Tavanmukainen työni alkoi uudelleen. Vaikka ajatukseni olivatkin
paljon muualla, täytin innolla velvollisuuteni, ja rakkaimman
professorini, luonnontieteilijän, luennot ja keskustelut hänen
kanssaan olivat minulle erittäin suuriarvoisia. Opin niistä yhä
paremmin ymmärtämään, mitä muutoksia tapahtuu inhimillisessä
yhteiskunnassa, kun kerran määritellään ne positiiviset ehdot,
joiden mukaan kansojen elämä on muodostunut, joiden mukaan valtiot,
yhteiskunnalliset olot, uskonnolliset aatteet, kauppa, teollisuus,
tieteet ja taiteet ovat kehittyneet, ja kun ennenkaikkea fysiologia,
selittämällä inhimillisen organismin elinehdot, on laskenut lujan
perustuksen uudelle, järkiperäiselle sielutieteelle. Näin yhä
selvemmin kaikissa olosuhteissa syiden ja seurausten ketjun, joka
muodostaa koko olevaisuuden ja joka lopullisesti ratkaisee pitkällisen
ristiriidan luonnon ja hengen, vapaasta tahdosta ja sisällisestä
tai ulkonaisesta pakosta johtuneen teon välillä. Näin samalla, että
vaikkakin täydellinen vapaus näinollen on mahdoton, ei se kuitenkaan
poista ihmisen siveellistä edesvastuuta, sillä joskin jokainen teko on
edelläkäyvien syiden seuraus, on se samalla syy kokonaiseen vaikutusten
sarjaan sitoen ihmisen elämän suureen kudelmaan, jonka langat eivät
koskaan katkea. Kun meille kerran on selvinnyt totuus, että jokainen
toiminta on välttämättömien syiden seuraus, on kaksinkertainen
velvollisuutemme paeta niitä vaikuttimia, jotka johtavat pahaan
ja vahvistaa niitä, jotka ovat ratkaisevana syynä hyvään, sekä
itsessämme että niissä, joita kasvatamme. Sillä joskaan tahtomme
ei ole täysin vapaa, emme myöskään välittömästi tottele määrääviä
vaikuttimia, vaan tavallisesti hyvinkin vähitellen. Itsetietoinen
ihminen on siis vastuunalainen niistä syistä, jotka määräävät hänen
elämänsä ja niiden, joita hän ohjaa. Juuri tuota vastuunalaisuutta
nimitämme hänen vapaudekseen eli toisin sanoen kyvyksi tehdä
elämässään ne vaikutteet määrääviksi, jotka johtavat hyvään. Tältä
kannalta katsoen on myöskin yhteiskunta vastuunalainen siitä, että se
kasvattaa helmassaan vaikuttimia, jotka vievät hyvään. Valistuneen
oikeuslaitoksen velvollisuus on senvuoksi ensimäiseksi kysyä, missä
määrin mahdollisesti yhteiskunta itse on tehtyyn rikokseen syypää,
missä määrin se on laiminlyönyt syyllisen varjelemisen huonoilta
vaikuttimilta estääkseen rikosta. Vasta tämän jälkeen pankoon se
tuomionsa täytäntöön, rangaiskoon tai antakoon anteeksi.
Korkeakoulun aineellinen toimeentulo alkoi tuottaa meille raskaita
huolia. Oli selvää, että meitä vastaan vehkeiltiin ja koetettiin
lakkauttaa ulkoapäin tuleva avustus. Opiston kannattajista kävivät
monet yhä kylmäkiskoisemmiksi — heikot luonteet, jotka pelkäsivät
uhkauksia tai kallistivat korvansa yllytyksille. Korkeakoulun ja
vapaaseurakunnan läheinen yhteys antoi papeille (jotka olivat
raivostuneita, kun heidän kirkkonsa tyhjenivät seurakuntasalin
täyttyessä ääriään myöten) aseen käteen korkeakoulua vastaan. He
koettivat riistää siltä kaikkien niiden myötätunnon, jotka eivät
julkisesti tahtoneet rikkoa välejään Jumalan kanssa. Emiliellä ja
minulla oli pitkiä, surullisia neuvotteluja. Me olimme muka olleet
liian äärimmäisiä mielipiteissämme, olimme liian avomielisesti
tunnustaneet periaatteemme, mutta me emme surreet, että selvästi
olimme sanoneet, mitä tahdoimme. Jos aika ei vielä ollut kypsä
aatteittemme toteuttamiselle, oli parempi jättää niiden täyttyminen
tulevaisuudelle kuin tehdä sovitteluja vanhanmaailman kanssa. On
luonteita, jotka työskentelevät yhteiskunnan kehityksen hyväksi
arkaillen arvosteluissaan, mainiten asiat vain puoleksi nimeltään,
tehden hiukan myönnytyksiä ja saavuttaenkin jotakin. Tuollaiset, muuten
täysin rehelliset luonteet tekevät työnsä, jolla on oma hyötynsä. Mutta
on luonteita, joiden peruslakien vastustamattoman logiikan pakoittamana
täytyy aina mennä eteenpäin ja puhua selvästi. Vaikka heidän ei
onnistukaan toteuttaa ihannettaan, voittavat he sille innokkaita
puoltajia ja ovat ainakin itse elävänä vastalauseena kivettyneelle
muodolle, josta elävä henki on poistunut. Etevimmät opettajamme olivat
kanssamme samaa mieltä, vaikka hekin suurella surulla ajattelivat sitä
mahdollisuutta, että opisto suljettaisiin.
Eräänä aamuna lähdin yksinäni kävelemään suuren, järvimäisen lammikon
rannoille, jonka virta muodostaa Hampurin luona. Huhtikuu oli alullaan
ja kevättä tuskin vielä huomasi. Ilma oli samalla kertaa suloisen
leutoa ja raikkaan kirpeätä, kuten pohjolan keväälle on ominaista.
Luonto alkoi juuri pukeutua ensi vihreyteensä ja kostea, tuore maa,
joka vastikään oli vapautunut viimeisistä lumista, tuoksui. Aurinko
oli laskenut ja vaalean, läpikuultavan taivaan verhosivat ruusuiset
pilvenhattarat, heijastaen suuren, kadonneen valokehrän loistetta.
Sydämeni, joka aina on ollut altis luonnon vaikutuksille, oli tänä
iltana tavallista herkempi. Kaikki, mikä elämässäni oli raskasta,
kaikki surulliset pettymykset, jotka vielä mahdollisesti minua
odottivat, johtuivat mieleeni. Ajatus kuolevasta ystävästäni painosti
minua erityisesti. Tiesin, ettei hänellä enää ollut toivoa päästä edes
pois sairashuoneesta ja hän tiesi sen itsekin. Eräässä kirjeessään oli
hän kirjoittanut minulle kärsineensä jälleen muutamina päivinä kovia
tuskia, lisäten: »Ainoana lohdutuksenani oli, ettei kukaan niistä,
joita rakastan, ollut täällä kärsimässä kanssani.» Olin soimannut häntä
tuollaisesta käsityskannasta, vieläpä pyytänyt häntä kutsumaan luokseen
rikkaan ystävättärensä, joka vapaasti sai tehdä, mitä halusi, ja jolla
ei ollut velvollisuuksia muualla. Emme olleet koskaan maininneet
hänen nimeään, vaikkakin hyvin tiesin heidän läheisen suhteensa. Nyt
kun sääli oli surmannut minussa viimeisetkin itsekkyyden jäljet,
toivoin hartaasti ystävättären lähtevän hänen luokseen, että hänen
läheisyydessään olisi rakastava olento. Kirjoitin hänelle nyt myöskin
avoimesti kuoleman mahdollisuudesta muistuttaen kaikesta, mitä hän oli
ollut itselleen ja muille, ja miten rikkaan sisäisen elämän luonto
oli hänelle lahjoittanut, kaksin verroin rikkaamman kuin muille. Hän
kiitti minua, että olin muistuttanut, mitä hän kerran oli ollut muille,
»sillä», lisäsi hän, »olen vain varjo entisestäni ja pian lakkaan
olemasta sitäkin.»
