Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme. Tuskani
oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka olivat
antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin luopunut
sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä asuinpaikassamme,
eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona henkisiä apulähteitä, joita
aloin yhä enemmän kaivata. Elämä pienessä pääkaupungissamme, jota
olin niin rakastanut, tuntui minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine
oloineen kuin maanpaolta. Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä.
Ainoa lohdutukseni oli se, että opettajani, joka myöskin sydämellisesti
valitti lähtöäni, oli luvannut ruveta kanssani taiteelliseen
kirjevaihtoon. Palattuamme pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni
kuntoon atelierin itselleni, jossa yksinäni ja taiteeseen vaipuneena
vietin onnen ja uutteran työn hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon
mukaan, mutta silmieni edessä lepäävä maisema ei enää miellyttänyt
minua senjälkeen kun mestarini oli tauluissaan opettanut minulle
etelän luonnon sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin
puut ja metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen,
jotka siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla.
Tämä on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi
pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita pyhinä
ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta varsinaisten
maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni maalauksellista.
Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän hiveleviä
värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa alastomat
kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat, maalauksellisesti
kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat vihreine
päävärityksineen.
Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut
apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan
taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin
ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti
etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset
kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut
minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan
uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin
minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti
loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa, hän
kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä oli
tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut
työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui mustaan
kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui hiljaiseen
rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja. Minulla oli
aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten isänsäkin, mutta
pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti esiintyvästä tyypistä.
Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat terävät ja jalot kuten
etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat hiukset ulottuivat
hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa. Kun hän
alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä sävy minuun
miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian unohtamaan
kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä siveysoppia eikä
protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää epämääräisyyttä.
Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta kumpusi runoutta ja
elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun kirkas liekki ja
mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta ankarintakaan arvostelua.
Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan evankeliumia, kehitti
ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia aatteita. Minut valtasi
syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin äidille kuulemastani
ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori mies jää tänne, odottaa
tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»
Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin kotiin.
Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä
ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän
on nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten
ollut lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi
nuorta apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan
mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En enää
sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.
Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan mietiskelevästä
elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä iloni, jota tunsin
maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei minulta riittänyt
sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla ympärilläni
ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden sisin
olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan jonkinlaisen
työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini nuorille
naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin yritykseni
onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan asiasta, ja me
panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen. Kokoonnuimme muutamia
kertoja viikossa toistemme luona ja luovutimme aina tällöin yhdistyksen
rahastoon niin pienen erän, ettei se kenestäkään tuntunut rasittavalta.
Rahoilla ostimme työaineita. Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin
lahjoja. Koolla ollessamme ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita
köyhille ja jaoimme ne jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt
tätä sydämellisimmälle koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä
niin kauniisti Saksanmaassa vietetään, juhlana, jolloin on myöskin
koetettava ilahuttaa köyhiä. Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin.
Pian tahtoivat kaikki nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin
varoihin nähden eivät työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset.
Yhdistykseemme kuului myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta.
Tunsin vanhemman; hän oli kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan
erityisesti kiinnittänyt mieltäni. Toinen sisar oli vasta äskettäin
päässyt täysikasvuisten joukkoon. Hän oli minua paljon nuorempi
ja olin tuntenut hänet vain lapsena. Selittämätön vetovoima, joka
ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät heti alussa toisiimme ja koko
seuran hämmästykseksi virisi välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori
ystävättäreni ei ollut nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa,
joka oli sangen miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä
ja liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti
enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä lavertelusta
ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti hänen
mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo, hiljainen
ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin hyvin ja näin
ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen ajan kuluttua oli
hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar. Hän puhui usein
veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen kaikkensa
ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä hartain
kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä kalliimmaksi. Häntä
odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi onnesta tätä
ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi valmistua
teologiankandidaattitutkintoa varten.
Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa;
sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.
Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni
ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet
sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni
ja keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka
mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset.
Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät
puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän seisomaan
keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän minua kuin unessa.
Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille minun
pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa, joka
on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin minun
on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin.
Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja
keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän nimitti
vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme häntä kohtaan,
teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä ystävyydestäni tunsin
samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän liittoon, joka jo muodosti
osan elämästäni.
Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli
tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen
päivän jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä
kohden. Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin
entisen opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen
nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa
tein peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin,
etten koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että
lopuksi olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa
oli kai vain pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana,
johon Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi
hän kärsi ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin
voisimme suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän,
oli rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut
epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä
asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin
johti hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että
hänen poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten
koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa
biljardi- ja korttipelin ääressä.
»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.
»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan
eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita
parempi.»
»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja
sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka
ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä
vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen
mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut
tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni
ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon
minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian
kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan!
Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien
toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas
ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin
ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt
mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä
ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa
joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva,
joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään.
Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan
ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen
jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi.
Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en
pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen
täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin
toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää
siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui
minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja
kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina
hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni
oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa
kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.
Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni,
elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin
jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan
herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua
auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni
rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka
suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin.
Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni
viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat
puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.
Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla
postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä
ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet
jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla
sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan
vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä
äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä.
Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua.
Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran
ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon,
johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson
sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa
eivät voi nukkua.)
Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se
tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin
kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa
matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon
puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja
pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja
sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan
jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat
ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa
keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja
täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa,
missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa.
Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä
alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:
»Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
Die unsrer Erde Paradies beschützen;
Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»
[Terve, alpit, se ikuiset muurit,
jotka suojelette maista paratiisiamme.
Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]
Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat
viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt
nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.
»Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»
[Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]
On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta,
joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken
kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli
kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa
kesästä, joka seuraa.
Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen
piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin,
jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.