Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima
tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea.
Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut
puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja
minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun
puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden
mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin
kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää
korkeimman onneni.
En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja
usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.
Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi
kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet
voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta
toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean
voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja
vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.
Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka
oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun
ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui
myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin
niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja
minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin
tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi
häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut
rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni.
Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana
puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine,
yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin
sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti
erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan,
ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia,
joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa
olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin
palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta
valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa,
Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella
ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi
viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan
ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän
eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa
runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan,
mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli
varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja
loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät
hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt
Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja
istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen
kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten
hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim
sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista
liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan
ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia,
oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei
tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana
elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista
dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi
kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen,
rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä
sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia,
että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen
ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne,
jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista
he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai
sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä
painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset
ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä
ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät
positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa
löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.
Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne
toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli
älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen
raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan
hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä
takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden
kaivattuihin ilmapiireihin.
Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti
koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä
ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi
isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma.
Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten
ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä
tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä
surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen
luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen
seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää
virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten,
pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en
koskaan toivu.»
Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli
äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen
ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen
parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä
huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä
pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana
lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena
jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni.
Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani,
etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin
hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa
taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä
edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden,
jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani
yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa
edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen,
josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli
hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat
pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään
uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin
hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta,
jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut
vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä
uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen,
siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen
hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen
jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi,
että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena
kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita
kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni
hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön,
kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä
jättämään tämän kuolevaisen majani.»
Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen
olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun
muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen
nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja
jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus
olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.
Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä
kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle
saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.
Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa
ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla
juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa
osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja
näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi
tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran
kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta
välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä
hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme
huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin
johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia,
ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut
hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin
lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.
Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä
ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka
kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen
kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä
vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä
surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai
koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt
tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta
jälleennäkemisestä.
Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli
kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan
muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina,
sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa
vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia
lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä
väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat
vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo
sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin,
että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja
elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella
saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee
jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel,
sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus
noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja
viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.
Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat
meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa
meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun
pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En
kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan.
Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen
yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen,
suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua.
Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan
ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo
oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt.
Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin
itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin
elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle
raskaitten pilvien lomasta — _vakaumustani_.
Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä
kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin
kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka
jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen
rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja
sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen:
hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa.
Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien
syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan.
Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut
elämästä.
Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä
näet hänet jälleen.»
Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin
heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti
sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden
usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo
ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen
ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä,
on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen
häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille
luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut
löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko
olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen
tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin
hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota
hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään.
Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus
Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja
juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian
loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää
vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».
Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni
sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä
järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman
veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä
oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies
ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle
oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista
selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja
hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla
ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut
mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja?
Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa,
ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa
otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta
vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää
minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti
sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta
kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta.
Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo
mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin
nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi
ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja
kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei
vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa
minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa.
Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin
oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää
kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa.
Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat
ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin
samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet
voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen
seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka
vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.
Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden
ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota.
Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota
vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies
ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan
puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan
tähän saakka.
Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea
rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni
hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä
lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa
korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana:
»Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se
kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta
ja mikä minulta.»
Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme,
keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta,
mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta
tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa,
mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää,
toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka
ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa
kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!
Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein
vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin
kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»
17. 1848.
Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä
isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja
olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen
kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei
ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea
tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman
juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat
minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni
lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui
jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin
aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin
isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja
kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen.
Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka
ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme
luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän
täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin
oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni
ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä
ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä
asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin.
Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit
uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos
tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä.
Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä
omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta
samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse
leipäni?»
Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin
lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta,
että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla
minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta
kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että
joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä
ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta
tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua.
En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä
neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en
tältäkään taholta voinut mitään toivoa.
Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi
seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa
ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä
despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle.
Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla
paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on
pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»
Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt
tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään
sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin
hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.
Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta,
olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma
Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta.
Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus,
jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen
työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea
päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja
vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus,
veljeys, tasa-arvoisuus.
Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi
salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain
suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska,
kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian
johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!
Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni
Teodorille ja Pienokaiselle.
Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka
näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen
vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti
toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut!
Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden
tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien
kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun
päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden,
tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri
ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini,
joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet
tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin
musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»
Vastasin, ettei se ensinkään minua ilahuttanut ja olin pikemmin
surullinen tuosta naamiaistempusta, johon painostava tilanne
oli pakoittanut kuninkaan. Se ei voinut olla oikea ilmaisumuoto
yksinvaltiaan ajatuksille, hallitsijan, jonka romanttisena
unelmana oli, kuten yleisesti tunnettiin, ollut feodaalisten
olojen palauttaminen maahan. En halunnut kansalle armolahjoja ja
kuninkaallisia myönnytyksiä, vaan itsehallintoa, jonka edessä
ruhtinasten täytyi taipua tai hävitä.
Uutinen saksalaisen esiparlamentin kokoontumisesta Frankfurtissa täytti
minut sanomattomalla ilolla. Mielet kaupungissa olivat äärimmäisen
kiihtyneitä. Olin koko talven käynyt protestanttisen kirkon asemasta
vapaan seurakunnan kokouksissa; puhuja ei nyt, kuten tavallista,
noussut saarnatuoliin pitääkseen säännönmukaisen raamatunselityksen,
vaan puhui alttarilta tulisia innostuksen sanoja kehoittaen seurakuntaa
riemukkaaseen taisteluun ihmiskunnan pyhimpien oikeuksien puolesta.
Ulkoa kuului aseiden helinää, kansalaiset riensivät läheiseen
asehuoneeseen asestautumaan. Olisin ollut valmis ilolla uhraamaan
henkeni. Olisin toivonut vihollisen seisovan pienen kirkon ulkopuolella
ja meidän kaikkien Lutherin virttä laulaen lähtevän ulos taistelemaan
tai kuolemaan vapauden puolesta. —
Kansa tuli esiin luolistaan uteliaana ja lapsellisesti ihmetellen
kuten ainakin ihmiset, joita kauan on pidetty pimeässä ja jotka taas
pääsevät päivänvaloon. Yhdyin kaduilla liikehtiviin ihmisjoukkoihin.
Jaoin heidän ilonsa, kun Eschenheimer kadun varrella sijaitsevan
palatsin katolle vedettiin kolmivärinen lippu, palatsin, jossa
Saksan liittokokous niin kauan oli toiminut Saksanmaan turmioksi,
ei sen onneksi. Usein yhdyin taulukauppojen ikkunoiden ulkopuolelle
kokoontuviin työläisjoukkoihin, jotka katselivat niihin asetettuja
kuvia Pariisin väliaikaisen hallituksen miehistä, Saksanmaan
ensimäisistä vapaamielisistä, suuren ranskalaisen vallankumouksen
johtajista y.m. Koetin selittää heille kaikenlaista, osoittaa
heille miehet, joihin he voivat luottaa, selvittää heille tulevien
päivien merkitystä. Uusi elämä puhkesi kaikkialla. Teatterissakin
alettiin jälleen näytellä Schillerin draamoja, jotka kauan olivat
olleet kiellettyjä Saksan näyttämöillä. Olin läsnä, kun Don Carlos
ensimäisen kerran esitettiin. Näytti siltä kuin nyt vasta alettaisiin
ymmärtää jalointa saksalaista runoilijaa, kuin hänen suuri sielunsa
nyt ensi kerran puhuisi heräävälle isänmaalle. Siinä näytöksessä,
jossa Posa rukoilee vapautta sorretuille alankomaalaisille ja ylevän
sielunsa tenhovoimalla liikuttaa hirmuvaltiaankin sydämen, puhkesi
yleisö suunnattomiin riemunosoituksiin. Samaan aikaan kajahti
kadulta ilohuutoja. Kaikki kysyivät tämän syytä. Joku vastasi
äänekkäästi permannolta, että kaupunkiin oli juuri saapunut muutamia
esiparlamentin miehiä, jotka vuosikausia olivat saaneet kärsiä vapaiden
mielipiteittensä takia. Kansa oli riisunut hevoset heidän ajopeliensä
edestä ja heitä vedettiin riemusaatossa pitkin kaupungin katuja. Ilon
hurmaus oli vallannut kaikkien mielet.
Itse luonto vietti tätä uudestisyntymisen juhlaa. Kevät oli harvinaisen
varhainen ja ihana. Maaliskuun lopussa oli jo kaikki vihantaa ja
kukassa, niin että oli ollut mahdollista muuttaa koko kaupunki
puutarhaksi. Talot olivat koristetut kukkasilla ja kolmivärisillä
lipuilla. Kadut olivat kuin vihreitä lehtikujia. Liputetut ja
kukitetut junat ja höyrylaivat toivat joka päivä mukanaan iloisia
pyhiinvaeltajia, jotka riensivät vapauden riemujuhlaan. Vanha
pääkaupunki ei kai koskaan, ei edes keisarivaalin kunniakkaina päivinä
ollut nähnyt niin paljon ihmisiä koolla.
