Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri
viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen
ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja
vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää
tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme
kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja;
tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi
mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan.
Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja
kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja
jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat
ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän
ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis
yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden
kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten
viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa
jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka
säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt
kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden
ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja
mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä
lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien
erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän
pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa
asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»
Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen,
juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat
poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät
he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena
vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin
vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen
valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea
totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä
löytämistäni kukkasista.»
Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme
nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa
eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä
kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja
ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien,
ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro
ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi
vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet
kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki
kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan.
Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti,
jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante
kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista
toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän
elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan
yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin
jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta
tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän
ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari,
ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi.
Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan
vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen
puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko
pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse
luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun
maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti
opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan.
Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän
Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme
jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode,
pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin
myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo
oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla
kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään.
Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja
rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi
kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen
harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus
tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja
väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen
hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne,
että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon
ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous,
joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello
kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden
sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden
maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli,
vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän
siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi
pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli
näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä
osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta
kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus
riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta
kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen
lakia vastaan.
Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni
ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli
mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella
kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta,
raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa.
Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka
peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan
maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen.
Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta,
että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä
Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista
ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin
kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä
saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä
vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut
äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka
epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.
Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin
oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään.
Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava.
Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs,
mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija
varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin
kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui
tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa
ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin
harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti
alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja
kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme
takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.
Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein
suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa.
Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät,
musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen
pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä
luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun
olennon huulilta.
Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli
kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta,
jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin
askelin käydä eteenpäin.
Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut
pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin
vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni.
Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt
vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti
valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi,
että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen,
kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni
jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa
minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti,
ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole
menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä
painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä
hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä.
Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä
ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin
hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli
minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää
tarvitse olla yksin.»
Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi
suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen
hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni
olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja
täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan
voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui
sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana
päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.
Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia
kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten
puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle
täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua
lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani
saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri
selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni.
Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni
epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni,
eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle
maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee
ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen
ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen
voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka
lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä
elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun
ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä
ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni.
Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta
koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin
siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut
alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden
harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten
keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi
minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka
jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain
toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon
tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa
opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä —
he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti
käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.
Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen
pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen
sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon
näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa
liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät
tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen
kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen
sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää
tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle
raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä
mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut
vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi,
en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet
synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin
sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli
ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan
kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada
hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa
kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen
kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa
silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni,
jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä
aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen
uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui
kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa
ihannettani.
Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat
hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten
aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja
senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä
hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät
kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He
eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin
vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni,
voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.
Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen
ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä
olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän
mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja
jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle
paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en
ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä;
äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä
ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja
erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat
vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli
mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut
välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet
kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin
silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni
ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme.
Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin
olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä
oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle,
ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut
runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani.
Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi
minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista
puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn
ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä
iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa,
ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.
Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä
kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan
kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään
lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin,
että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta
saisi minkäänlaisia neuvoja.
Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän
kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja
minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän
korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän
lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä,
hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni
sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko,
joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää
voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin
rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä
minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta
tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin
enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan
kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen.
Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja
käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni.
En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla.
Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua
niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme
sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein
joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä
ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen,
joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin
olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan
hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti
kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas
rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.
Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin
arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin
pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien
tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja
mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta
olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että
ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse
toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili
Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan
minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä
tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin
vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni.
Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun
arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä,
saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden
tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden.
Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi
maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin
ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin
hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys
tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset
kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani
toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät
yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa.
Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen
käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka
päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun
olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli
pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen
kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja
esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena,
jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa
maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut
loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä
rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten
suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se
oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen
hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi
taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin
äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan
voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan
tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan
lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä
ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen
silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat
olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä
oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin
iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun
terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä
luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita.
Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä
Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän
välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala
yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet
olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten
tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta
persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota
persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista
häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota
unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan,
kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te
ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa.
Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi
minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan
kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei
ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin
koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua
ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin
tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat,
hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi.
Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi,
että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun
omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä,
joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu
varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen
johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös,
sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä
onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin
pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee
viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale
on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain
rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on
tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä.
Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei
ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain _yksi_ ihme: luonnon,
kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä,
sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta.
Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä
ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa
ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille
kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se
on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko
kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy
_tehdä_ itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus
on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on
olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän
itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset
ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat
heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja
rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran
sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin
ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet,
— uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin
itselleni enempää?»
Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän
vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista,
enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää
rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai
kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui
keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme
uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta
sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme,
kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle
kerran:
»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä
henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen,
ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan
palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi
magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä
mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka
suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle,
jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa
sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle
siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät
sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni,
luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi,
jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja
annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii
elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä
kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi.
Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun
jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos
voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu
heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on
lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan
valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa
sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista,
ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja
sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan
maailman pelastamisen toivossa.»
Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen
edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.
Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä
pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä
usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta,
että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli
toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta
vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten
ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita
pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä
siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän
sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin
siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.
Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme
nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle
huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus
historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle
Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius
löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala
vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja
vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi
kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen
suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen
surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili
ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko
luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.
Muutamat talonpojat vaimoineen olivat myöskin saapuneet tuonne ylös,
iloitsemaan hekin sunnuntaipäivästään.
»Mieleeni johtui eräs ajatus», sanoin Teodorille; »ettekö tahtoisi
pitää pientä sunnuntaipuhetta tälle seurakunnalle?»
Pienokainen yhtyi ihastuneena pyyntööni ja ikäänkuin sitä tukeakseen
alkoivat samalla hetkellä kirkonkellot soida alhaalla laaksossa
kutsuen ihmisiä temppeliin. Huomasimme Teodorin hymyilystä, että hän
aikoi suostua pyyntöömme. Hän paljasti päänsä ja sanoi tahtovansa
täällä ylhäällä puhua todellisesta Jumalan valtakunnasta, rauhan
valtakunnasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Talonpojat katsoivat
häneen ensin ihmeissään, sitten paljastivat hekin päänsä asettuen
äänettöminä puoliympyrään puhujan jalojen kasvojen lumoissa, jotka
eivät minunkaan mielestäni koskaan olleet näyttäneet henkevämmiltä
ja rakastettavammilta. Hän puhui tavallisesta keskusteluaiheestamme,
rakkauden valtakunnasta, jonka täytyisi toteutua jo maan päällä eikä
vasta haudan toisella puolella, valtakunnasta, jossa sydämen ja sielun
aateluus oli ainoa aatelisarvo, jossa velvollisuuden täyttäminen ja työ
oli ihmisen ainoa kunnia. Puhujan syvä, pehmeä ääni, kevätvihreyden
pyhä suitsutus, iloiset virret, joita linnut oksillaan virittivät
aamuvaloa kohden, taivaan sininen kupu yllämme — kaikki tuo sulautui
tunnelmaksi, jota ei paatuneinkaan sydän olisi voinut vastustaa.
Kun hän oli lopettanut, katselivat yksinkertaiset maalaisihmiset
häntä kuin kalastajat Genetsaretin järven rannalla varmaan kerran
katselivat Kristusta hänen ensimäisen kerran puhuessaan heille
Jumalan valtakunnasta, jossa tuli rakastaa lähimäistään kuin itseään.
Sisar tarttui hänen toiseen käteensä, minä toiseen kiitollisuuden
osoitukseksi. Sitten otimme ystävälliset jäähyväiset talonpojilta ja
lähdimme paluumatkalle. Vaieten astelimme vihreitä metsäpolkuja, sillä
sydämemme ymmärsivät toisiaan ilman sanoja.
