Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä
minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu,
että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle
tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes
hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut.
Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.
Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani.
Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat
tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä,
yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta.
Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema
olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin
(kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka
sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on
heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi
että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut
elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi
oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan
ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän
ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden
mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön,
asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän
itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten
Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka
tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai
vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin,
muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy,
vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää
pettymykset.
Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin
sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman
kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen
äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan
tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme
enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten
puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut
ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen
profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa
kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina.
Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin
naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa
uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi
huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus
vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka
käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen
sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän
itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman
itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää
velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei
hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka
ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan
persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?
Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien
saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin
parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja,
jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä.
Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin
minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan
siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien
demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa
viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies,
filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan
jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän
oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa,
mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti
alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä
myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista
kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien
mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia
erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies —
nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys
perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme
aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi
mielestäni uuden siveysopin koodeksen.
Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta
epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin,
kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se
pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen
sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat
itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja
näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen
rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä
ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.
Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista
viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni
paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä
talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä
kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän
oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi
tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja
ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin
piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin,
olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja
hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia
opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua
olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta
tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten
olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt
työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa
tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni
takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi
sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni
lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin
äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären
väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi
pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki.
Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun
läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua
julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä
täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun
päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä
kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat
minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen
ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.
Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa
haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa
sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi
harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut
tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja
luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa
rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen
jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää
kainoutta.
Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi.
Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut
hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta,
ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi
puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella
häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että
ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen
elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea
hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut
voiton itsestään.
Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa
vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan
tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.
Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja
epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen
voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen
tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen
sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle
mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta.
Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka
yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua
ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys
lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt
kuin hänen sydämensä.
Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla
pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä
ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta
oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten
pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina
puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta
pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen
sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota
ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito.
Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa
käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja
mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan,
eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu
seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä
köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä
nythän voin viedä heille _hyviä sanomia_ ja kääntää heidän katseensa
parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja
heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse
kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se
korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien
vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman
tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille
ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän
paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset
täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää,
että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan.
Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä
loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin
luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia
todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita
kärsimyksiäni.»
Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä
opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet,
oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä
lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle
kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu
inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden
kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen
tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan
varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi
nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin.
Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää
muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin
oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita
henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta
vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien
majan inhimillisten olentojen asunnoksi.
Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi.
Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi
— lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika
käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia
aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen.
Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen
välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se
eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni,
joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle.
En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman
kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä,
joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen
luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle
toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut
elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin
liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi
häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta,
tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja
kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon
hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia
myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.»
Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen,
mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en
mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä,
laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli
vapauden kunnioitus.
Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä.
Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa
ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut
runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin
ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli
hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut
rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani
ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin.
Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä
kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja —
ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian
yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos
olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla
asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla
ylistän teitä.»
Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on
huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota
naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys
olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni
tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia
rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä
viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki
muodostunut toisenlaiseksi.
Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten
heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja
oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus,
johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen,
todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti
pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.
Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni,
vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti,
vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä
ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat
heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa
nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei
saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä
paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä
tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis
todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin
myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan
on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua
isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka
tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani
tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä
suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.
Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua
ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan
vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani
kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta
berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen —
olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona
pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua
lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin
eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä
vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana
Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen
pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan
itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä
pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.
Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin
pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti
vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä,
ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin
pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin
vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta.
Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni
alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen
suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen.
Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja
käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa
ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa
ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein
eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa
äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja
aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä
käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.
Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia.
Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava
taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä,
vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata
aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat.
Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo
valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä.
Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin,
jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä
peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme
hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet
ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia
edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan
julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita
kutsuttiin kokoon.
Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys.
Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan
kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten
kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille
edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista
melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria.
Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta
sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin
lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien
katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen
toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan.
Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin.
Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän
ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti
kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä
jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus
voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni
kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien
ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.
Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun
oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys
pyhimmistä harrastuksistani.
Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen
piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen
saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus
näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi
seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista
yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja
omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät,
naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni
tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan.
Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna
pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä
oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi
ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin
tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että
junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista
päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten
pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki
oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat
järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.
Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja
sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä,
miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen
yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen,
mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä
tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen
hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi
millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän
saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi
kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä
vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa
ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi
avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni,
laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä
ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista
toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen
rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata
ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime
aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He
pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin
kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi
aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana
päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli
ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri
oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä
surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä
sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun
kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen
puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.
Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin
vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli
lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut
mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista
— hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta
olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin
häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa
ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.
Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia
kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti
huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon.
Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen
minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla,
iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että
rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti
täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä,
kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila
olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain
odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin
loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen.
Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen
sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten
voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt
verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma
syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet
oikeaan.
Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta
kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini
kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin
kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli
nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.
Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä
Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla,
joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä
ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta
on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä
seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten
olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet.
Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan
perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen
ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni
uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni
ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää
olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan
kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa.
Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme
Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka
olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä.
Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti
vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus
hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des
Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin
suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja
sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut
lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset
kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli
ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui,
että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet.
Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu
suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat
lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon
meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään
yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan
koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen
siveysoppi, jota tuli noudattaa.
Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi
minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain
kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä
rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen
_omia_ mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin
eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut
tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän
naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista,
jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä
esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin
kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa
oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin _yhdestä_
nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava
virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden
ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa
mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että
hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi,
johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi,
ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme
tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen
samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään
piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin.
Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa
myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus,
erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden
saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä
ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi
kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja
ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet
suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei _oma_ tieni ollut minulle
selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin
elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka
tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista
ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja
tietämättömyydestä.
Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut
riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka
olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En
antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun
onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta
mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta
tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen
ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim.
Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta
tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen
mies voinut saada.
Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin
vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun
Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei
vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan
myöskin kun tiesin, _kuinka_ Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä
oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti
ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä.
Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni
hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata
ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin
Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi
joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan
lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu
kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani
oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa
viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin
huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi
minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun
kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia
ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren.
Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko
tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua
vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en
katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä
voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana
katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä
siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden
henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina
rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä
liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt
ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä
painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.
Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset
kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu
sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät
itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja
sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat
olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi
liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana
päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.
Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!