Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden.
Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista,
viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja
palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat
varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme
ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin
matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo
todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea
omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen
raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten
ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä
kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu,
henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin
palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen
näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä.
Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä
ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen
oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen
verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei
ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian
ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa
kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon.
Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä
aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti
sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet
poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta
oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa,
kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli
se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin
alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen
myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden
kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan
ankarasti taistella nauruaan vastaan.
Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan
jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja
iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni
kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet,
olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut
nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat
nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen,
kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai
olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä.
Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti,
ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello
toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa.
Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi
kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää
minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta
huomautettiin kirjassa.
Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan
Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme
talvehtia.
Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen
suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan
oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen
tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen
ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä,
näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun
mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut
nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja
majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä
ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu
ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti
vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä
ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat,
kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin
pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli,
joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan
masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.
Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja
nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin
suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta
mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden
luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme
kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat
palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin
epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista
porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja
he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille
epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on
joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he
tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he
aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen
pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä
hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä.
Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä
aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella
rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka
kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon,
olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen
etelämaa.
Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi
avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla
Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä
kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri
näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin
sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten,
joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen
kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden
oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden
välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin
sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa
ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit
kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli.
Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä
merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista
ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja
hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.
Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut.
Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun
käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen,
joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä,
kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan
transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan
pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani
sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin,
kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan
sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin
henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus
oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan
tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien
kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan
täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä,
ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen
sielun.
Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme
keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden
oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita
lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni
rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan.
Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä
laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli
epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden
velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme
sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan
alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen,
kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä
hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen
kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet
ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla!
Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa
milloin suututti, milloin nauratti minua.
Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli
antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar
ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia
jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä
tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua.
Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että
katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin.
Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli
kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin
Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään
itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi
ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen.
Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin
saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä
salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä
kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät
täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden
vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea
sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis
kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä
hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten
mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä
rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt
tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin
pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka
minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin,
kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa
suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka
oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista
saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi
hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle,
kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin,
vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai
käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia
huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi
— oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut
sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani
hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen
ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia,
harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän
usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä
oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin
käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina
hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus
ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin
oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän
tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin
paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme
rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä,
sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme
tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden
onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella
vapaan elämän hetket!
Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen,
ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset
sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet
varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus —
kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli
minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden
sopusointuun ja viattomuuteen.
Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä
syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun
se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että
se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä
pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä
kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on
suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni
tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin
niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt
oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika
tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän
suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut
kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka
hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen
tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja,
joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut
kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista
vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun
tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa.
Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä:
pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota
kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa
ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee
jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa
kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta
vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin
istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista
pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä
kirjoittaa.
Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella.
Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja.
Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt
minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin
kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että
sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.
Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa,
jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille
vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että
Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin
matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien
asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt
senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan
rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella
on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja
täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa
hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä
menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä
kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys,
oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse
ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen
rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni
noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse
nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta
sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta.
Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka
kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia
viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin
Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa
saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta
puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa
oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen
saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton
maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua
kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut
sydän.
Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon
hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli
meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen
kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita,
opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut
Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona
hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan
olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin.
Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet
tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli
kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt
niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet
Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän
voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella
sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa
turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen
arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen
lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille
muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin
vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani.
Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt
neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»
Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia
raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan
ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä
ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa,
mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja
sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen,
oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen
ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin.
Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että
pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla
mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo,
mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa
taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa.
Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja
hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän
suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä,
mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja
ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat
persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja
kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin
haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman
arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti.
Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa
ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia,
ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli
minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan,
lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin
mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut
seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut
kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui
nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan
setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne
oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon
alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti
erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona,
joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen
rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti
vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa
esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin
olen sellaista kuullut.
Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin
ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin
Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla
Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat
amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja
ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin
saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään
adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä
voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti
suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin
paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset
meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan
ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä
niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain
harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet.
Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina.
Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain
oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat
tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme
muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja
imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava
juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat
minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla
nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä
huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme
jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen
ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun
olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen
äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt
loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon
huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja
ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja
kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta
ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena
merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui
vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän
kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä
silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin
lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs
seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet
ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä
elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä
putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman»
iloja enkä tanssisi.
Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt,
tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän
piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.
Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli
hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä
se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa
niin usein kuin mahdollista.
Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän
viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi
jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä
siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo,
sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.
Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin.
Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin
kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi.
Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja
otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi
viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja
vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat
muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja
kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita
oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille;
siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa
lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta
riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui
yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui
flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten
lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön
viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa
tunnelmassa.
Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme
ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna
kaikilta jäähyväiset.
Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina
oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria,
oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki
säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa.
Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni
suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka
jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme
kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle
ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät
kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.