Kävelymatkalla, josta olen puhunut, päätin myöskin muuttaa Gothaan,
jos korkeakoulu täytyisi sulkea, ja perustaa sinne joko pienen koulun
tai antaa yksityistunteja, voidakseni niin kauan kuin Teodor elää,
asua hänen läheisyydessään ja olla hänelle avuksi. Olin ollut niin
vaipuneena ajatuksiini, että yö yllätti minut ja kotona oli Anna jo
ollut levoton viipymisestäni. Entinen ystävyytemme oli uudelleen
virinnyt eloon. Hän oli käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin minun
oli kaikkien epäilyjen ja väärinkäsitysten yläpuolella, ja hyväksyi
nyt kaiken, mitä tein. Kerroin hänelle suunnitelmastani, hän piti sen
luonnollisena ja oikeana.
Seuraavana päivänä oli seurakuntakoulussa tutkinto. Lähdin sinne
hyvissä ajoin. Kaikki asianomaiset olivat koolla, vain ensimäinen
opettaja, Demokraatti, tavallisesti itse täsmällisyys, oli poissa.
Vihdoin hän saapui, mutta näin hänen tavallisesti niin rauhallisista
ja vakavista kasvoistaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut. Olin
kuitenkin siksi kiintynyt kouluun, että huomioni kääntyi kokonaan
toisaalle, ja tutkinnon osoittamat kauniit tulokset tuottivat minulle
suurta iloa.
Väliajalla pyysi Demokraatti minua työhuoneeseensa, hänellä oli minulle
asiaa. Jäätyämme yksin, kääntyi hän puoleeni hyvin liikutettuna ja
sanoi epäröiden: »Olen tänä aamuna saanut kirjeen veljeltäni —»
(tiesin hänen veljensä jonkun aikaa sitten asettuneen Gothaan ja
käyvän joskus Teodoria tervehtimässä). »Kuollutko?» keskeytin hänet,
sillä arvasin heti totuuden. Hän nyökäytti ääneti päätään. Vaikenimme
molemmat. Hänellä oli kyyneleitä silmissään. Minä en itkenyt.
Ympärilläni oli tyhjyys, täydellinen hiljaisuus, loputon autius. Hän
tahtoi kertoa minulle yksityiskohtia. »Illalla!» sanoin, ojentaen
hänelle käteni. Lähdin vanhan tavan mukaan kotiin. Korkeakoulun luona
tapasin Emilien ja sanoin hänelle hiljaa: »Teodor on kuollut.» Hän oli
järkytetty, hän oli paljon pitänyt Teodorista. En voinut hänenkään
kanssaan puhua. Sulkeuduin huoneeseeni odottamaan, että elämän ja
velvollisuuksien tunto jälleen palaisi. Illalla kuulin Demokraatilta,
ettei mistään voinut päättää lopun olleen niin lähellä, mutta että
Teodor kuolinpäivänsä aamuna oli sanonut: »Jos ei lääkäri minua tänään
auta, on tämä viimeinen päiväni.» Lääkäri oli saapunut, mutta sairaan
tila oli hänen mielestään verrattain hyvä. Auringonlaskun aikana
oli hän pyytänyt, että vanha hoitajatar auttaisi häntä nojatuoliin,
jonka olin hänelle lahjoittanut, ja kääntäisi sen ikkunaan päin.
Senjälkeen hän hievahtamatta oli katsellut kuolevaa päivänvaloa
sammuen sen mukana, hiljaa, kamppailutta. Hyvä vanhus oli sulkenut
hänen silmänsä ja itkenyt häntä kuin omaa poikaansa. »Hän on niin
kelpo ihminen», sanoi hän minulle Teodorista ollessani Gothassa.
Seuraavana päivänä sain sairashuoneen johtajalta, jolle olin jättänyt
osoitteeni, ilmoituksen kuolemantapauksesta. Ulkonaisesti kannoin
iskun tyynesti, mutta sisäisesti olin kokonaan muuttunut, vaikka
olinkin niin täydellisesti valmistunut. Nyt vasta oli asia todella
tapahtunut. Ihana yksilöllisyys, jolle oli suotu lahjaksi kaikki, mikä
ihmisessä vastustamattomasti vetää puoleensa, kykenevä suurimpaan,
kauneimpaan, oli poissa. Silmät, joiden loiste oli kerran kirkastanut
minulle maailman, olivat iäksi sulkeutuneet. Surin eniten sitä, etten
viimeisellä hetkellä ollut hänen luonaan, etten saattanut häntä
salaperäiselle kynnykselle, etten ikuisena perintönä ottanut vastaan
hänen viimeistä ajatustaan, viime huokaustaan. Soimasin itseäni, etten
lähtenyt hänen luokseen, kuten viime kerrallakin, sillä hän, joka ei
sietänyt todistajia tuskilleen, ei ollut ketään kutsunut. Nyt oli liian
myöhäistä, kaikki oli ohi, ohi!
Kaikki persoonalliset pyyteet olivat minussa kuolleet. Elin enää vain
työlleni. Liityin entistä enemmän työtätekevään luokkaan. Tajusin yhä
selvemmin, että sen varassa oli tulevaisuus. Pelkkä _valtiollinen_
vallankumous tuntui minusta nyt yhdentekevältä. Olin vakuutettu, että
se epäonnistuisi niinkauan kuin kansat ovat pääoman ja tietämättömyyden
orjia. Kokosin entistä useammin luokseni joukon valistuneimpia
työläisiä, ennen mainitsemani puusepän kaltaisia. Puhuimme
äsken esittämistäni ajatuksista, ja olimme täysin samaa mieltä.
Käsityöläisyhdistykset, jotka vuoden 1848 jälkeen olivat nopeasti
kehittyneet Saksassa, osoittivat, miten paljon henkistä ja aineellista
hyvää saavutetaan vähäisillä keinoilla vapaan yhteenliittymisen
kautta. Hampurin yhdistys ei ainoastaan omistanut kaunista huoneustoa,
huomattavaa kirjastoa ja apurahastoa, josta matkustava käsityöläinenkin
hätätilassa sai avustusta, vaan siellä laskettiin myöskin tieteellisen
ja taiteellisen opetuksen kautta perustus sellaiselle sivistystasolle,
että yhdistyksen juhlissa, joita joskus pidettiin aatetovereille,
oli ilo käydä. Yhdistyksien tilasto osoitti, miten suuresti sivistys
kohotti yleistä siveellisyyttä. Kapakat tyhjenivät ja työläiset
pitivät parempana käyttää iltansa oppimiseen kuin juoda palkkansa. Ja
kuka olisi voinut uskoa — että juuri näitä hyväätekeviä yhdistyksiä,
jotka olivat puhjenneet itse kansan tarpeesta, eivät pyytäneet
valtiolta pienintäkään avustusta, eivätkä millään muulla tavalla sitä
liikuttaneet kuin että antoivat sille sivistyneempiä ja siveellisempiä
alamaisia — juuri näitä alkoi taantumus katkerasti vainota. Saksan
ensimäisen valtion, ensimäinen ministeri oli sanonut niitä yhteiskunnan
»mätäpaiseiksi». Niitä alettiin kaikkialla hajoittaa. Hampurissa,
»äidillisen hallituksen» liepeillä oli yhdistys vielä toiminnassa,
mutta senkin päivät olivat luetut. Päätimme senvuoksi neuvoteltuamme
työläisten kanssa salaa jatkaa toimintaamme työn ja yhteisten
harrastusten liiton hyväksi, kun emme enää julkisesti voineet sitä
tehdä. Valtiollisesta vallankumouksesta ei ollut puhettakaan. Oli vain
tarkoitus saada kansa yhteisten harrastusten, keskinäisen avustuksen
y.m. perustalla liittymään yhteen, niin että se olisi suojattu
puutteelta ja valmistunut käymään parempia päiviä kohden.
Sillävälin alkoivat seuraukset korkeakoulua vastaan harjoitetusta
vehkeilystä käydä yhä tuntuvammiksi. Näimme pian, että oli mahdotonta
pitää sitä yllä. Emme tahtoneet tehdä myönnytyksiä, emme myöskään
kerjätä apua, sillä sitä saadaksemme, olisi meidän täytynyt valehdella.
Päätimme siis vapaaehtoisesti lopettaa, siveellisen menestyksemme
ollessa huipussaan — todistaaksemme, ettei koulun sulkemiseen ollut
syynä väärät periaatteet, vaan taloudellinen ahdinkotila.
Joka tapauksessa oli koetettu, ja tulokset olivat täydelliset.