Maaliskuun viimeinen päivä saapui. Riemukas aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta kukitettuun kaupunkiin ja juhlapukuisiin
ihmisjoukkoihin. Muuan nuori naistuttavani, ainoa ihminen koko
seurapiirissäni, jolla oli samat mielipiteet kuin minullakin, tuli
aikaisin aamulla minua noutamaan ottaaksemme mikäli mahdollista osaa
päivän juhlallisuuksiin. Lähdimme Römerplatzille tuota kunnianarvoista
rakennusta kohden, jossa kerran valittiin pyhän roomalaisen valtakunnan
keisarit. Toria ympäröivät joka puolelta Frankfurtin kansalliskaartin
ja voimistelijain rivit, sillä myöskin Isä Jahnin voimisteluseurat,
jotka niin kauan olivat olleet kiellettyjä valtiolle vaarallisina,
olivat jälleen elpyneet. Oli hauskaa nähdä tuota tervettä iloista
nuorisoa somissa puvuissaan, palttinamekkoineen, leveälierisine
sulkahattuineen, aseet kädessä ja kasvot säteillen innostusta. Se oli
lupaus tulevaisuudesta, jolloin ei enää tarvittaisi seisovia armeijoja,
vaan jokainen vapaa mies olisi harjaantunut aseiden käyttöön ja valmis
tarvittaessa puolustamaan isänmaataan ja kotiliettä.
Pujottauduimme onnellisesti rivien läpi ja menimme umpimähkään
erääseen lähinnä Römerplatzia sijaitsevaan taloon. Pyysimme sen
asukkaita suomaan meille pienen tilan ikkunan ääressä. Yksinkertaiset
porvarisihmiset pitivät pyyntöämme aivan luonnollisena ja veivät meidät
makuuhuoneeseen, jossa pieni lapsi nukkui kätkyessään huolettomana
ulkomaailman tapauksista.
Tori oli sulloutunut täyteen ihmisiä, joiden päät muodostivat aivankuin
sitä peittävän mosaiikkipinnan. Töin tuskin voitiin pitää yhtä katua
tyhjänä, että kansan edusmiehet pääsivät Römer-taloon. Esiparlamentin
osanottajien piti ensin kokoontua vanhassa keisarisalissa, valita
presidenttinsä ja lähteä sieltä Paavalin kirkkoon, joka oli kiireesti
laitettu kuntoon istuntoja varten. Vihdoin läheni edusmiesten saattue;
kaksittain, päät paljastettuina kulkivat he Römer-taloa kohden
kapeata, auki jätettyä kujaa, tervehtien joka taholle riemuitsevia
kansanjoukkoja. Riemukkaat suosionosoitukset kohdistuivat ennen
kaikkea Badenin miehiin, jotka jo kauan olivat tunnetusti olleet
vapaamman tulevaisuuden esitaistelijoita. Sillä aikaa kun Römer-talossa
neuvoteltiin, vallitsi tuhatpäisessä väkijoukossa torilla vilkas
elämä. Toivo, odotus ja ihmetys äkkiä saavutetusta voitosta puhkesi
välittömästi ilmoille. Tosin tunsi kai moni pelonkin väristyksiä
sydämessään, mutta päivän täyteläinen riemu sai ne asettumaan,
ja pahuus vaani piilopaikassaan kehräten salaista, vaarallista
hämähäkinverkkoaan, johon huolettoman iloiset ja asiastaan liian varmat
taas aikanaan vangittaisiin.
Vihdoin ilmoittivat kanuunanlaukaukset ja kellojen soitto, että
ensimäinen saksalainen parlamentti oli kokoontunut. Äkkiä tuli aivan
hiljaista, ja Römer-talon suuresta ikkunasta, josta keisarivaalin
tulos muinoin oli julistettu kansalle, huusi nyt muuan edusmies
esiparlamentin presidentin nimen. Se nimi oli kaikille vapauden
ystäville tuttu ja rakas.
Kenen silmät olisivatkaan pysyneet kuivina tällä hetkellä! Kenen
sydäntä ei olisi sykähyttänyt onnellinen luottamus! Kukapa ei olisi
toivonut, että Saksan kansa, vakavien ajattelijoiden kansa, niin
valistunut, niin miettivän rauhallinen, olisi täysi-ikäinen ja kykenisi
itse vastaamaan tulevaisuudestaan? Kuka olisi epäillyt, etteivät kansan
rakkauden ja luottamuksen valitsemat miehet olisi kykeneviä vihdoinkin
toteuttamaan elämänsä unelmia?