Nauttiessamme tällä tavalla puhtaan rakkauden suloisia iloja, kokoontui
päämme päälle pilviä. Tunteemme laatu ei voinut pysyä salassa
perheiltämme, vaikka Teodor ja minä emme olleet siitä vielä maininneet
sanaakaan. Se herätti ilmeistä tyytymättömyyttä, jota kuitenkaan
ei lausuttu julki. Ystäväni perheellä ei kai pääasiallisesti ollut
suhdettamme vastaan muuta kuin mitä minullakin oli ollut alussa,
että nimittäin olin neljä vuotta vanhempi kuin hän ja ettei hänen
tulevaisuuttaan saisi sitoa niin aikaisin kahleisiin, hänen kun
täytyi itse se luoda. Vanhempieni mielestä oli paitsi tätä vaikeutta
olemassa vielä toinen ja suurempi este. Hän oli demokraatti, tunnusti
sen vapaasti ja vahvistui päivä päivältä vakaumuksessaan mitä enemmän
hänen kriitillinen katseensa tajusi vallitsevien olojen ja hänen
ihanteensa välisen suunnattoman eron. Useimmat yhteiskuntapiiriimme
kuuluvat nuoret miehet, hänen koulu- ja yliopistotoverinsa, vihasivat
häntä, kuten hänen isänsä oli ennustanut, senvuoksi, että tunsivat
hänen ylemmyytensä ja että hän käytti aikaansa paremmin kuin he. Nuoret
naiset ja tytöt eivät häntä sietäneet sentähden, että hän seurusteli
vain niin harvojen kanssa — sellaisten nimittäin, jotka osasivat
puhua muustakin kuin sukankutimesta ja keittiöstä. Lankoni ja veljeni
olivat myöskin hyvin suuttuneita hänelle erään artikkelin johdosta,
jossa hän moitti sitä, että teatteriin uhrattiin niin suuria summia
köyhän, veroa maksavan kansan kustannuksella. Niin suuri oli siihen
aikaan itsevaltius Saksassa, että tuollaisessa pienessä tusinamaassa
kuin nyt puheenaoleva, ei voinut lausua ainoatakaan vapaata sanaa, ei
ainoatakaan oikeutettua moitetta yleisiä oloja koskevista seikoista,
ja että henkilö, joka uskalsi kajota noiden pikku majesteettien
sädekehään, joutui yleisen vihan ja vainon alaiseksi. Lankoni tuskin
enää tervehti Teodoria, ei koskaan puhunut hänen kanssaan ja oli sangen
tyytymätön meidän seurustelustamme. Äitini oli hyvin levoton tästä
perheemme nurjasta mielialasta. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi, että
rakkaus sellainen kuin minun juurtuisi syvälle sydämeeni ja että sille
asetetut esteet tuottaisivat minulle suuria kärsimyksiä.
Huomasin tämän kaiken varsin hyvin ja olin siitä murheissani.
Rakkauteni Teodoriin oli olentoni kaunein ja jaloin kukka. Mutta
mitä pyhempi tunteeni minulle oli, sitä syvemmälle sydämeeni sen
kätkin. Uskon, että syvä, neitseellinen kainous on ominaista suurille
tunteille. Mutta jos tuollaista tunnetta epäoikeudenmukaisesti
hätyytetään, uskaltaa se sankarillisesti ilmaista itsensä ja
puolustautua vaikka koko maailmaa vastaan. Minun täytyi siis käydä
tämän jälkimäisen asteen läpi. Lakkasin seurustelemasta piireissä,
joista hänet oli suljettu pois. Jos tapasin hänet iltaseurassa tai
muualla puhelin hänen kanssaan enemmän kuin muiden. Uhmasin lankoni
paheksivia katseita ja tuttavieni puolittain pilkallista, puolittain
suuttunutta ilmettä. He olivat nimittäin närkästyneitä siitä, että
asetin heidän edelleen demokraatin, joka ei välittänyt heidän
halveksimisestaan. Vaikeampi oli minun kestää äitini tyytymättömyyttä,
joka puhkesi moitteisiin ja katkeriin huomautuksiin. Tämä oli sitä
tuskallisempaa, kun en ollut hänen taholtaan tottunut tällaiseen ja
hän aikoinaan oli suuresti ihaillut Teodoria. Eräänä iltana olin
lähtenyt omaisteni mukana iltaseuran tanssiaisiin, vaikkakaan en enää
tanssinut. Teodor oli myöskin siellä ja kun ei hänkään tanssinut,
istahti hän viereeni ja keskusteli yksinomaan minun kanssani melkein
koko illan. Kun saavuimme kotiin, oli äitini kasvoilla alakuloinen ilme
ja äkkiä hän alkoi kiivaasti soimata minua siitä, että niin yksinomaan
seurustelen tuon ihmisen kanssa ja annan aihetta kaikenlaisiin
puheisiin. Vastasin alussa lempeästi ja lepytellen, mutta vihdoin
kuohahdin, kun minua kohdeltiin niin epäoikeudenmukaisesti ja ensi
kerran elämässäni vaihdoin kovia sanoja äitini kanssa. Kärsin tästä
sanomattomasti. Rakkaus omaisiini sai ensimäisen kovan kolauksen ja
tunsin, että minulla oli vielä monta taistelua edessäni.
Ujoudestani ja nöyryydestäni huolimatta olin kuitenkin hyvin ylpeä.