Nyt tarvitsi kylvö aikaa kypsyäkseen. Ajatus naisen vapaudesta
täydelliseen henkiseen kehitykseen, taloudelliseen riippumattomuuteen
ja kaikkien kansalaisoikeuksien saavuttamiseen oli toteutumassa. Se
ajatus ei enää voinut kuolla. Olimme varmat, että useat niistä, jotka
korkeakoulussamme olivat nähneet sen ensimäisen ruumiillistuman,
näkisivät vielä sen täydellisen riemuvoiton, joskaan ei Europassa, niin
ainakin uudessa maailmassa.
Samoja ajatuksia esittivät professoritkin puheissaan suuressa
juhla-illanvietossa, jonka olimme järjestäneet jäähyväisiksi,
erotaksemme voittajina, ei voitettuina. Puhujat olivat niin
liikutettuja, että voivat tuskin pidättää kyyneleitään. Omat kyyneleeni
virtasivat vuolaina heidän puhuessaan. Teodorin ja korkeakoulun
hautaan hautasin myöskin minä nuoruuden, toivon, iloisen rohkeuden,
joka vielä uskoo täyttymykseen tulevaisuudessa. Elämäni harhakuvat
sammuivat ainaiseksi. Ryhdyin elämään kuin raskaaseen tehtävään. Vähän
väliä nousi mieleeni kysymys: Mitä tehdä? Perheeni luo palaaminen oli
mahdotonta samoista syistä kuin olin sen jättänytkin. Ainoa toiveeni
oli lähteä Englantiin, jossa eli suuri joukko valtiollisia pakolaisia.
Heidän joukossaan oli minullakin ystäviä, jotka kutsuivat minua sinne.
Mutta jos kirjeissäni hiukan viittasinkin tuohon mahdollisuuteen,
tuli äitini uudelleen niin onnettomaksi, että heti paikalla luovuin
aikomuksestani ja tällä kertaa ilman suurta taistelua. Tunsin itseni
sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtuneeksi, etten luullut
jaksavani enää kauan elää ja olin onnellinen, saadessani vaipua
samaan suureen hautaan, johon kaikki uljaat pyrkimykset, yksilön ja
isänmaan vapaus armotta heitettiin. En myöskään voinut jäädä Hampuriin,
vaikkakin nuoret ystävättäreni korkeakoulusta pyytämällä pyysivät
minua jäämään sinne ja edelleenkin heitä opettamaan. Mutta kun varani
olivat liian pienet riippumattomaan elämään, olisi minun täytynyt tehdä
paljon työtä, ja voimani olivat siihen tällä hetkellä liian vähäiset.
Anna pyysi minua lähtemään kanssaan Berliiniin, jossa pienestä
maksusta saisin asua hänen luonaan jonkun aikaa. Kun ensin olisin
hiukan levännyt, voisin ratkaista tulevaisuuteni. Suostuin tähän,
sillä luonteittemme erilaisuudesta huolimatta pidin hänestä äärettömän
paljon, ja Teodorin kuoleman jälkeen oli hän ollut minulle niin hyvä,
että menneisyys oli uutena yhdyssiteenä välillämme. Tiesin, ettei
läsnäoloni herättäisi hänessä tuskallisia muistoja ja päätin omistaa
aikani vakaville opinnoille ja viettää hiljaista elämää.
Jäähyväishetki Hampurissa oli sanomattoman surullinen. Lähtö-aamunamme
saapuivat Emilie, Demokraatti, saarnaaja ja useita korkeakoulun
oppilaita asemalle sanomaan meille hyvästi, ja molemmin puolin
vuodatettiin runsaita kyyneliä, ei ainoastaan eron haikeudesta, vaan
myöskin yhteisten, särkyneiden toiveittemme ja jälleen orjuutetun
isänmaamme tähden.
Saavuttuamme Berliniin, järjestin itselleni hiljaisen huoneen
Annan luona ja siellä, mainion kirjaston ääressä, aioin odottaa,
kunnes työvoimani palaisivat. Virkistyäkseni aloin jälleen lukea
kreikkalaisia murhenäytelmiä. Erittäinkin Antigonen luin yhä uudella
ihastuksella. Hän oli mielestäni vääjäämätön todistus siitä, että
joskin kreikkalaiset jokapäiväisessä elämässä antoivat naiselle
ala-arvoisen aseman, oli runoilijoilla heistä mitä ihanteellisin
käsitys. Voiko ajatella jalompaa olentoa kuin Antigone, joka uhmaa
vaarat täyttääkseen ihanteellisen velvollisuuden: velvollisuuden, jonka
sisäinen ääni asettaa valituille luonteille ja joka vain liiankin
usein on vasten tavallista lakia! Vastakohtaa ihanteellisen ihmisen ja
hänen lainvastaisen tekonsa välillä ei missään ole ylevämmin kuvattu
kuin Antigonen ja Kreonin tarinassa. Se on noita ikuisia luomia,
joissa kuvattu ristiriita toistuu niinkauan kuin ihmiskunnan historia
kestää. Antigonen vastaukset sisältävät kaiken, mikä aateloi ihmisen ja
siirtää hänet tähtien tasalle. Voisiko periaatteensa puolesta kuoleva
nykyaikainenkaan ihminen jalommin vastata tyranniudelle, joka piiloutuu
lain varjoon? Varmasti todistaa se seikka, että runoilija valitsi
juuri naisolennon tätä vastakohtaa esittämään, taidetta rakastavien
kreikkalaisten korkeasti ihanteellista käsitystä naisesta. Sitäpaitsi
tarvitsee vain ajatella Minervaa, jonka kasvoissa ajatuksen ja luonteen
korkein majesteetti yhtyy muodon jaloon kauneuteen, tajutakseen,
etteivät ainoastaan runoilijat, vaan myöskin Kreikanmaan taiteilijat
esittivät naista tahtoessaan antaa ilmaisumuodon korkeimmille
inhimillisille ominaisuuksille.
Kirjoitin tästä tutkielman ja lähetin sen erääseen kansanvaltaiseen
lehteen. Lehden toimittaja tuli minua tervehtimään, mukanaan
kaksi muuta demokraattia, joille olin tuonut kirjeitä Hampurista.
Keskustelimme periaatteista ja kuinka välttämätöntä oli ylläpitää
ja vahvistaa työtätekevien luokkien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta
sivistämällä heitä ja opettamalla heitä käsittämään harrastustensa
yhteisyyden. Nämä olivat ainoat henkilöt, joiden kanssa seurustelin,
paitsi asuintovereitani, ja sekin tapahtui aniharvoin. Sitäpaitsi
olin kirjevaihdossa ystävieni kanssa Hampurissa, Englannissa ja
Amerikassa. Sekä kirjeissä että keskusteluissa vaihdoimme ajatuksia
vain yhdestä ja samasta asiasta, pienimmälläkään tavalla tarkoittamatta
vallankumouksellisiin tekoihin ryhtymistä. Mihin olisikaan voinut
ryhtyä, kun tilanne oli sellainen, että lastentarhojakin alettiin
vainota. Ministerivirastossa oli muka asiakirjoja, joista selvästi kävi
ilmi, että opettajat jo pieniin lapsiinkin tahtoivat istuttaa vapauden
ja riippumattomuuden aatteita! Näin sanoi kerran minun läsnäollessani
muuan ministerinvirastossa palveleva herra, jonka kanssa sattumalta
jouduin samaan seuraan.
Eräänä päivänä sain vieraan, jonka käynti teki minuun tuskallisen
vaikutuksen. Nuorin veljeni oli saapunut Saksan hallituksen
lähettiläänä Berliniin. Hän oli, kuten jo aikaisemmin olen maininnut,
sangen älykäs ja rikaslahjainen ihminen, mutta suuri aristokraatti ja
monarkian puoltaja, lisäksi ankara protestantti. Olimme aina olleet
läheisiä ystäviä, mutta sittenkin oli hänen olentonsa aina vaikuttanut
minuun jonkun verran ahdistavasti. En ollut koskaan tuntenut itseäni
täysin vapaaksi hänen seurassaan, ja kun isäni sairauden aikana
keskustelimme uskonto-kysymyksestä, särkyivät välimme kokonaan. Olin
sisariltani kuullut, että hän oli minulle vihoissaan Hampurissa
olostani ja siitä, että olin liittynyt vapaaseen seurakuntaan.