Minä en epäillyt, näin vain »ikuisen onnen aavistamatta, loistavana
laskeutuvan alas kultasäteissä». Persoonalliset taisteluni tuntuivat
vähäarvoisilta isänmaan onnen rinnalla. En ollut koskaan niin palavasti
rakastanut Saksanmaata. Vielä muutamia viikkoja sitten olin toivonut
heräävään Italiaan. Nyt en mistään hinnasta olisi halunnut pois
Saksasta. Tunsin mahtavien rakkaussiteiden yhdistävän minua siihen, ja
olin vakuutettu, ettei kehitys missään muodostuisi niin täydelliseksi
ja ihanaksi.
Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin
rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja
mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera
pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka
tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle.
Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki
tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille,
yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista
etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat
kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä,
ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle
ulkonaisenkin viehätyksen.
Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä.
Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien
asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin
pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se
oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus.
Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset
ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää
maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt
tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista.
Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin
varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä
hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja
puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki,
hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan
liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä
jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen
parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä
kansan kohtaloista.
Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat
kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt
olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa,
joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin
taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha.
Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä
koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen
iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut
viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta
voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli
onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon
ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin,
saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan
mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan
työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti
puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla.
Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät
meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti
leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen
eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän
rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen
nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.
Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti
sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat
poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin
kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän
ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker
etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja
Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet
ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin
toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine
vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen
tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja
Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin
hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän
vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti
ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin
tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi
sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten
penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat
pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet
erehdykset.
Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän
edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun
1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen
parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta.
Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä-
että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti
saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni
toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan
Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet
poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon
sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko
päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1
päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on
ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan
saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.
Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä
tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni
tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen
tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin
jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet —
tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon
noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen
ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin
yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua
käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen,
että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat
päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein
eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta,
mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo
Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»
Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän
tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme
asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen,
sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin
jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti
muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus,
siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset
miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen
kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin
rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni
luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi.
Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen
ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat
meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle
aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan.
Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä
hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon
oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit
— en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen
riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka
oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti
sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran
totesin ajatuksissani, kuinka _välttämätöntä_ oli, että nainen omilla
ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä
hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni,
sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja
se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä
ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei
hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta
kotiopettajattareksi.
Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää
isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä
oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään
laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin
hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli
minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä.
Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin
taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut
lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita
reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he
vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa,
kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos
jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä
asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen
toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille
iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki
selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso
ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei
vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin
pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa
piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos
slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi
se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit
hyötyivät!
Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa
saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin
heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle
sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen
oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista
ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo
raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita
innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat
ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo
veri vuotaisi hukkaan.
Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä,
etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut
vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan
eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan
eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan
kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti
täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut
sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat
asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi
työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille
varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan
suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin
hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi
hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä
oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle
Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan
tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme
Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle
eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin
noudattamisessa.»
Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut
vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla
toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat
nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja
yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka
seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli
kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia
ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava
henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli
suojellut heitä.
Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä
pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja
olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä
sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen
aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne
olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.
»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä
luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin
kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi
onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä!
Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi.
Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja
harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin
niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti
anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia,
jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut
epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka
pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen
side.
Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut
sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli
osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi
yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti
ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen
lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin
olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni
myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli
liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme
taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle
poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti
omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla»,
lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme
rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»
Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty
nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli
tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan?
Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä?
Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen
pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin
en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta
tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia
silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa.
Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat
kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin
avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää
matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää
kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.
Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä
minussa oli pyhää ja rakastavaa!
Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli
ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien
odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa
kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi
ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin
kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että
minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta
hän pelkäsi.
Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni
silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan
siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.
Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet
muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli
toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt.
Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita,
jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei
suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme
koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut
minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä
herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli
tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun
oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla.
Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta
kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin
loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten
niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti
tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut
hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän
itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen
välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle
sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla
hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa.
Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä —
yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle
ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista
ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat
saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.
Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin
päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa
kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin
niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!
En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne,
joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut
kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka
jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin
saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia
päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä
sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden.
Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli
kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että
veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa
hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka
rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle
ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli
Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.
Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden
ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta.
Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio
peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi
valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta,
pienenkin toivon mahdollisuuden.