Kalliiksihan se suotta —
mutta onhan sitä tavaraa sekä täällä että meillä. (Katselee Annaa.)
Mutta surullinenhan se Anna — vaivaako mikä —?
_Anna_ (ei vastaa).
_Taneli_ (menee lähemmäksi). Ehkä ei kuullut —
_Anna_ (nousee, väistyy).
_Taneli_. No, no! En huoli lähestyä — (itsekseen) — ennenkuin olet
omani. (Menee portille päin.) Kas vaan — jopas kanttorikin —
_Kanttori_ (tulee). Jumala antakoon!
_Taneli_. Hyvää päivää ja tervetuloa!
_Anna_ (menee vastaan). Terve tuloa, hyvä kanttori!
_Kanttori_. No, Annaseni? Isäsi kutsui tänään juhlille. Olet siis
valinnut itsellesi elämänkumppanin?
_Anna_. En minä — vaan isä.
_Taneli_ (yskii). Se nyt on niin, että — minun silmäni on iskenyt
Annaan — ja Manun kanssa olemme päättäneet —
_Kanttori_. Entäs sinä, Anna?
_Anna_ (huoaten). Minä tottelen isää.
_Kanttori_. Vai sellaista juhlaa täällä — hm! hm!
_Taneli_ (menee avaamaan ovea). Tahtooko kanttori käydä sisään —?
_Anna_ (hiljaa kanttorille). Tahtoisin puhua kanssanne — kahden kesken.
_Kanttori_. Jään hetkeksi tänne! Taneli sanoo vain isännälle, että
kohta tulen.
_Taneli_. Kyllähän — (Itsekseen.) Mitähän hän Annalle —?
(Menee sisään.)
_Kanttori_. No, mitäpä nyt —?
_Anna_ (ujosti). Tehän tunnette Eeron, joka palveli meillä?
_Kanttori_. Palveli? — Eikö hän sitten enää ole täällä?
_Anna_. Ei! Isä on ajanut hänet pois.
_Kanttori_. Minkätähden?
_Anna_ (hämillään). Sentähden, että — että — me pidämme toisistamme.
— Kanttori hyvä! Tehän tunnette Eeron — sanokaa — kuka hän on? Isä
luulee, että hän on hylkiö, joka ei ole saanut olinpaikkaa, ja siksi te
olette suositellut häntä, kun — hänellä ei ole minkäänlaisia papereita.
— Mutta minä olen varma siitä, että hän ei ole mikään pahantekijä.
_Kanttori_. Siinä olet aivan oikeassa, Anna!
_Anna_ (kirkastuen). Olenko? Oi, sepä ihanaa! — Mutta minkätähden hän
sitten tällä tavalla —?
_Kanttori_. Hm! Hänellä on ollut jokin päähänpisto. Minulle hän sanoi
vain, että hän tahtoo työskennellä vieraissa oloissa, nähdäkseen vähän,
miten täälläpäin taloja asutaan. Ja pyysi minua välittämään häntä
isällesi päiväläiseksi. Tein sen mielelläni — olen nimittäin hänen
isänsä kanssa lapsuudentuttava. Hän omistaa mahtavan talon ylimaassa.
Näin paljon voin sulle ilmoittaa, vaikka olenkin luvannut Eerolle —
Eero kyllä itse kertoo kaiken muun.
_Anna_. Olen sen koko ajan tuntenut, että Eero on kunnon mies.
_Kanttori_. Niin on. — Seuraa nyt minua isäsi luo, niin rupeamme vähän
selvittelemään tätä — (naurahtaa) — tätä Egyptin pimeyttä. He, he, he!
_Anna_ (jo myös naureskellen). Kanttori ei voi arvata, millainen pimeys
minulla todellakin on ollut parina viime päivänä.
_Kanttori_ (naureskellen). Arvaa sen — oikea Egyptin pimeys — arvaa
sen. — Ja nyt minä alan myös arvata, miksi sillä Eerolla oli niin
palava halu päästä juuri teille — (nipistää Annaa korvasta) — sitä
pimeyttä tekemään.
_Anna_ (tuskaisesti). Mutta jos se ei valkenekaan?
_Kanttori_. Valkenihan se ennenkin, se — — mutta onko Ville jo kotona?
_Anna_. Kaupungista ovat jo palanneet, mutta Ville on kai vielä
Alatalossa.
_Kanttori_. Olen tyytyväinen, että holhokkini saa sellaisen miehen kuin
Ville. — No, mennäänpäs nyt isäukon luo! (Menevät sisään.)
_Kaisu_ (tulee Junnun seuraamana). Sen vain sanon, että Taneli on
panettelija! Sanoo rehellistä ihmistä postivarkaaksi, vaikka itse ei
ole hitustakaan parempi.
_Junnu_. Kyllähän se on vähän sopimatonta —
_Kaisu_. Vähän? Se on paljon! Ja yhtä sopimatonta on levittää
sellaista, mitä muut ovat keksineet.