Sittenkin hän Berliniin saavuttuaan tuli minua tervehtimään. Olin
hänelle kiitollinen, kun oli antanut rakkauden voittaa ennakkoluulonsa
ja otin hänet sydämellisesti vastaan. Hän ilmoitti heti puheensa aluksi
tulleensa sanomaan, miten syvästi häntä suretti ja loukkasi, kun näki
kerran niin rakkaan sisaren kannattavan suuntaa, joka ei ainoastaan
ollut väärä, vaan myöskin turmiollinen ja rikollinen. Hän kertoi
eräästä äidiltä saamastaan kirjeestä, jossa tämä oli purkanut hänelle
syvän tuskansa sen johdosta, että aioin lähteä Englantiin ihmisten luo,
joita syytettiin valtiopetoksesta. Hän pyytämällä pyysi, etten sitä
tekisi, koska se tahraisi isämme kunnioitetun nimen vielä haudassakin.
Sanoin jo äidinkin takia, jota rakastin, ja jonka tähden aina olin
valmis uhraamaan toiveeni, luopuneeni tästä aikeesta, Senjälkeen alkoi
hän todistaa, kuinka pääasiallisin erehdykseni oli se, että pyrin
aloille, jotka eivät kuulu naiselle.
»Naisen todellinen kutsumus on», sanoi hän, »pysyä Jumalan hänelle
määräämällä paikalla: sinun velvollisuutesi ovat äitisi, omaistesi
luona. Mitä hyvää ovat tehneet ihmiskunnalle ne, joiden toveriksi olet
liittynyt? He ovat, väärentäneet kaikki oikeus- ja siveyskysymykset
hylkäämällä ainoan oikean perustan: Jumalan lait, jotka hän on
ilmoittanut meille poikansa kautta. Ainoastaan tällä menneisyyden
kalliopohjalla lepäävät nykyisyyden rakennukset ja siltä kohoaa
tulevaisuus. Miehet, joille Jumala on uskonut toisten ihmisten johdon,
ovat ammoisista ajoista tehneet tuota vaikeata työtä, ja heillä on
käsissään rihmat, jotka muodostavat kansojen kohtalon kudelmat. Vain
he voivat ymmärtää tuota työtä ja johtaa sitä. Naiset, jotka yrittävät
siihen sekaantua, ovat hyödyttömän ja turmiollisen turhamaisuuden
sokaisemia. Ja näin he siirtyvät pois alalta, jonka Jumala ja
naisellinen nöyryys heille määrää. Usko minua, sisar kulta», jatkoi
hän liikutettuna, »sinulla on vain _yksi_ keino löytää jälleen oikea
tie: heittäydy polvillesi ja rukoile Vapahtajaasi. Hän, joka on kuollut
edestäsi, armahtaa sinua. Vakuutan sinulle, että minäkin joka päivä
rukoilen puolestasi, kun yksinäisessä kammiossani rukouksessa yhdyn
häneen, joka nyt Jumalan luona rukoilee meidän molempien edestä.»
Hän tarkoitti kuollutta rouvaansa, jota oli palavasti rakastanut ja
jonka muisto oli hänelle niin pyhä, ettei hän tahtonut mennä uudelleen
naimisiin.
Hän jatkoi vielä kauan samassa äänilajissa. Aioin ensin perinpohjin
puhua hänen kanssaan ja rauhallisesti kumota hänet, mutta huomasin sen
pian turhaksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä järkkymätön kuin minunkin
eivätkä mitkään järkisyyt voineet sitä horjuttaa. Hän oli myöskin
aikoinaan taistellut vapaan ajatuksen taistelua traditsionia vastaan,
mutta palannut isiensä uskoon, eikä hänen kaltaiselleen ylpeälle,
lujalle luonteelle mahtanut enää mitään. Hän puhui paljon sellaista,
joka kuohutti minua, sillä nöyrien sanojen takana tajusin monarkian
kannattajan ylpeän vaateliaisuuden. Mutta hän puhui joka tapauksessa
syvällä liikutuksella ja sanat tulivat suoraan sydämestä. Hän herätti
mielessäni muistoja isästä, äidistä, perhe-elämästä, ihanasta nuoruuden
ajasta, joka ei koskaan voinut palata, äsken kokemistani suruista, ja
ihmisten ahdasmielisyydestä, ihmisten, jotka erilaisten mielipiteiden
vuoksi vainoavat toisiaan, vaikka heidän sydämensä tahtoisivat rakastaa
— kaikki tuo sai minut niin voimakkaasti valtoihinsa, että purskahdin
itkuun. Veljeni melkein säikähti ja sanoi: »Sinä olet sairas, se
kenties selittää erehdyksesi.»
»Ei», vastasin vihdoin, »minä en ole sairas, mutta itken sitä, että
rakastan teitä kaikkia sydämellisesti ja näen, ettei teillä ole sitä
suvaitsevaisuutta, joka meitä eroittavan kuilunkin yli voisi yhdistää
meidät entiseen keskinäiseen rakkauteen. Sillä tiedä: onneni ja
persoonalliset toiveeni voin uhrata teidän tähtenne, mutta vakaumustani
ei mikään muuta. Minulla on mielestäni oikeus omaan vakaumukseen,
ja vaikka tahtoisinkin sen muuttaa, en voi, sillä en voi pakoittaa
järkeäni pitämään oikeana sitä, minkä se huomaa vääräksi.» Vakuutin
hänelle kuitenkin vielä kerran, että en lähde Englantiin — seikka, jota
hän näytti eniten pelkäävän — ja kiitin häntä lopuksi, että oli tullut,
kun kaikista hänen kovista sanoistaan huolimatta sittenkin pidin sitä
osoituksena hänen rakkaudestaan minua kohtaan.
Hän oli sekä liikutettu että suutuksissaan. Lähtiessään sanoi
hän, että jos joskus häntä tarvitsen, tiedän kyllä, mistä hänet
tavoitan, ja että jos minulta jotakin puuttuu, aina kääntyisin hänen
puoleensa. En vastannut mitään hänen tarjouksiinsa, mutta sydämessäni
lupasin itselleni, etten koskaan turvaudu tuohon apuun, vaan elän
mieluummin kätteni työllä. Tahdoin edes pakottaa hänet kunnioittamaan
periaatteita, joita tuomitsi, ja osoittaa, että joskin uskonto piti
kerjäämistä ja toisten kustannuksella elämistä oikeutettuna, asetti
kansanvalta ensimäiseksi periaatteekseen sen, että ihmisen täytyy tehdä
työtä, koska hänen arvonsa vaatii, että hän omilla ponnistuksillaan luo
itselleen riippumattoman aseman.
Anna, joka ei tahtonut häiritä meitä, mutta oli kuullut vilkasta
keskustelua ja itkua, tuli sisään heti veljeni lähdettyä. Hän otti
sydämellisesti osaa suruuni yrittäen minua lohduttaa. Turvauduin
taaskin vanhaan keinooni ja lähdin yksinäiselle kävelylle. Suuren
pääkaupungin meluisilta kaduilta kiiruhdin sen porttien ulkopuolelle,
paikkaan, joka kaikista kaupungin kävelypaikoista oli minulle rakkain.
Se oli vähäinen, puutarhaistutuksilla kaunistettu kukkula, ja sinne
oli haudattu miehet, jotka kaatuivat v. 1848, taistellessaan sotilaita
vastaan. Demokratia oli valtansa aikana, heti taistelun jälkeen,
valmistanut heille tämän tyyssijan, jossa he lepäsivät yksinään
hyvinhoidettujen kukkasten ja yksinkertaisten muistomerkkien alla.
Istuuduin eräälle haudalle, jonka tehdastyöläiset olivat rakentaneet
kaatuneille tovereilleen ja jolla oli kirjoitus:
»Im Kampfe für des Volkes Freiheit sterben,
Das ist das Testament nach dem wir erben.»
[»Kuolema kansan vapauden puolesta —
Siinä testamentti, jonka mukaan perimme.»]
Jalkojeni juuressa aukealla tasangolla leventelihe ylpeä pääkaupunki,
palatseineen, ylellisyyksineen, rientoineen, riemuitsevine sotilaineen.
Kaiken yli valoi laskeva aurinko säteitään, jotka pohjolan utuisessa
ilmassa muodostivat loistavan, monivivahteisen värileikin. Kaukaa
kuului väkirikkaan kaupungin humu kuten meren pauhina. Mutta
ympärilläni, kuoleman hiljaisessa puutarhassa, vallitsi syvä rauha.
