»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole
vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka
rajoittaa vapauden.»
Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni
palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja
sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.
Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä
jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset
iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret
prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista.
Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien
vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen
heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että
yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni»
herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan
pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia,
vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia.
Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin
kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani
mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta
kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska
isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt,
että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät
henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin
heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni
saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä
näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin
vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja
tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.
Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin,
joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija,
heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen,
miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja
jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä».
En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen
ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli
kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen
julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan
kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli
luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että
hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta
selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi,
että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät,
joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin
kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun
hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla
lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos
olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään.
Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta,
joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa
kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.
Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja
kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle
ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan
halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta
tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti
tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä
perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun
kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.
Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista
ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä
ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli
seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman
liasta.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin
saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä
olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa
olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä
säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä
jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan,
osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan
myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen
saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä
ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen
tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta
tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan
kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas
epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty
demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt
ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella.
Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia
kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys
täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja
sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten
merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa
taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys
persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin
alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.
Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä
keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme
vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein
toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan
ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä
ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni,
ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun
laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten
latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa
ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä —
Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen
ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me
nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia
johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta
joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan,
hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme
kirjan, mutta puolusti kiihkeästi _Jumalanpoikaa_. Sydämessään
oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä
uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet
laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden
feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan
ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa
ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja
viihdyt erinomaisesti.»
»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini
takana ja kieltää minut», vastasi hän.
Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain
ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut
vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka
viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen,
jonka kohtalo suo vain _kerran_ elämässä, ja vuodattavat katkeran
pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä
olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät
elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja
tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja
kestää kohtalonsa.
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta
kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa
häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen
henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini
mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme
tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni
näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman,
joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti
hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin
jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä
meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista
sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta
vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä
kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat
rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä
kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran
estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi.
En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua,
ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet
avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi
rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä
korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen
odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä
päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni
jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille
siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti
kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän
vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko
rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja
minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä
viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:
»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä
toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!
Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo.
Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta
sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan
kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä
hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen
nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä
siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi
Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on
suuri tulevaisuus!»
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta
kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa
häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen
henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini
mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme
tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni
näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman,
joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti
hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin
jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä
meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista
sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta
vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä
kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat
rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä
kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran
estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi.
En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua,
ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet
avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi
rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä
korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen
odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä
päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni
jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille
siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti
kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän
vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko
rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja
minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä
viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:
»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä
toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!