Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme
oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja
torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja
tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut
kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen
kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki
hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä
olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä
levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä,
ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle
arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen
ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja
turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.
Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska
minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi
musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni
kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin
kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse,
sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa
väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään
sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi
minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin
saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen
kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta.
Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia
sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen
saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin
suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa
yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten
uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.
Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen
maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut
vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella
kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa,
hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa
luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka
lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri
mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat
meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen
kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee
niistä.
Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon
maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän
vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta
siveellisen täydellisentymisen tieltä.
Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei
ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa mahdottomana.
Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni
päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen ihminen, jota me
kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja onnettomuutensa takia. Hänen
tarinansa oli kuin romaani. Hän kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut
harvinaisen kaunis mies. Hän oli oleskellut useampia vuosia Napolissa
englantilaisessa sotajoukossa, n.s. muukalaislegionan upseerina.
Siellä oli hän solminut avioliiton sangen kauniin ja ylhäisen
italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi on vain liiankin kuuluisa
Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin legionan mukana takaisin
Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen lapsensa kanssa seuraamasta häntä.
Papit olivat yllyttäneet häntä käännyttämään miestään katolisten
yksinvallan kannattajien puolelle. Huomattuaan hänen rehellisen,
avoimen luonteensa taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan
velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada
hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen
kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin
ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien
etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä
olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille.
Hän oli piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien
yllyttämä, uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen
luo. Hän ei onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka
nauttivat korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia
tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan
jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei milloinkaan
puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja sitten ottanut
eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää. Hänessä vallitsi
vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia pappeja kohtaan,
joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.
Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä uskoin
hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi. Hän
lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa. Eräänä
päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli
mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi.
Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion,
ilmoitti hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren
ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin
puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti,
lupasi tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että
hänen niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella,
ja suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä
hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.
Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen
tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni,
kun hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan
ottaa noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen
ketjun ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä
voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen
hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.
Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit tunteneet
korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin johdolla antautua
työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien ihanteeseen.
Maalasin kaiken päivää ja kun iltaisin siirsin telineeni syrjään,
tunsin tulleeni paremmaksi. Sielussani ei ollut sijaa ainoallekaan
hyljättävälle ajatukselle tai matalalle pikkuseikalle. Elämäni
päämääräksi oli tullut loihtia esiin kauneuden salaisuus tekniikan
täydellisentymisen kautta. Elin omassa maailmassani, joka tuntui
minusta ainoalta todelliselta. En kuitenkaan laiminlyönyt muita
velvollisuuksiani ja olin ehkä entistä lempeämpi ja ystävällisempi
ympäristölleni nyt, kun olin niin sydämellisen tyytyväinen elämääni.
Mutta he tunsivat, että ajatukseni, varsinainen olemukseni, olivat
muualla, ja vaikkakaan en tieteni tahtonut heitä loukata, olivat
he kuitenkin hiukan nyrpeillään. Ystäväni alkoivat kiusoitella
minua, sillä he eivät voineet uskoa, että nuori tyttö kykenisi
keskittämään itseään siinä määrin muista syistä kuin persoonallisesta
kiintymyksestä. Minulle kerrottiin, että useat nuoret naiset,
jotka myöskin olivat halunneet tunteja kuuluisalta taiteilijalta,
mutta turhaan, kadehtivat minua. Tästä en suuria välittänyt:
rakastin opettajaani opettajana, en muuten. Sydämeni syvyydessä
eli vielä arkana ja hiljaisena muisto, joka ei niin pian olisi
voinut väistyä toisen tunteen tieltä. Olin siksi syvästi kiintynyt
opintoihini, että en pystynyt vähääkään seuraamaan keskustelua,
joka kosketteli jokapäiväisiä tapahtumia niinkuin olisivat ne
olleet elämän päätarkoitus. Keskustelun liikkuessa tavallisessa
aihepiirissään, istuin minä telineeni ääressä jäljentäen opettajani
tauluja, joissa syvänsininen taivas kuvastui vielä sinisempään mereen
kaunisviivaisten kukkuloiden, palmujen ja öljypuulehtojen lomassa.
Tyynessä vedenkalvossa liukui kepeitä venheitä, ja tuli väkisinkin
ajatelleeksi, että kalastajien, jotka niitä ohjasivat, täytyi laulaa
loputonta ylistyshymniä kauneudelle ja onnelle. Maalatessani tajusin
yhä paremmin, että kristillinen askeesi on väärässä — etteivät aistit
ole hengen vihollisia, vaan pikemmin sen välikappaleita.