Vain satakielen laulu ja suhiseva iltatuuli, joka leikki hautakukkasten
tuoksuilla, katkaisivat hiljaisuuden. Luulin olevani aivan yksin ja
katselin näköalaa edessäni kehittäessäni loppuun tuskaisia ajatuksia,
joita äskeinen kohtaus oli aiheuttanut. Olivatko nuo kuolleet, jotka
lepäsivät ympärilläni, olivatko he saaneet vuodattamansa veren hinnan?
Oliko heidän asiallaan ollut oikeutettua menestystä? Entä minä —
olinko minä voinut toteuttaa yleviä pyrkimyksiä, joiden puolesta
sydämeni hehkui? Olinko järjen ja rakkauden avulla voittanut minua
kohdanneen vastarinnan? — Mykkinä ja voimattomina lepäsivät he
maassa, ja heidän veljensä olivat ikeen alla enemmän kuin koskaan
ennen jatkaen juhdanelämäänsä. — Minä olin yksin, erossa omaisistani,
korkein rakkauteni kuului kuolleille, työni oli tehty tyhjäksi. —
Olivatko he siis tavoitelleet järjettömyyksiä? Tahtoivatko he nousta
toisten perikadon avulla? Ei, he olivat vain tahtoneet vapauttaa
työn kirouksesta, joka on sillä levännyt siitä saakka, kun se kerran
langetettiin kadotetun paratiisin portilla. He olivat vaatineet
vapaita laitoksia, kehittyäkseen vapaaksi, voimakkaaksi, onnelliseksi
kansaksi. — Entä minä, olinko koskaan sanonut, etteivät perhesiteet ole
pyhiä, että nainen vapautuu torjumalla luotaan sukupuolensa erikoiset
velvollisuudet ja ottamalla mieheltä sen, mikä usein hänessäkin on
rumaa? Olin päinvastoin tahtonut tehdä naiset arvokkaammiksi vaimon ja
äidin tehtäviin kehittämällä heidän henkisiä kykyjään, ettei heistä
olisi ainoastaan ruumiillisiksi hoitajiksi, vaan että he henkisestikin
voisivat kasvattaa ja kehittää nuorisoa. Olin tahtonut, että nainen,
matkimatta miehen väkivaltaista voimaa, tulisi yhdenvertaiseksi
hänen kanssaan ihmiskunnan sivistystehtävissä ja auttaisi häntäkin
vapautumaan kaikesta, mikä on huonoa.
Minkätähden olimme sittenkin näennäisesti väärässä, kuolleet ja minä?
Syy ei varmastikaan ollut meidän, vaan yhteisen vihollisemme valtion ja
perheen despotismin. Näin selvemmin kuin milloinkaan ennen, että tuo
kahtalainen itsevaltius oikeastaan oli sama asia, ja kumpusi samasta
lähteestä. Se oli yksilön ja kansojen ikuista holhouksenalaisuutta:
määrätty usko, määrätyt velvollisuudet, määrätty rakkaus. Yksilölle
olisi sen sijaan pitänyt sanoa: »Valitse oman käsityksesi mukaan
uskosi, velvollisuutesi, kiintymyksesi. Me kunnioitamme vapauttasi. Jos
valintasi on arvoton, niin kanna seuraukset. Jos pysyt siveellisenä
olentona, rakastamme sinua mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta.»
Ja kansoille: »Lausukaa vapaasti julki valituksenne, tarpeenne!
Neuvotelkaamme yhdessä epäkohtien korjaamisesta. Mehän olemme olemassa
vain sentähden, että kaikille tapahtuisi oikeus, että kaikkien
järkevä tahto toteutettaisiin.» Onko sitten niin vaikea käsittää,
että vapaus on vahvin laki? Kasvattaa lapset siihen, totuttaa kansat
sen ymmärtämään — siinä oikeastaan sivistyksen koko tehtävä! Perhe ja
valtio saavuttaisivat näin todellisen, onnellistuttavan muotonsa, kun
taas väkivaltaisella holhoojalla aina on kapina ovellaan.
Näitä miettiessäni oli aurinko laskenut ja illan syvät varjot
peittivät kaupungin, mutta kuolleitten kukkulalla vallitsi vielä
säteilevä kirkkaus. »Meidän ajatuksemme säteilevät kerran vielä,
kun menneisyyden ikuiset varjot peittävät itsevaltiuden», sanoin
itselleni katsahtaessani hautoihin kuten lohduttaen siellä lepääjiä.
Silloin huomasin, etten ollutkaan yksin. Vähän matkan päässä seisoi
nuori työmies ja nuori vaalea tyttö, joka nojasi hänen käsivarteensa.
Molemmat katselivat minua tarkoin ja kunnioittavasti. Kun nousin,
aikoivat he poistua, mutta minä menin heidän luokseen.
Nuori mies sanoi: »Suokaa anteeksi, jos olemme häirinneet mietteitänne.
Olemme katselleet teitä kauan, ja kun istuitte niin surullisena ja
ajatuksissanne, sanoin morsiamelleni: Tuo on varmasti meikäläisiä.»
Vakuutin kuuluvani heihin ja ryhdyin puheisiin heidän kanssaan.
He kertoivat olevansa vielä liian köyhiä mennäkseen naimisiin ja
asuvansa kaukana toisistaan niin että tapasivat vain harvoin, kun
poika oli tehtaassa, tyttö palveluksessa ja heillä oli paljon työtä.
Mutta kun heillä joskus oli vapaahetki, kohtasivat he tavallisesti
tällä kukkulalla, jolla niin moni heidän ystävistään lepäsi. Täällä
he muistelivat pyhiä toiveita, joiden edestä toiset olivat antaneet
henkensä.
Kerroin heille puolestani, mitä ajatuksia äsken oli liikkunut
mielessäni ja sanoin, että surullisesta nykyisyydestä huolimatta
saimme olla vakuutettuja, ettei tuo veri ollut vuotanut turhaan,
etteivät ylevät uhrit ole koskaan hedelmättömiä ja että taas koittaa
aika, jolloin vapauden siemenet itävät ja hedelmöivät. He, jotka vielä
ovat niin nuoria, saavat kenties nähdäkin sen ajan. Sitten puhuimme
käsityöläisyhdistyksistä, jotka hallitus juuri oli hajoittanut, ja
nuori mies kertoi niiden jalostavasta vaikutuksesta. »Kun meidät
estetään etsimästä virkistystä opinnoista ja lukemisesta, pakotetaan
meitä suorastaan jälleen kapakkaan. Ja se sitten on muka kansan
todellisten etujen valvomista ja vallankumouksen tukahuttamista!»
jatkoi hän katkerasti hymyillen.
Jätin heidät vihdoin sydämellisesti puristaen heidän käsiään. Hiljainen
mietiskelyhetki ja keskustelu köyhien, nuorten ihmisten kanssa,
jotka lyhyenä vapaahetkenään sen sijaan, että olisivat iloinneet
rakkaudestaan, etsivät kuolleitten leposijan vahvistaakseen sen ääressä
periaatteitaan, oli tehnyt minulle hyvää ja rauhoittanut mieleni.
Samana iltana palasi Charlotte Englannista, jossa hän oli viettänyt
muutamia viikkoja erään ystävättären luona. Hänen kertomuksensa
maailmankaupungin vilkkaasta elämästä ja varsinkin siirtolaispiireistä
ilahuttivat yksinäisyyttämme. Välistä herättivät nuo kuvaukset minussa
voimakkaan halun matkustaa sinne koettaakseni uudella toimialalla ja
uusien vaikutteiden, avulla väkipakolla tempautua irti kuolettavasta
surumielisyydestäni. Elämä oli minulle taakka, toivoin hartaasti
kuolemaa, ja terveyteni heikkenikin päivä päivältä. Anna suorastaan
pakotti minut kääntymään lääkärin puoleen, joka määräsi minulle
vahvistavaa hoitoa.
Samana päivänä kuin tämän piti alkaa, ajattelin aamulla herätessäni,
että olisi varovaisinta vielä sinä päivänä järjestää paperini ja kätkeä
varmaan paikkaan demokraattisten ystävieni kirjeet, omat muistiinpanoni
y.m. Taantumus kävi yhä synkemmäksi, yhä epäluuloisemmaksi, emmekä
pitäneet ollenkaan mahdottomana, että luonani jonakin päivänä
toimitettaisiin kotitarkastus, kun palvelustyttö kertoi, että
siviilipukuiset miehet, jotka hän oli tuntenut poliisipalvelijoiksi,
olivat useamman kerran häntä puhutelleet ja kysyneet, mitä tein,
keitä kävi luonani y.m. — Useita naisia, joita epäiltiin demokratian
kannattajiksi, oli jo tällä tavalla tutkittu. Sama kohtalo saattoi
minuakin odottaa, vaikkakin pidin sitä liian kohtuuttomana. Mutta usein
käy niin, että vaikkakin pitää jotakin asiaa mahdollisena ja olisi
aikaa ehkäistä sen seuraukset, jättää sen kuitenkin jonkun sokean
sallimususkon vuoksi tekemättä. Niinpä jätin minäkin tuona päivänä
paperini järjestämättä ja päätin lähiaikoina ennenkaikkea huolehtia
terveydestäni, voidakseni heti voimien palattua ryhtyä kirjoittamaan
teoreettista tutkielmaa kasvatuksesta.