_Junnu_ (itsekseen). Se oli minulle se. Mutta parasta on vaieta, muuten
lentää taas esiliinat ja sokurisydämet —
_Kaisu_ (kuuntelee). Kuuletko laulua? (Juoksee portille.) Siellä
tulevat jo kyläläiset — Ville ja Elsa etunenässä —
_Junnu_ (toimessaan). Mennään mekin sinne! Meidänhän myös pitää kulkea
— etunenässä. (Ottaa vastustelevaa Kaisua kädestä ja vetää perässään
oikealle. Hetken kuluttua tulevat sisältä Kanttori ja Anna, Manu
ja Taneli, asettuen pöytien puoliiselle sivustalle, sitten tulevat
portista Ville ja Elsa, Junnu ja Kaisu sekä joukko poikia ja tyttöjä,
laulaen:)
Sulho kulkee morsionsa
vierellä ja nauraa —
Hei heipparalla, naurakaa,
kun sulhanenkin nauraa.
Kun on päästy pirttiin, aletaan kättenkiertäminer. ja lauletaan:
Karkelossa mielitietyn
neito nuori kohtaa —
Hei heipparalla, laulakaa,
jo poian silmä hohtaa!
Kättä minä neitoselle — —
anna ilomielin!
Hei heippralla, tanssikaa,
jo poian silmä hohtaa!
Morsian se riemumiellä
sulhostansa laulaa
Hei heipparalla, kullastansa,
kun morsiankin laulaa.
KYLÄLÄISET. Eläköön! Eläköön! Eläköön!
_Manu_. Tervetuloa! Tervetuloa vain, hyvä väki! Ja kiitoksia vain —
että toitte iloa tänne Mahlamäkeen — kun täällä nyt vietetään kaksiakin
kihlajaisia.
_Ville_ (hiljaa Annalle). Eikö Eero ole saapunut?
_Anna_ (tuskaisena). Ei — ei ole.
_Ville_. Sepä merkillistä! (Menee portille.)
_Manu_. Naapurit kai tietävätkin, että Ville ja Alatalon Elsa ovat
sellaisissa hommissa. Mutta vasta äskettäin on päätetty, että tänään
myös menevät kihloihin tyttäreni Anna ja Tarhalammin Taneli —
_Ville_ (huutaa portilta). Katsokaas! Me saamme vielä enemmän vieraita.
Tuolla on tulossa kaksi miestä kiireellä taloa kohti. (Nauraa.)
Kiirehtivät, aivan kuin pelkäisivät myöhästyvänsä.
_Eero_ ja _Erkki Einola_ (tulevat).
_Manu_ (ihastuen). Mitä minä näen? Vanha ystäväni Erkki! (Menee
tervehtimään.) Tervetullut! Tervetullut!
_Anna_ (huudahtaa). Eero!
_Eero_ (menee Annan luo). Tässä jo olen, Anna!
_Manu_. Mitä lempoa! Mitä sinä täällä teet! Tiehesi — senkin' junkkari!
_Erkki_. Maltahan nyt, Manu! Kyllähän me voimme lähteäkin, jos sikseen
on. Mutta sitten lähdemme yhdessä. Tämä on minun poikani Yrjö.
_Manu_ (hölmistyneenä). Mitä lempoa tämä merkitsee? Kuinka se on
ymmärrettävä?
_Eero_. Tämä on hyvin yksinkertaista. Näin Annan kevätmarkkinoilla ja
päätin silloin, että hänestä se tulee Einolan emäntä. Kun tulin kotiin,
ilmoitti isä, että hän oli valinnut vaimon minulle. Minä vastasin, että
olin jo itse valinnut vaimon itselleni, enkä sen tarkemmin ottanut
selkoa, ketä isä tarkoitti. Lähdin kotoa ja tulin tänne palvelukseen
kanttorin välityksellä.
_Manu_. Mutta miksi tulit palvelukseen?
_Eero_. Että saisin tutustua Annaan ja että — (hellästi Annalle) — että
tulisin rakastetuksi — itseni tähden.
_Kanttori_. Tulit ja laitoit täällä senkinlaisen — Egyptin pimeyden!
He, he, he! (Menee tervehtimään Erkkiä.)
_Erkki_. Terve pitkistä ajoista! — Eipä juuri hassumpaa ole kuultu.
Poika tuli kotia yöllä sellaisella touhulla ja kertoi, mitä täällä oli
tapahtunut. — Mutta olisittepas nähneet hänen naamansa, kun sai kuulla,
että se minun valitsemani oli juuri sinun tyttäresi, Manu. — Eikä
minun auttanut muu kuin lähteä mukaan, sillä hän pelkäsi, että Anna
kihlattaisiin tänään jonkun toisen kanssa.
_Taneli_. Kyllä se niin on! Anna on minun — — —
_Erkki_ (Manulle). Entä meidän suostumuksemme?
_Manu_. Mutta itsehän sinä kirjoitit, ettei poikasi —
_Anna_ (Eerolle). Nyt täytyy jo minunkin — (Kovaa.) Nyt sanon minäkin
kanttorille ja isännälle ja isälle ja muille, millainen mies se Taneli
oikeastaan on.