Olin jo aikaisemmin usein sanonut sisarelleni, että ottaisin
tunnuslauseekseni: »Harvojen rakastama, kaikkien kunnioittama.» Rakkaus
oli mielestäni liian korkea ja pyhä lahja voidakseni toivoa ja sietää
sitä kaikilta, sillä todellista rakkautta voin puolestani antaa vain
harvoille. Kunnioitus taas on siveellisen käytöksemme hedelmä, ja sitä
täytyy meidän voida vaatia vihollisiltammekin. Kuitenkin tunsin nyt,
että tähän asti nauttimani arvonanto alkoi vähentyä. Millä tavalla siis
olin rikkonut? Rakastin nuorta miestä, josta hänen vihamiehensäkään
ei olisi voinut lausua vakavaa moitteen sanaa, ja olin vihdoin
päässyt selville päämäärästä, jota kohden olin koko nuoruuteni ajan
vaistomaisesti pyrkinyt — sekö oli rikokseni? Taaskin putosi verho
silmistäni. Huomasin, etten enää ollutkaan tuo pehmeä, taipuisa olento,
joka alistui kaikkeen pelosta, ettei loukkaisi ketään ja kuuliaisena
kulki samaa tietä kuin muutkin. Tunsin kehittyväni yksilöksi, jolla
oli oma vakaumus ja rohkeni sen myöskin tunnustaa. Käsitin nyt, että
se oli rikokseni. Aloin vähäksyä ihmisten arvonantoa ja käsitin, että
vast'edes käyttäisin ojennusnuorana vain omaatuntoani ja seuraisin sen
ääntä.
Mutta taistelu kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Isäni saapui taas
kesällä meitä tervehtimään. Ah! Hänestäkin, joka oli ollut minulle
niin rakas, olin vieraantunut. Olimme alkaneet usein keskustella
politiikasta, Teodor ja minä, ja tästä oli luonnollisena seurauksena,
että mielipiteeni kallistuivat yhä demokraattisempaan suuntaan.
Olin usein kirjeissäni kysynyt isältä valtiollisista asioista,
muodostaakseni, mikäli mahdollista käsitykseni hänen ajatuskantansa
mukaiseksi. Hän oli kerran suositellut minulle Guizotia ja tämän
politiikkaa, johon minun tuli perehtyä tahtoessani muodostaa itselleni
oikeita mielipiteitä. Usein oli hän kuitenkin jättänyt kysymykseni
vastaamatta, koska tällaiset asiat eivät hänen mielestään kuuluneet
naisille. Muistan, kuinka kipeästi minuun koski sinä hetkenä, kun
eräs hänen lausuntonsa räikeästi valaisi mielipiteittemme välille
muodostuneen kuilun. Hänelle oli kerrottu ajatussuunnassani
tapahtuneista muutoksista, joista syytettiin »onnetonta kiintymystäni»
kiihkeään, harhaoppiseen ihmiseen, eikä, ollenkaan otettu kysymykseen,
että ne mahdollisesti olivat loogillisena seurauksena henkisestä
kehityksestäni. Uskonnollisesti ja valtiollisesti oikeauskoiset tekevät
tavallisesti seuraavan erehdyksen: jos ihmishenki vapautuu heidän
laeistaan syyttävät he tästä jotakin ulkonaista seikkaa, henkistä
viettelystä, eivätkä tule ajatelleeksi, että olemuksen syvin, sisäisin
logiikka pääsee päivänvaloon vain ulkonaisten olosuhteiden kautta.
Isäni ei ottanut asiaa puheeksi, eikä kummaltakaan puolelta ollut
tarpeellista rikkoa vaitioloa, mutta sisäinen vieraantumisemme tuntui
kuitenkin ja tämä oli sitä tuskallisempaa, kun silti rakastimme
toisiamme yhtä paljon kuin ennenkin. Tapasin Teodorin aniharvoin.