Annalla oli samana päivänä kova päänsärky ja hänen täytyi pysyä
vuoteessa. Charlotte hoiti häntä. Minä istuin Annan pienessä
vierashuoneessa kirjoittaen kirjettä ystävälleni Amerikkaan, kun
palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eräs herra pyrki puheilleni.
Ajattelin, että se oli joku ennen mainitsemistani demokraattisista
herroista, jotka joskus kävivät luonani, mutta hämmästyin suuresti,
kun tulija oli ventovieras. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti, ja selitti
kysyttyäni, mikä hänet toi luokseni, hiukan hämillään, että hänellä oli
sangen epämiellyttävä tehtävä. Poliisipäällikkö oli nimittäin määrännyt
hänen tarkastamaan paperini ja kutsumaan minut päällikön puheille. Olin
ulkonaisesti mahdollisimman rauhallinen ja kysyin kylmästi, mikä oli
syynä moiseen määräykseen. Hän pyysi anteeksi ja sanoi toimivansa vain
määräysten mukaisesti, mutta luuli kuulleensa, että olin kirjevaihdossa
jonkun Weigeltin kanssa — se oli — kuten aikaisemmin olen maininnut —
hampurilaisen saarnaajamme nimi. — Vastasin hymyillen, että he vasta
saisivat tekemistä, jos tahtoisivat tarkastaa kaikkien niiden ihmisten
paperit, jotka olivat kirjevaihdossa tuon hyvänlaitaisen, rakastettavan
miehen kanssa, joka ei vähääkään välittänyt politiikasta. Hän kysyi,
oliko tämä minun huoneeni. Vastasin kieltävästi. »Mutta tehän
kirjoititte, kun tulin sisään?» sanoi hän astuen pöydän luo, jolla
kirjoitussalkku ja alottamani kirje lepäsivät. Hän otti ne haltuunsa,
kumartaen samalla minulle kuin anteeksi pyytäen. Vereni kuohahti, kun
tuo alhainen käsi taittui lehtisiin, joille olin uskonut ajatuksia ja
tunteita vain ystävää varten. Millaista oli sivistys, joka suvaitsi
moista raakalaisuutta? Parempi on itämailla vallitseva tapa, jonka
mukaan epäluulonalaiselle ihmiselle suorasukaisesti lähetetään nuora
ilman että lain ja oikeuden nimessä loukataan pyhintä, mitä ihmisellä
on: hänen ajatustensa ja tunteittensa salaisuutta.
Virkamies vaati nähdä huonettani. Kun ulko-ovi oli sisäpuolelta
lukossa, saattoi sinne päästä vain Annan makuuhuoneen kautta. Virkamies
ei kuitenkaan sallinut minun poistua läheisyydestään ja niin täytyi
minun huutaa Charlottelle, että tämä avaisi huoneeni oven sisäpuolelta.
Hän oli tietysti siksi säikäyksissään odottamattoman vierailun
johdosta, ettei valitettavasti älynnyt poistaa huoneestani edes
Teodorin kirjeitä pelastaakseen nämä kalliit muistot häväistykseltä,
joka niitä odotti, sillävälin kun minä poliisivirkailijan kanssa
kiersin käytävän kautta huoneeni ulko-ovelle. Tunsin sekä suuttumusta
että ivan halua nähdessäni eteisessä asestetun sotilaan. Oliko luultu,
että revolveri kädessä ottaisin vastaan järjestyksenvalvojan! Silläkö
tavalla poliisilaitos käsitti aatteen naisen vapautumisesta? Tämän
väärinkäsityksen vuoksi kai poliisi olikin niin häpeissään ja nolo.
Huoneessani riensi hän suoraapäätä kirjoituspöytäni luo ja otti
haltuunsa kaikki siellä olevat paperit pikaisesti niitä silmättyään.
Paperien Joukossa oli pieni pinkka muistiinpanolehtisiä Hampurin
luentojen ajoilta. Tiesin, että niiden mukana oli yksi ainoa lehtinen,
josta kiukkuinen poliisilaitos olisi voinut saada todistuskappaleen,
vaikka sen sisällys ei ollutkaan valtion turvallisuudelle vaarallinen.
Se oli yksinkertaisesti luettelo puheenparsista ja nimityksistä, jonka
olin laatinut ystävieni kanssa Hampurissa voidaksemme vapaasti antaa
tietoja toisillemme, kun oli yleisesti tunnettua, etteivät viranomaiset
siihen aikaan pitäneet kirjesalaisuuden rikkomista suurenakaan
syntinä. Otin pinkan käteeni, selailin sitä virkailijan silmien edessä
ja sanoin: »Kuten näette, on siinä tieteellisiä muistiinpanoja,
joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.» Hän heitti siihen
nopean silmäyksen ja jatkoi pöytälaatikkojen tyhjentämistä. Samassa
silmänräpäyksessä pistin hänen huomaamattaan vaarallisen paperin
taskuuni ja ojensin hänelle pinkan, jonka hän asetti muiden tavaroiden
joukkoon. Olin itsekin tyytyväinen mielenmalttiini tällä tuskallisella
hetkellä. Uskon myöskin, ettei rohkeinkaan ihminen voi olla itsestään
varma, ennenkuin on saanut koetella vaaraa. Vain suupaltit ovat
uskaliaita ennen koettelemusta.
Huolimatta tyydytyksentunteestani olin syvästi surullinen nähdessäni
hänen keräävän kirjeitäni ja papereitani, noita onnellisten ja
onnettomien hetkieni muistoja, jotka silti kaikki olivat yhtä pyhiä.
Ulkonaisesti säilytin kuitenkin levollisuuteni. Kun kaikki oli koossa,
tahtoi virkailija puhua yksityisesti Charlotten kanssa, jolloin
minun täytyi pysyä yksin huoneessani. Senjälkeen täytyi hänet viedä
Anna-parankin makuuhuoneeseen. Tämän päänsärky oli luonnollisesti
mielenliikutuksesta yltynyt kahta pahemmaksi. Kun virkailija näki,
että hän tosiaan oli sairas ja vuoteessa, änkytti hän anteeksipyynnön
ja poistui. Lähtiessään toisti hän vielä määräyksensä, että tunnin
kuluessa saapuisin poliisikamariin, sitten hän teki syvän kumarruksen
ja sanoi jonkun verran liikutettuna: »Pyydän teiltä ihmisenä anteeksi
sitä, mitä minun oli virkamiehenä tehtävä.»
»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa», vastasin. »Päinvastoin
säälin teitä. Mahtaa olla surullista, kun ihmisen ja virkamiehen
tehtävät ovat niin ristiriitaisia keskenään.»
Hänen lähdettyään tapasin Annan kyynelten vallassa, ja sukulaiset,
joiden luona hän asui, syvästi järkytettyinä. Olin itse levollisin koko
talossa, sillä tarvitsin vielä mielenmalttiani siihen, mikä oli edessä.
Kaikki vapisivat puolestani ajatellen vankilaa ja muita mahdollisia
kauhuja. Minun täytyi kuitenkin lähteä.
Lähdin yksinäni ja jalan. En tahtonut saattaa ketään syynalaiseksi,
sitäpaitsi halusin esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti koko
asiassa. Saavuttuani poliisikamariin, kysyin virkamiestä, jonka puoleen
olin saanut käskyn kääntyä. Sain osakseni epäluuloisia katseita,
ja vihdoin avattiin minulle eräs ovi verrattain epäkohteliaasti.
Tulin suureen saliin, jossa lukuisia virkailijoita työskenteli
kirjoituspöytien ääressä. Kaikki katsahtivat minuun, hymyilivät ja
kuiskivat keskenään. Kysyin vielä kerran ylpeästi ja halveksien
virkamiestä, jonka nimi oli minulle mainittu. Minut osoitettiin
toiselle ovelle. Näin täytyi minun vielä kulkea useiden huoneiden
läpi, kunnes vihdoin tulin mainitun poliisipäällikön kabinettiin.
