Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat,
joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella
lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo
olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt
ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön
enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian
vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.
Me näimme jälleen Reinin ja etelä-Saksan ihanat seudut. Tapasimme
isän ja kävimme hänen kanssaan tervehtimässä eri paikoissa asuvia
ystäviämme. Vihdoin asetuimme kylpypaikkaan, jonne äitini oli määrätty
ja jolla paitsi tehokkaita terveyslähteitään oli kauniit ympäristöt
ja hienon kaupungin ulko-asu. Siellä sain vihdoin tutustua n.s.
»suureen maailmaan», ylhäisöön, jota tulvasi sinne sivistyneen maailman
kaikilta ääriltä. Jo pitkät ajat olin palavasti halunnut lähestyä tätä
seurapiiriä, josta olin muodostanut itselleni sangen kauniin kuvan.
Minusta tuntui, että kosketus siihen täydentäisi kasvatukseni ja tekisi
henkeni ja käytökseni vapaiksi, kuten toivoin. Pienen pääkaupunkimme
seurapiiri ei enää tyydyttänyt minua. Ikävöin epämääräisesti avarampiin
ilmapiireihin. Olin kerran puhunut tästä ikävästä eräälle henkevälle
ranskattarelle, joka jonkun aikaa oli ollut prinsessojen kasvattajana.
Hän tunsi pariisilaisen »suuren maailman» ja vastasi minulle: »Kysykää
auringolta, tähdiltä, keväältä ja kukkasilta, mikä teiltä puuttuu;
»suuri maailma» ei voi sitä teille opettaa.»
Nuo opettajat tunsin varsin hyvin! Niille olin uskonut salaisimmat
ajatukseni; ne kuiskasivat minulle ilmestyksiä; olin aina elänyt niiden
kanssa salaperäistä elämää, josta ei kukaan tietänyt mitään. Mutta
tarvitsin muutakin: laajemman kentän ajatuksilleni, suuremman vapauden.
Kuvittelin saavuttavani tuon sivistyneemmässä, hienostuneemmassa
seurapiirissä, jolla oli tärkeitä ja monipuolisia harrastuksia, kuten
luulin ihmisillä suurissa kaupungeissa olevan.
Lyhyessä ajassa teimmekin joukon tuttavuuksia, joista toinen aina
seurasi toista. Kylpylaitoksen salissa annettiin loistavia tanssiaisia,
joihin pelin ja huvittelun houkuttelemana kokoontui ainakin
ulkonaisesti paljon loistavampi ja hienompi seurapiiri kuin se, jota
tähän asti olin tottunut näkemään. Oli luonnollista, että lukuisten
tuttaviemme joukossa solmimme läheisempiäkin suhteita. Samassa
hotellissa kuin mekin asui muuan venäläinen kreivitär tyttärineen
ja heistä tuli pian hyviä tuttaviamme. Äiti oli erinomainen nainen,
lempeä ja rakastettava. Tytär oli vasta neljäntoistavuotias, aivan
äidin vastakohta, raisu kasakkatyttö, oikullinen, pirteä ja kuriton.
Hän lyöttäytyi pian meihin siinä määrin, että ilmestyi mihin aikaan
päivästä hyvänsä luoksemme, kutsumatta tai kutsuttuna ja kaikissa
mahdollisissa puvuissa. Usein saapui hän jo kello kuusi aamulla,
hapset hajallaan, yöpuvussa, lautasellinen hyötymansikoita ja lasi
maitoa kädessään, nauttimaan tämän aamiaisensa meidän luonamme. Sitten
alkoi hän pakista jos jotakin, voivotteli nuorta ikäänsä, joka ei
sallinut hänen vielä käydä tanssiaisissa, ja toivotti kaikki opinnot
niin pitkälle kuin tietä riitti. Mutta näiden vähemmän miellyttävien
ominaisuuksien ohessa oli hänessä jotakin alkuperäistä, avonaista ja
jalomielistä. Senvuoksi olimme kärsivällisiä pikku hurjimukselle,
sitäpaitsi tunsimme suurta kunnioitusta hänen äitiään kohtaan. Tämän
venakon luona tutustuimme erääseen hänen maamieheensä, venäläiseen
diplomaattiin, joka oli jalon ja mielenkiintoisen näköinen mies, noin
kolmenkymmenen tienoilla. Hän käytti kainalosauvoja vaikean reumatismin
vuoksi, johon hän oli sairastunut tehtyään erään jalomielisen teon.