Häntä ei pyydetty meille, enkä itsekään sitä toivonut, koska tiesin,
ettei hänen kohtauksensa isäni kanssa muodostuisi sellaiseksi kuin
sydämeni toivoi. Tapasin hänet vain käydessäni Pienokaisen luona,
mutta tätäkään en usein voinut tehdä, sillä suurimman osan aikaamme
omistimme isälle. Ainoana lohdutuksenani olivat ystävän kirjeet. Eräänä
päivänä en saanutkaan kirjettä ja kuulin sitten, että se oli jätetty
äidilleni. Kysyin sitä, äiti antoi sen minulle, mutta — avattuna ja
luettuna. Se oli kova isku sydämelleni. Olisin voinut näyttää tuon
kirjeen vaikka koko maailmalle ja ennenkaikkea äidilleni. Ne olivat
rikassisältöisempiä ja kauniimpia kuin monet, joita on julkaistu ja
jotka ovat herättäneet ihailua kautta maailman. Mutta ne olivat siinä
määrin _minun_ omaisuuttani, että en tahtonut kenenkään kanssa koko
maailmassa niitä jakaa. Rakkauteni oli, kuten uskonto, lähtöisin
sielun tutkimattomista syvyyksistä ja liian sisäistä voidakseen
joutua keskusteluaiheeksi. En ole koskaan ymmärtänyt tuota mautonta,
pintapuolista tunnetta, jota on tarve kuuluttaa ystävättärille ja
tuttaville. Syvä, ikuinen rakkaus oli minusta kuin aurinko, jonka
tuntee lämmittävistä, hyväätekevistä säteistään, mutta johon ei uskalla
katsoa, koska sen valo on liian häikäisevää. Kirjeeni kohtalo yllytti
minua yhä suurempaan uhmaan. Tunteeni oli tähän saakka välttänyt
kaikkien katseita varjellakseen pyhyyttään, mutta nyt se asestautui
puolustamaan laillista oikeuttaan maailman edessä.
Kerran sattui muun muassa seuraava tapaus. Istuimme useiden tultaviemme
seurassa eräässä yleisessä puistossa juoden kahvia ja kuunnellen
musiikkia, kun Teodor kulki ohitsemme ja tervehti tulematta kuitenkaan
luoksemme. Hän tuli vielä useamman kerran läheisyyteemme puhuttelematta
minua. Kotiin palattuani kirjoitin hänelle ja kysyin syytä hänen
välinpitämättömyyteensä. Hän vastasi leikillisesti, ettei tahtonut
saattaa minua hämilleen ja pakottaa minua ylhäisten, aatelisten
tuttavieni keskellä osoittamaan ystävyyttä halveksitulle demokraatille.
Seuraavalla kerralla samanlaisessa tilaisuudessa menin Teodorin
luo heti hänet huomattuani ja kävelin hänen seurassaan kauan aikaa
huvipuiston käytävillä syventyneenä, kuten aina, mitä vakavimpaan
keskusteluun. Tiesin saavamme osaksemme hämmästyneitä katseita. Muuan
nuori, ylpeä ylimyskaunotar, joka aina oli ollut minulle erittäin
ystävällinen, tapasi meidät riippuen sulhasensa, nuoren paroonin
käsivarressa. Hän katsahti minuun ihmeissään, melkein säikähtyneenä
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Onko sinun mahdollista tuossa määrin
alentua? Oletko unohtanut, mitä sukunimesi edellä käyvä pikku sana
merkitsee? Tuonko demokraatin, tuonko epänormaalin ihmisen, joka
kieltää kirkon ja aateliston arvon, sinä olet voinut valita?»
Tuo kaikki kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, että olin
purskahtamaisillani nauruun. Kovemmalle otti kulkea vanhempieni ohi. En
voinut rientää heidän luokseen ja esittää Teodor ja isälleni; olisin
sillä ikäänkuin pakottanut hänet antamaan julkisen suostumuksensa.
Tiesin, että se olisi ollut hänelle hyvin tuskallista, sitäpaitsi
tahdoin säästää ystävääni kylmältä ja jäykältä vastaanotolta. Olin
syvästi pahoillani heille tuottamastani tuskasta, mutta minun täytyi
rakastamalleni miehelle antaa tämä todistus kiintymyksestäni, minun
täytyi tällä julkisella teolla puolustaa jaloa rakkauttamme.
Isäni lähdön jälkeen sain yhä enemmän vastustusta osakseni. Tunteeni
oli kuitenkin kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei mikään maallinen
mahti voinut sitä järkyttää.
Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä
enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan
eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän
oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun
mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät
tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa
häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän
oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan.
Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa.
Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen
kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme
vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta,
loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden
onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin
oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi
vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön
valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus,
jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin
enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko
liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan
köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki
kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman
sanoja.
Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä
sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin
huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni
ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei
siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut
vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista
nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa
ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän
huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka
lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.
Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin.
Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin
tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen
vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri
koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa
tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni
yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin,
vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti.
Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden
herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.
Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran
luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias
omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun
teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä
pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor
kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa
muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu
suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille.
Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein
ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman
onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme
kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor
ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut
sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon
onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi,
sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana
keinuu sen aalloilla.