Hän otti minut kohteliaasti vastaan, pyysi istuutumaan sohvalle ja
istahti itse viereiselle tuolille, niin että valo lankesi kasvoilleni
minun kääntyessäni hänen puoleensa, mutta itse hän istui varjossa. Se
oli nähtävästi viekas poliisitemppu, jonka avulla voidaan syytetyn
kasvoista paremmin lukea, onko hän rikollinen. Hän sanoi puheensa
aluksi, kuinka hallituksen oli ikävä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin
naisen suhteen, joka kuului yleisesti kunnioitettuun perheeseen ja
jonka oma veli oli Berlinissä korkeassa asemassa. Hän kysyi, mistä
johtui, että siinä määrin olin etääntynyt perheeni mielipiteistä ja
lähtenyt tielle, joka ikuisesti erotti minut seurapiiristä, jossa olin
syntynyt ja kasvatettu. Kysyin häneltä puolestani, eikö hän uskonut
naisillakin olevan vakaumuksia ja tarmoa seurata niitä. Vastauksen
asemasta kohautti hän olkapäitään ja alotti todellisen kuulustelun.
Hänen viekas ja silti typerä menettelytapansa herätti minussa syvää
halveksimista. Annoin hänelle vain lyhyitä vastauksia. Yksinkertaiset,
avoimet vastaukseni näyttivät sekä hävettävän että hämmentävän
häntä. Hän kysyi, olinko tekemisissä Englannin siirtolaisten kanssa.
Myönsin rauhallisesti ja sanoin että minulla siellä oli ystäviä,
joiden kanssa olin kirjevaihdossa. Erityisesti hän näytti haluavan
päästä selville siitä, keitä tunsin ja keiden kanssa seurustelin
itse Berlinissä, nimittäen mainitsemani sanomalehden toimittajan.
Sanoin tutustuneeni häneen erään artikkelin johdosta. Sitten hän
puhui »erinäisistä muista henkilöistä», joiden myöskin oli täytynyt
käydä minua tervehtimässä. Vastasin kieltävästi. Keskustelulla noiden
herrojen kanssa ei ollut muuta tarkoitusta kuin silloisen taantumuksen
aikana saattaa työläisille mahdolliseksi se, jota he nyt saavat
onneksi tehdä avoimestikin: liittyä yhteen sivistystarkoituksessa ja
keskinäiseksi avuksi ei tehdäkseen vastarintaa, vaan oikeutettuna
yhteiskuntaluokkana, jopa osaksi yhteiskunnan kulmakivenäkin,
luokkana, jolla täytyn olla oikeutensa, että se voisi täyttää myös
velvollisuutensa.
Tätä suunnitelmaa, joka sisälsi tulevaisuuden idun työväelle, en
tahtonut panna alttiiksi poliisin väärinkäsityksille ja päätin
senvuoksi sanoa, etten ollut tuttu noiden herrojen kanssa pelastaakseni
heidät ikävyyksiltä, jotka minua mahdollisesti odottivat.
Kun poliisi virkailija huomasi, ettei hän saanut minua tunnustamaan
syyllisyyttäni, että pysyin levollisena ja lujana enkä tehnyt
pienintäkään myönnytystä, alkoi hän äkkiä puhua aivan toisessa
äänilajissa, muuttui tuttavalliseksi ja ystävälliseksi ja pyysi minua
uskomaan, että tämä tapahtui kokonaan omaksi hyväkseni, että tahdottiin
tehdä palvelus korkeassa asemassa olevalle perheelle ja johtaa minut
takaisin tielle, jolla minun kasvatukseni ja arvoni perustalla
täytyi vaeltaa. Kiitin häntä ivallisesti tästä huolenpidosta, mutta
valitettavasti täytyi minun sanoa hänelle, etten voinut kulkea muuta
tietä kuin omantuntoni minulle määräämää. Nähdessään, ettei tämäkään
tepsinyt, tarttui hän vielä erääseen keinoon ja teki viittauksia siihen
suuntaan, että olin kenties väärässä luottaessani niihin, joita nimitin
ystävikseni, että Charlotte, hänen keskustelustaan päättäen poliisin
kanssa, ei ollut osoittautunut erittäin suopeaksi minua kohtaan.
Tämä oli ensimäinen isku, jolla hän tosiaan osui sydämeeni. En ollut
peljännyt vaaroja ja vastuksia, jotka mahdollisesti olivat edessäni,
mutta se koski, että eräs niistä, joka jakoi yksinäisyyteni ja tunsi
luonteeni ja kohtaloni, olisi voinut minut pettää. Vastasin hänelle
kuitenkin lyhyesti, etten sitä, uskonut.
Nähdessään vihdoin, ettei tämäkään auttanut sanoi hän: »Näen, etten
mahda teille mitään. Minun täytyy ensin saada uusia tietoja ja lukea
paperinne. Ylihuomenna samaan aikaan täytyy teidän jälleen saapua
tänne. Muuten», lisäsi hän viekkaasti hymyillen, »ei minun kai tarvinne
huomauttaa, ettei teidän ole pakko odottaa täällä ololipussanne
määrätyn ajan päättymistä.»
Olin nimittäin heti saavuttuani Berliniin hankkinut ololipun poliisilta.
Oliko tämä viittaus, että poistuisin ja he pääsisivät enemmistä
vaivoista?
Vastasin hänelle: »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä Berlinistä?
Teen sen mielelläni, sillä en viihdy täällä.»
»Niin, eikö totta, täkäläinen paksu virkavaltainen ilma on
tukahuttavaa», sanoi hän viekkaasti hymyillen ja hieroen käsiään
tyytyväisyydestä.
Katsoin häntä tiukasti silmiin ja vastasin: »Tuota sanantapaa
käytin vähän aikaa sitten eräässä sinetöidyssä kirjeessä, joka meni
hampurilaiselle ystävälleni.»
Hän oli hiukan häpeissään, sillä nyt hän oli selvästi todistanut,
että kirjeitäni avattiin ja luettiin. Tervehdin kylmästi ja lähdin.
Kun olin jättänyt poliisikamarin, tunsin voimieni pettävän.
Heittäydyin vaunuihin ja ajoin kotiin, jossa kaikki olivat äärimmäisen
järkytettyjä. Anna syleili minua itkien, hän oli jo luullut, ettei
saisi minua enää nähdä ja että minut oli viety vankilaan. Sielussani
oli vain yksi kipeä kohta, tuon ihmisen herättämä epäluulo Charlottea
kohtaan. Käsitin, että tuskallisinta Kristuksen kärsimyksissä oli
ystävän petos. Otin Charlotten kahden kesken ja Sanoin hänelle suoraan,
mitä tuo ihminen antoi minun ymmärtää. Hänen ei ollut vaikea vakuuttaa,
että virkamies oli julkeasti valehdellut. Kaikki olivat sitä mieltä,
että minun täytyisi heti lähteä odottamatta toista kuulustelua ja
ennenkuin minulta mahdollisesti riistettäisiin vapaus. En ollut oikein
valmis tähän; olisin tahtonut jäädä todistaakseni viattomuuteni ja
saadakseni takaisin paperini, joiden menetys koski minuun sietämättömän
kipeästi. Mutta Anna rukoili, etten panisi vapauttani alttiiksi. Hän
todisti minulle, ollen täysin oikeassa, että papereistani saataisiin
tuhat tekosyytä, joiden nojalla joutuisin vähintäin tutkintovankilaan.
Tätä ei heikko terveyteni kestäisi ja se olisi perheellenikin monta
vertaa tuskallisempaa kuin pakollinen poislähtöni. Pidin vielä kiinni
lupauksesta, jonka olin antanut veljelleni, mutta Anna huomautti
sen koskeneen vapaaehtoista, ei pakollista matkaa. »Vapaaehtoisen
välttämättömän marttyyriuden aika, se, jolloin Teodor kirjoitti
artikkelinsa ja tuli tuomituksi, on ohi», sanoi hän. »Nyt on vältettävä
vaino ja säästettävä jalot voimat paremman tulevaisuuden varalle.
