Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat
takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen
innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa
periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka
olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä
vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen
itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista
ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli
saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta
oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia
ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli
se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen
viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin
oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun
valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei
enää ollut valtaa sanella lakeja.
Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä
kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran
leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten
avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun
oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen
päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut
ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä.
Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani
valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta!
Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään _hänenkin_
kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta
valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän
voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän
pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön
auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi
sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista
murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi
kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut
tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon.
Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä,
kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia,
Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä,
ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen,
jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka
kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan
uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa
lehdessä.
Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet
olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi,
ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi
jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot
saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja
tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki
jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä
uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo.
Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta
loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran
joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.
Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta
vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja
seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä
vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen
merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta
kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin
ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen
kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan
iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa
poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri,
jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut
tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä
meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui
minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset
olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin.
Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti
Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän
avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman
vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty
valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme
tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme
ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia
rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu
kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen
koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin
rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä
häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään
surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen
kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.
Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi
lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita,
nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat
haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla
lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta,
mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia
taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt
ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä
olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden
ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää
hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen
kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä
tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla
sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne
on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni
olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää
koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen,
joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut
elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja
ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa
syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja
auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet
karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja
kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»
Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu
tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani
ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen,
jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka
kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen
vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja
äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin
tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän
ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.
Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848.
Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet
minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että
minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni
edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona
lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli
kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä.
Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään
uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni
Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää
voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä
seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta.
Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun
lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.
Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän
painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa
on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus —
jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät
loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan,
kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin.
Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta.
Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren
naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti
vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen
keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan
käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä,
kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin
joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä
hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun
huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja
mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin
nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans
Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin
tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti
hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista
läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan.
Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan,
olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen
asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään
vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen
ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen,
jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni
niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli
täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle
sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä
talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli
vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia
myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin
maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.
Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan,
joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät
vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin
asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen
sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä
liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen
uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän
kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin
Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään
Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän
oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin
Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet
kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he
tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat.
Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä
sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki
valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on
keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja _nälkä_ ja
kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»
Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että
henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät
vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä
muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli
aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina,
jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis
ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä
istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen,
siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli.
Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta
käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä
hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli
hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja
ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen
vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin
protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita
seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet
irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen
ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä,
sillä hänelle oli olemassa vain _yksi_ todellinen kirkko. Kun otin
puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi
hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien
joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse
uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa
opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen,
että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen
katolisuuteen.
Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme
joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä
vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa
ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti
kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen
ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi
näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun
olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun
jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen
Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes
protestantti!»
»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin,
joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus
koetella kaikkea järjen valossa.»
»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen
meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet
vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi.
Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet
olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli
mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä
seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran
vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä.
Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa
itseämme.
Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja
Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla
sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten
tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom.
huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen
vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme
sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle
naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen
roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän
täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla
etsimään itsellemme uutta vaunua.
Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi.
Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua
kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli
kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi
minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt,
olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen
kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana
viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa
— hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa».
Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani
hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän
tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan
liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat
ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat
niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten
helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen
työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään
sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt
luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi
minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani
vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä
tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden
työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun
olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin
tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus
periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden
ristiriitojen aikana.
Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten
hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain _yhden_ keinon sen
pelastamiseksi: eron.
Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen _täytyy_, niin
tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli
se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon
vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus
ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen
ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä
oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto
olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan
perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa
kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja
avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten
puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta
kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli
aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni,
jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa
mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin
vain sen toteuttamista. Näin vain _yhden_ keinon: lähteä Amerikkaan
— nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan
kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa.
Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen
periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula
välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan
matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa.
Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut
kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut.
Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen
vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen
despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin
päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua
ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä
jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden,
periaatteitteni mukaisen elämän.
Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua
ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi
ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin
jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja
kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus,
jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli
luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi
sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni
ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle
vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli
oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin
hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän
vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.
Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua
ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt
oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen
mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni
tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.
Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka,
ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa
avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen
tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille
yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut
tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin
minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin
mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin
ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki
seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli
minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon
käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti
minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja
välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme.
Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa
elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli
minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot
konsanaan.
Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta
koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin,
että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin
paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle
myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille
kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä
herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin,
että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi
itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin
hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja
»tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut
valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis
tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja.
Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden
ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän
tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä
edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa
mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa
aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin
vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi
kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut
hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa
eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle
mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran
niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui
avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia
päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.
En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä
päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en
tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä
kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän
katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla
määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten
hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista
tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta
sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää
johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja
kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja
hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi
näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin
sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on
rakastettu ihannetta.
Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen,
jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin
naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään
hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt,
vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan.
Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja
henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina
myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa
hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain
etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona.
Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja
ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt
lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut
säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa.
Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän
ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla
mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset
häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa
päätyttyä.
Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti
kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli
tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni
nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen
runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää
välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus,
että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista
tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut
häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua
runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.
Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin
lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä
tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa
tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.
Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen
huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin
viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö
yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa.
Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa,
jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein
istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä
haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka
jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni
hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle
vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen
vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi
tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän
antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli
vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että
hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi
tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen
verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»
Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun
puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen
pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle
osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.