Laivalla, jolla hän oli matkustanut Pietarista Saksaan virkistymään,
oli syttynyt tulipalo ja hän oli syöksynyt mereen pelastamaan kahta
ihmistä. Kreivitär, joka oli tutustunut häneen jo Venäjällä, puhui
hänestä ihaillen. Olin ensi hetkestä asti hänen henkevän keskustelunsa
lumoissa ja samalla vakuutettu siitä, että asetin hänen seuransa
tuottaman huvin kaikkien muiden huvitusten edelle. Hän ei terveytensä
vuoksi koskaan ottanut osaa yleisiin juhliin, mutta hän asui samassa
talossa kuin me, ja niin näimme hänet usein. Kerran suostui hän
kuitenkin pyynnöstämme lähtemään erääseen maalaisjuhlaan, jonka muuan
tuttavamme, rikas, rakastettava kreolitar pani toimeen. Juhla pidettiin
eräällä kukkulalla, josta näki kauaksi rikkaaseen, kukoistavaan
seutuun. Seurueessa olivat mitä erilaisimmat kansallisuudet
edustettuina. Istuuduin telttakatoksen suojaan, jonka emäntämme oli
antanut pystyttää, iloitakseni rauhassa kauniista näköalasta. Aurinko
valoi tenhoisaa loistettaan rikkaan seudun yli. Ympärilläni kuulin
iloista puheensorinaa kaikilla mahdollisilla kielillä. Kaikki henki
nuoruutta, kauneutta, onnea. Katseeni kiintyi säteilevään kohtaan
taivaanrannalla, sydämeni täytti uusi, sanoin kuvaamaton tunne, olin
kuin sisäisesti kirkastunut ja kyyneleet nousivat silmiini.
Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin katseeni
sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja osaaottaen
katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut viereeni.
Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut itseni niin
onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on vakaumusta!»
Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen ihminen. Ei siinä
kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan sammunut, henkisen
joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli myöskin sopusointuinen
ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen heijastusta. Minä olin
vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon häntä nuorempi, ja
tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta ujoutta, joka on tärvellyt
niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä huolimatta tunsin hänenkin
suhtautuvan minuun tavallista suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän
seuraani. Kun hän ei voinut paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan
usein pieniä ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön
ja näiden retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni,
raisu Katarina ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme
vihreille kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin
laaksoihin, jotka olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan.
Lepäilimme nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja
matkoistaan. Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin
tällaisen keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta.
Mutta tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin
ja ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan
mykän nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon
kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia
mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua
hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne myöhemmin
hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan riistivät hänen
seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.
Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me jouduimme
todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin ylhäiseen
venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli saapunut
tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta osui
hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme
ja me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa,
tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein
luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli
kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli
hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse puhuessaan
pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan miellyttämään.» Hän
oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta huolimatta täytyi hänelle
olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä ystävällinen äitiäni ja meitä
sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen kaikki asiansa ja salaisen
murheensa. Hän rakasti intohimoisesti erästä kylpypaikkamme leijonaa,
nuorta puolalaista, joka oli harvinaisen kaunis, mutta täydellinen
tyhjäntoimittaja. Tämä veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen
ihminen, joka kaiken lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia
intohimoja, joita käytti hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti.
Säälittävin tämän miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa;
hän oli nimittäin naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli
aikoinaan ollut suuri kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka
oli joutunut valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet
hänet ennen aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa
ja he olivat usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta
rouvaansa, mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä
hän ei rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle
pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen pahatuulisuudestaan.
Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä syvintä sääliä. Ja
kuitenkin rakasti rouva miestään niin intohimoisesti, että keksi
aina syitä, millä häntä puolusti, eli ainoastaan hänen katseistaan
ja säteili onnesta, kun mies joskus osoitti hänelle huomaavaisuutta
jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko tuo ihailtavaa vai inhottavaa?
Minä puolestani olin taipuvainen väittämään jälkimäistä, kun näin
hänen iltaisin kylpylaitoksen salongissa vanhassa haalistuneessa
loistopuvussaan, joka sai hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta
räikeämpänä. Itkusta punaisin silmin seurasi hän miestään, joka
julkisesti loukkasi häntä liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar —
ennen mainitsemani nuori leski — oli ollut hänen mielestään otollinen
valloittaa — nähtävästi senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin
lyhyessä ajassa herättää hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat
naiset, tämän näytelmän kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini
luo etsimään apua ja lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään
tuollaisen surullisen lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s.
»suuri maailma». Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa
tanssiaisiin kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan
teeskennellen mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden
täytyi herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa:
hän tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet
valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa,
toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän,
äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin lähteä
hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan. Vaunumme olivat
tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi tempaistiin
auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili ruhtinattaren
polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse tästä asennosta,
ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar on hyvittänyt häntä
kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi ääneen pelosta. Olin
suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin ajamaan täyttä neliä.
Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä seurata. Ruhtinatar oli
epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin hänestä jäähyväisittä ja
selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua enää lähtemään ulos
hänen kanssaan.
Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli luoksemme
kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja hymyili
hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan muutamia
vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti häntä
suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä, mutta hän tuli
ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin kutsuihin, joihin
puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä. Tämä seikkailu
hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren maailman» eduista.
— »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin saavani niin paljon
ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin. Pakenin senjälkeen
entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni, pikku hurjimuksen äidin
luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu aina viehättävää ja
siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään toteutti ylhäisestä
seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.
Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle
etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä
määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä.
Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä ja
tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa
toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo toivomus
niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen täyttymistä.
Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka olin säilyttänyt
ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen liikutuksen
pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä päivänä takaisin
hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme sijaitsevaan huoneeseen,
jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En kuullut siitä mitään,
mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme kanssa appelsiinipuiden
alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän äkkiä, tuli luoksemme ja
istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin matkakuulumisia ja oliko hänellä
sama asunto kuin ennenkin. Hän vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten
niin hiljaa, että vain minä saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt
asumaan sinne, en olisi ollenkaan tullut takaisin.»
Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden
lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen
matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui koko
illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi hänen
seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni rohkeaksi; niinpä
nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni poissa. Tahdoin
omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne olivatkin täydellisesti
minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren salongista. Ovellamme otti hän
sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja sisareltani, sitten ojensi
hän minulle kätensä, piti sitä silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun
katseen, josta kuvastui syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta
poistui.
En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen askeleensa
yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita. Hiivin hiljaa
vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan ylleni
ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan pihamaan yli
portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi
ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella ikkunan äärestä. Katsoessani
jälleen ulos oli hän kadonnut. Minkätähden oli hän katsahtanut
taakseen? Niin, hän kai tiesi jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.
Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen
ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja kunnioituksella.
Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme asema sallinut hänen
mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen kanssa, vaan että hän oli
liian kunniallinen solmiakseen avioliiton yksinomaan rahan tähden.
Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini pöydällä avonaisen kirjeen, jonka
hän oli saanut isältäni. Kun äitini tavallisesti salli minun ne lukea,
otin myöskin tämän ja katseeni osui erääseen kohtaan, jossa puhuttiin
minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis lapsiparka oppinut tuntemaan
tuon suuren tuskan — suokoon Jumala hänelle lohdutusta!»
Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni.
Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me
emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen
äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi
tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta,
joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on
säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen
herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen
oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä
ajassa.