Kohtalo, tällä kertaa taantumuksellisen poliisin haahmossa, tulee itse
avuksesi. Noudata sen viittausta: lähde vapaaseen maahan elääksesi
siellä periaatteittesi mukaan. Palaja takaisin, kun ylösnousemuksen
päivä koittaa; ellei — niin voit ja tahdot tehdä työtä ja luot
itsellesi aseman. Ellemme enää tapaa, olemme kuitenkin varmat toinen
toisistamme ja elämme tulevaisuuden aatteissa.»
Myönsin hänen olevan oikeassa ja päätin lähteä. Anna ja Charlotte
pyysivät minua hiukan lepäämään aamullisen hirveän jännityksen jälkeen
ja ryhtyivät puolestani matkavalmistuksiin. Heittäydyin vuoteelle ja
koetin nukkua, mutta se oli mahdotonta. Sydämeni löi yhtä kiivaasti
kuin tuona yönä, jota ennen olin kuullut, että Teodor rakasti toista
naista. Ne olivat itse asiassa elämäni ratkaisevat hetket. Pitkä,
ihmeellinen syiden ja seurausten ketju esiintyi noina hetkinä
entistä silmiinpistävämpänä, muodostuen, tosin omasta luonteestani
kehkeytyneenä, kohtaloksi, joka määräsi tieni. Nousin vihdoin ylös.
Tunsin, etten saanut miettiä, vaan toimia. Onneksi olin elänyt
äärimmäisen säästävästi, niin että minulla oli pieni erä matkarahoiksi.
Otin aluksi mukaani vain matkalaukun, joka sisälsi välttämättömimmän.
Anna lupasi lähettää muut tavarani jälkeenpäin.
Illan hämärtäessä lähdin matkalle. Kaikki syleilivät minua
itkien ja toivottivat minulle hartaasti siunausta. Annan serkku,
kahdeksantoistavuotias nuorukainen tarjosi minulle käsivartensa
ja me lähdimme rauhallisesti talosta kuin kävelymatkalle, sillä
tiesimme taloa vartioitavan. Kaupungin suosituimmalla kävelypaikalla
pujottauduimme tiheimpään ihmisvilinään ja eksytimme jäljiltämme ne,
jotka mahdollisesti olivat meitä seuranneet. Vihdoin poikkesimme
etäiselle, tyhjälle syrjäkadulle ja tarkastimme, seurattiinko meitä.
Sieltä suuntasimme kulkumme uuteen, verrattain autioon kaupunginosaan,
jossa asui muuan nuori pariskunta, Ostenden aikaisia tuttaviani. He
olivat Berlinissäkin muutaman kerran käyneet minua tervehtimässä.
Nuorikot olivat rakastettavia, sivistyneitä ihmisiä ja mieleltään
kansanvaltaisia, vaikka heitä ei voitu mistään syyttää. Tahdoin viettää
yön heidän kodissaan ja lähteä aamulla aikaisin, mikä Annan luota ei
olisi voinut tapahtua huomaamatta. Nuoret ihmiset olivat onneksi yksin
kotosalla ja tulivat hyvin surullisiksi kuultuaan vierailuni syyn. He
tarjosivat minulle rakastettavan auliisti apuaan. Nuori saattajani
jätti minut, tullakseen aamun ensi koitteessa noutamaan minua
vaunuilla. Rakastettava isäntäväkeni teki kaikkensa lohduttaakseen
ja rohkaistakseen minua. Nuori mies lähti vielä iltamyöhällä erään
ystävänsä luo — koeteltu demokraatti, joka v. 1848 oli taistellut
kansan puolesta — pyytämään, että tämä lähtisi aamulla saattajakseni,
hän kun piti soveliaimpana, että saattajani oli kokenut mies. Hän
viipyi poissa useampia tunteja ja sillävälin keskustelimme nuoren
rouvan kanssa elämän korkeimmista ongelmista, sillä kummallakaan ei
ollut halua nukkua. Olin saanut takaisin koko tarmoni ja tunsin itseni
jälleen voimakkaaksi taisteluun kohtalon kanssa. Aamupuolella yötä
saapuivat molemmat herrat. Kiitin liikutettuna tuntematonta, joka
oli valmis saattajakseni mahdollisista ikävyyksistä huolimatta. Hän
vakuutti, että se vain oli yksinkertainen velvollisuus aatetoveria
kohtaan ja minun mielestäni oli tuollainen toveruus jalompi ritarisääty
kuin kaikki edelliset.
Päivän koittaessa saapui Annan serkku avonaisissa vaunuissa kuin
tavalliselle ajeluretkelle lähdössä. Pidimme parhaana lähteä
lähimmälle asemalle kaupungin ulkopuolella, kun Berlinin asemilla
matkani mahdollisesti olisi estetty. Syleilin syvästi kiitollisena
rakasta isäntäväkeäni ja nousin vaunuihin molempien saattajieni
seurassa. Oli toukokuun loppupuoli ja tavattoman lämmin kevät. Jo
tänä aikaisena aamuhetkenä oli ilma painostavan kuuma ja taivaalla
kokoontui ukkospilviä. Matka kului nopeasti ja hauskasti, sillä
jalomielinen saattajani kertoi minulle mielenkiintoisia asioita.
Asemalle saavuttuamme söimme aamiaista pienessä lehtimajassa ukkosilman
noustessa. Olimme melkein hilpeitä ja minä sanoin leikkiä laskien:
»Ketä nuo jyrähdykset mahtavat tarkoittaa, minua vaiko vihollisiani?»
Kun istuin rautatievaunussa ja lähtömerkki kajahti, ojensin viimeisen
kerran käteni saattajilleni ja sanoin: »Ne tarkoittivat vihollisiani;
minä lähden vapautta kohden.»
Matkalla Hampuriin sain kokea tuota itsevaltaisten, likaisten ja
epäluuloisten hallitusten aiheuttamaa inhoittavaa pelkoa, jota vastaan
viattomuuskaan ei ole suoja. Ajattelin kauhulla kaikkia jaloja uhreja,
jotka olivat joutuneet niitten käsiin ja kärsineet marttyyrituskia;
ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin kotimaani vankiloihin, Cayennen
tuhoisaan ilmanalaan ja muihin surullisiin paikkoihin, jossa raaka
väkivalta piti kahleissaan älyä, hyvettä ja isänmaanrakkautta. Katsoin
epäluuloisesti jokaiseen uuteen tulijaan ja painauduin asemapaikoilla
nurkkaan, ettei minua nähtäisi.
Vihdoin saavuin esteettä perille ja lähdin suoraapäätä Emilien luo,
joka aluksi säikähti, mutta ilostui sitten siitä käänteestä, jonka
elämäni oli saanut. Samaa mieltä oli myöskin Demokraatti, jonka olimme
kutsuneet paikalle. Ystäväni auttoivat minut nopeasti lähtövalmiiksi.
Seuraavana aamuna lähti englantilainen laiva, minulle hankittiin sinne
paikka. Viimeiseksi työksi kirjoitin sisarelleni. Sanoin hänelle, että
kun huhu matkastani levisi, olin jo turvassa meren aalloilla. Pyysin
häntä lohduttamaan äitiäni ja sanomaan hänelle, etten vapaaehtoisesti
rikkonut lupaustani.
Kello kymmenen tienoissa illalla saattoivat Demokraatti ja kunnon
puuseppä, josta aikaisemmin olen puhunut ja jolle oli kerrottu
tapausten kulku, minut laivalle. Tahdoin olla siellä yötä, kun se jo
aamulla aikaisin lähti. Molemmat jäivät luokseni kannelle keskiyöhön
saakka. Yllämme kimalteli tuhansittain tähtiä, mutta maan peitti synkkä
pimeys kuten kansojen ja rakastetun isän maan kohtalotkin. Seisoimme
siinä yhdessä: toinen saattajani oli ajattelun mies, toinen kansan
syvistä riveistä, mutta molemmat uljaita pelottomia taistelijoita. He
jäivät kahlehdittuun maahansa jakaakseen sen kohtalot — ja minä, heikko
nainen lähdin maanpakoon tuntematonta tulevaisuutta kohden, vain sen
voiman tukemana, jonka puhtaat vakaumukset ja tietoisuus, että on ollut
niille uskollinen, antavat. Vihdoin saapui keskiyön hetki ja heidän
täytyi poistua laivasta. Ojensimme kätemme toisillemme. »Me tapaamme
vain kun isänmaa on vapaa, muuten kuolen kaukana.» He eivät vastanneet
liikutukseltaan. Mutta tiesin, että eläisin heidän sydämissään.