Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin
rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että
tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua
Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen
tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa
tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii
opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni
elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen
toimintaan.
Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan,
että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai
kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän
ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat
koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan,
josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia
persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät
huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla
ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät
yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka
siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin
ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani
täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus,
mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on
oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja
tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.
Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa,
oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa
ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka
Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin
katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848
vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä
seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän
kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus.
Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja
opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita
saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille
ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa
seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan
yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät
ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan
poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot,
kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He
kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen
kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin
herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia.
Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei
siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat
oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti
käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa
vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys.
Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että
nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä
sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin
ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo
mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin
siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi
muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää
aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia
opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.
Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita
naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat
tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen
perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat
muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla
oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä
kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä
luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen
mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi
oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat
katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten
kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet
työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä,
varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli
heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät
kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.
Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin
löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini
ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen
tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien
kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni,
päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin
omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin
niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin
olin.
Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla
luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin
riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että
heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui
opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi
kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä
laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta
rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa
tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot
voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita
kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären
tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta
seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät
luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.
Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan
opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt
saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä,
nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut
jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin
kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja
olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että
kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen
äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta
pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista
kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin
onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin
ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen
kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin
erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä
toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille
olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä,
olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä
piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee
sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä
ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja
luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa
muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa
lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua.
Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän
pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki,
mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista
ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen
sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän.
Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista
onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta
johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään
oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin
aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja
on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa
ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on
kauttaaltaan edellisille eduksi.
Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina
vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun
jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine
ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta,
joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja
miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului
esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja
asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen
kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla
inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä.
Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli
rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon
rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi,
olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka.
Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan
ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen
näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan
yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta.
Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen
ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle
ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin
_kaikkien_ ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa
pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan
tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää
rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa
oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden,
inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja
tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei
enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen
selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.
Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt —
viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä
häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi
tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein
vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen,
että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen
toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat
oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä
herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin
myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse
sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen
velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa
ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa,
mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin,
etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle
asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla
päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan
seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas
ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän
päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa
arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta
puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa;
silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan
sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän
päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme
kai koskaan enää leikkaa toisiaan.
Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli
sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä
teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi
asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja
maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.
Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi
menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta
ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian
sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni
lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja
tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten
lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä
perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa,
joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi
naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät
pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi.
Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt
vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka
haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä
erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti
riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi
perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta
kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani
askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin
kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin
voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut
kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää
oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja.
Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta
vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa
kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei
edes katsottu vastauksen arvoiseksi.
Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä
professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet
minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet
toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä
vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti
tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa,
saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja
muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä
vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä
heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut
ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon
työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat
eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan
tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja
tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä
sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa
veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän
puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon
ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden
tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan
vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat
toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa
yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan
maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli
mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä
iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti
jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.
Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut
matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani
mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle
tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi
tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut
liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja
arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä
vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon
päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin
häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni
viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin
koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni
tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.
Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja
tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana,
vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista
osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja
uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä
oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin
puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan.
Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten
kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot
vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus
katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta
tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin
että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta —
iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti,
ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin
rakasti. Se ratkaisi!
Vastasin olevani aina valmis uhraamaan _toivomukseni_ hänen rauhansa
vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta
_vakaumustani_ en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti
maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi
vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin
läheisyydessä hänen silmiensä alla.
Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on
idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa
yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta
hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen
aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki,
kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.
Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä
professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani
varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti
sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä
mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines,
että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että
hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi
elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon
kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt
yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen
huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu
ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en
tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen
oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella
vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän
juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta
maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni
lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani
hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.
Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen
rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada
käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen.
Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden
aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät
muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys
parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn
terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa
kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä
hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa
seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja
hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä
kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä
yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen
ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein
turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä
moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä
ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä,
kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen
harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme,
koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi.
Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne
ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia
näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat
naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa
mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena,
että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja
jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet
ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti
yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi,
laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.
Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä.
Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja
vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita
luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he
puhuneet kuuroille korville.
Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen
yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin
vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia,
henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien
ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät
mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin
paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt
suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran
tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä
tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin
miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä
koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta
näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa
osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan
julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi
moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus
kehittämättä.
Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka
sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin.
Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille.
Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen
ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin
ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten
vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja
tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa.
Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä
tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään
oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea.
Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput
nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein,
että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään
kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos
oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti
tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut
käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä.
Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään
päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta
tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat
ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat
saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori.
Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon
käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien
periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä,
mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän
lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi
samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden
ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun
otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja
vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille.
Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla
luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat
nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin
täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi
kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli
ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen
sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla
sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja
valtiossa.
Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät
korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki
äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan
elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla
ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla
auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani
käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta
näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää
siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle,
jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä
avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali
ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita
surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia
kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät
kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden
poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen
harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen
alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän
kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni
tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ
on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin
uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen
paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan
asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien,
syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan
näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous
valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän
onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties
istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.
Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan
suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää
ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani.
Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin
ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja
miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen
jälleen onnellinen.
Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä
isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta
ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan
anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen
odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että
perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän
naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka
oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät
sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo
ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna
kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut
opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua
sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui,
vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan
Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin
hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään,
kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen,
persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että
Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä
ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja
kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen.
Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään,
vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään.
Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti
jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet
siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän!
— tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei
mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan
vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus
minuun.
Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä
valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita
molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta
valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä
seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen
annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten
suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa
tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä
opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei
enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina.
Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin
hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti
syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen
uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti
kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin
Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en
epäile hänen voitolla suoriutuvan.
Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä
puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä
voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa
luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä
liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka
puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli
hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen
oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä
Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt
iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona.
Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin
paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli
vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää
mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena
huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan
vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi
tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me
puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin
ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä
sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli
hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista
taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään
ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse
ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista
ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.
Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että
hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan,
josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme
aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen.
Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.
Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin
nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä
aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä
näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana,
ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen
kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää
kuuluisikaan minulle.
Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti
takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen
valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa
puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen
omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo
sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen.
Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein
luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä.
Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla
hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen
rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi
nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet
traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle
kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen
toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme
toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt
meidät samaan työhön.
Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää
ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen
ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta
henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista
ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis
kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa
kulussa.
Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli
juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli
samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin.
Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena
koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme
ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli
kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan
koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin
tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia
suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani
Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa
kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla
kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa
koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen
vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden
kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat
yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä
sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti
minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa.
Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan
ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput
heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo
hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella
ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli
jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.
Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille
kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä
_saksalaisessa_ kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.
Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun
kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja
katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää,
joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen.
He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui
nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea
mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli
aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin
lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin
tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi
tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen
henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti
ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin
muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty
salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut,
ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että
käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan
etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden
ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa
piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä
yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni
läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua
syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää
ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän
käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin
aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata
molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen
menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät
niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.
Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella
kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä
oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä,
jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin
suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut
mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä,
kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen
kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten
työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman,
myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti
hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies
käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin
aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen
ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen,
oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu
valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten
puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että
tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen
aikaan Saksan työläisten keskuudessa.
Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis
runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa
samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani
esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja
nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan
samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän
oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni
mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni
näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen
tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja
joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus
ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta
tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus
ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.
Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin
harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä
esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän
oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi
miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty
määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme
kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti
kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä
vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita
pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli,
ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt
antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä,
jossa Teodor oli tehnyt _rikoksensa_ ja noudatettu sieltä käsin
saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat
kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan.
Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen
päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko.
Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita
kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen,
kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta
toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua
opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se
kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla
vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen
näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme
tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on
_äidillinen_ eikä _isällinen_, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät
näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti
vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»
Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena
kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan
hänkin.
Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen
katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta
täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen
toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen
kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi
ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä
ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa,
mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään
ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella.
Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen
keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti
välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille
pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan
pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan
Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi
jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat
hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän
aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja,
päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian
paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella
rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi
minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä
osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja
kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli
kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan
eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja
pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan
tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa
Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On
enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä,
jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»
Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita
kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä,
joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron
vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat
ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla.
Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu,
sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten
mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut
yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista
oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen
keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon,
ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa:
nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.
Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle
Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut
kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä
tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni
hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli
valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei
häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin
oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin
hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen
kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja
auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja
kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan.
Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin
sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu
luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava
henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta
positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen
luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi
aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron
aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön,
kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan.
Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti
löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana
ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen
kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja
aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi
nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen:
»Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä
ilmiö.»
Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä
tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta.
Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin
itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi.
Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin
hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän
suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa
Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti
ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni
vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista
salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa
vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta
ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes
läheisimpien ystävieni estetyistä.
Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana
sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen
ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli
kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui
ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei
ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin
salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri
antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut
tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha
välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella.
Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena,
ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet
istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen
kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori
ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi
silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen,
sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein,
etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta
kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat,
sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina
yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»
Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan
kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan.
Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle
järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä
kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan
hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi
töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä
päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta
ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja
Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria
aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina
olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle,
sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi
kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä.
Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne
perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet.
Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä
kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut
Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt
ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä
niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa
vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa
tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili
hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita
pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin
aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys
näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka
pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin
tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria,
joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»
Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen.
Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä
suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi
minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle
kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha
maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla
kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen.
Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati
oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka
tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta
— kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden
kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin
heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja
kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän
minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun
seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle,
joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.
»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni
valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa
hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat:
»Wenn alle untreu werden,
So bleib' doch ich dir treu,
Damit doch Treu' auf Erden
Nicht ausgestorben sei.»
[Kun kaikki pettävät,
jään minä kuitenkin
sinulle uskolliseksi,
ettei uskollisuus olisi
kuollut maan päältä.]
En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin
hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että
minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista,
joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin
ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä
äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt
kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa:
»Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta
se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo
entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata
sinua.»
Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan,
josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä,
mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin
ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän
aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä
ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna
ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä
olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi
etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen
puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta
vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien
pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään
hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu
esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin
siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin
lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi
taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat
käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään,
olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua
heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä
kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä.
Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu
eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja
saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset,
kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan _ateismi_, esittäen kuulijoilleen
vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti
korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo
asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.
Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet
jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen»
hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän
iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita
tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani.
Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui
saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa
keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset
voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin
hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan.
Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus
järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi
olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan
matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo
minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin
surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä
häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani
velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen,
huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja
yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi
minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa
rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan
antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua
ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen
hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja
kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on
elo.»
Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen
Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä
lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa
luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen
läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä
rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä
hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä
ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin
kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja
lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin
tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut,
muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä
tapaamassa.
Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun
luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi
yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen
varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja
lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin
oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat
olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein
syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti
unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät
vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat
tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m.,
että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja
pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne
saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei
tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan
hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti
matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin
heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito
muuten oli erinomainen.
Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi,
ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen
kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään
tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin
hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän
mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti
toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa,
mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan
ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin
vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille,
seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni,
paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia,
ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä
hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli
aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita
hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle
arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat
tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi
lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut
tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka
viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin
keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin
minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle,
olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen
tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja
sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan.
Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että
nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.
Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme,
mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä
olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta,
jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että
päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi.
Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille.
Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä
talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut
jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle.
Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi
kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka
molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa
valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni
vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi
tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa.
En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä,
jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa.
Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi
valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka,
kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti
riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari
sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän
pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi
liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria
myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka
taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija
ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava,
mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään,
etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä
vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta
parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja
kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi
tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä
juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei
ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.
Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu-
ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin
onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka
kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon
sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu
kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen,
pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on
rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri
rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden
unohdusta, vain _se_ on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta,
ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään
ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja
antaa anteeksi.
Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli
antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan
enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen
häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä
hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä
se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava
keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi
päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni,
kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla
tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään.
Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden
aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa.
Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen
pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka
suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor
oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan
muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän
oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin
paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella
tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi
hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan
erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen
täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän
kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä
ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa
anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä
puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen
veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut
pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän
kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde
tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja
nuoruutensa jaloimpana kukkana.
Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin,
jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien
kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen
viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain
muisto jäljellä.
Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa
muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan
antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut
hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut
tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että
erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä
kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri
saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja.
Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja
sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä
kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä
päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen
riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin
hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin
ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti
hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti
luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni
oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen
rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena
milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain
yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni
hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri
kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin
ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja
paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi
nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa
ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi
liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän
ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole
sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset,
jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet
sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.
Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen
kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu.
Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä
osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten
ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet
kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla
ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole
hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja
höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja
sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat:
»Ole hyvä, ole hyvä!»