_Taneli_ (pelästyneenä). Mitähän se nyt mahtaa sanoa?
_Anna_. Eilen kirjoitti Eero minulle kirjeen — eikö niin, Eero?
_Eero_. Ja ilmoitin siinä sinulle, kuka olen.
_Anna_. Junnun piti tuoda kirje, mutta pudotti sen — eikö niin, Junnu?
_Junnu_ (häpeissään). Kyllä se niin kävi. (Menee portille.)
_Kaisu_ (on kuunnellut kiihtyneenä eikä malta enää olla vaiti). Nyt
minä tiedän paremmin. Taneli löysi kirjeen, mutta ei antanut sitä
Annalle, jolle se oli osoitettu, vaan luki sen ja repi sitten ja
valehteli Junnulle kirjeessä seisoneen Eeron tunnustuksen, että Eero on
postivaras. — Jos nyt Anna olisi saanut kirjeen, niin isäntä ei olisi
antanut lupaustansa Tanelille, vaan Eerolle — eikö niin, isäntä?
_Manu_ (suuttuen). No, niin tietysti —
_Junnu_. Ai, ai — siltavouti tulee.
_Manu_. No, parahiksi — ottaakseen selvää postivarkaudesta — (Näkee
Töyryn tulevan portille.) Panne, siltavouti!
_Töyry_. Hyvää päivää! Täällähän on aivan kuin juhlat —
_Manu_ (osoittaa Tanelia). Tämä sulhasmies tässä —
_Töyry_. Onko isäntä luvannut hänelle —?
_Manu_. Olen. Mutta nyt sen peruutan. Siltavouti tuli sopivaan aikaan.
_Töyry_ (tyytyväisenä itsekseen). Minä siis tulin valituksi.
_Manu_. Tämä Taneli on avannut Yrjö Einolan kirjeen — on lukenut ja
repinyt sen —
_Töyry_. Taneli! Sinähän olet postivaras! (Panee kätensä Tanelin
olalle.) Minä otan sinut huostaani — kruunun nimessä!
_Taneli_ (vapisevin polvin). Lö-lö-öysin sen — lakka oli ri-ririkki —
ja —
_Eero_. No, antaa miehen olla ja — mennä menojaan.
_Töyry_ (katselee Eeroa). Mitä peijakasta — (Huomaa Erkin, tervehtii.)
Kas, päivää, Einola! (Katsoo uudestaan Eeroa.) No, siinähän se on —
sehän on poikasi Yrjö — enkä minä kuolemakseni muistanut, missä olin
hänet nähnyt. — Eikö tätä Tanelia siis —?
_Manu_. No, ei sitten — koska Yrjö —
_Eero_. Ei tällaisena onnen päivänä. Mene kotiasi Tarhalammille,
Taneli! Pane maata ja unohda kaikki ikävyydet.
_Erkki_. No Manu? Nyt kai suostumuksemme pitää paikkansa, vai mitä?
_Manu_. Pitää totisesti niinkin. (Eerolle ja Annalle, nauraen.) No, nyt
sitten saatte toisenne, kakarat!
_Töyry_. Niinkö päin —?
_Taneli_. Niinpäin se meni. — Lähdetäänpäs yhdessä — (Mene Töyryn
kanssa portista oikealle.)
_Kanttori_ (onnittelee kihlajaispareja). Jumala suokoon teille lapseni,
kaikkea sitä onnea, mitä teille toivon.
_Manu_. Ja nyt, hyvät vieraat, juomme näiden kahden kihlajaisparin —
_Eero_. Topp! hyvä appivaari. Odottakaa!
_Useat_. Mitä nyt?
_Eero_ (on hakenut Junnun ja Kaisun, vetää heidät esille). Ellei
näillä kummallakaan ole mitään sitä vastaan, niin juomme myös heidän
onneksensa.
_Manu_. Vai niin! Junnu ja Kaisukin! — Onko asia niin, vai
juonitteleeko Yrjö?
_Junnu_. E-i eihän se —
_Kaisu_ (riisuu esiliinansa). Vai ei!? Kyllä minä —
_Junnu_ (hädissään). Älä herran tähden! Minä vain yritin sanoa, että
ei se juonittele. — Niin, kyllähän me mielellämme olisimme kolmantena
parina. — Ollaanhan, Kaisu?
_Kaisu_ (herttaisesti). No, ollaan sitten — sinä mörökölli! (Naurua.)
_Kaikki_ (onnittelevat kihlatutta ja kihlatut ristiin toisiaan).
_Eero_ (kanttorille). No, nyt se vaikenee — se Egyptin pimeys!
_Manu_. Juodaan sitten kaikkien kihlattujen onneksi! — Sitten lauletaan
ja sitten tanssitaan. — Eläköön!
_Vieraat_. Eläköön kihlatut! Eläköön!
Kaikki laulavat sen maakunnan laulun, jossa esitys tapahtuu, Hämeessä
hämäläisen laulun, Savossa savolaisen, Karjalassa karjalaisen j.n.e.
Sen jälkeen tanssitaan jokin tanssi valinnan mukaan.