Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena
oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan
suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin
saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena
rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan
käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden
ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman
osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein
myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni
luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen
pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa,
milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja
varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan
saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä
tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni
kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän
iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut
tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi,
että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset,
siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain
tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen
luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla,
tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden
parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta.
Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon
ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin
tulevaisuudelle!
Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain
vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä
oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla.
Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä
»erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti.
Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan
kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden
tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen
elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia
kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni
ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni
käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan
vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin
ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen,
joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä
siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani —
moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron
vain, kuinka asia oli.
Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme
oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka
en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli
valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään
siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle
asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen
hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei
päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi
kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen
kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.
Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä
täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen
syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä
viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia
aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys
vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.
Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille
urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli
ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin
enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani
nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut
vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut
koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa
sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni
erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan
ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset
alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut
intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan
kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa.
Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti
minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset,
tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti
mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa
itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.
Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta.
Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu
olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily
ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni
kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.
Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung».
Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo
päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään
kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa
sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin
maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät
kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas,
plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä
sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja
tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen
toimintaan.
Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa
sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat
runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.
Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani
vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle
vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli
kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden
itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä
sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut
hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen
rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat
leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet
perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua
ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä.
Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni,
lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista
nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni
olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani
heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää
taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri
nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis
ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta
yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin
turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni
olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa.
Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla,
että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin,
ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei
tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään,
osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa
oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen
kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani,
kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta
käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat
vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä
ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin
vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä
tunteistani.
Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden
olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei
minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän
mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi
minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan
tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä
itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun
yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen
tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli
kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut
sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua
täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti
rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia.
Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun
nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni
luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä,
täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin
sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin
nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti
mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat
kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä
noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka
eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet
ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli
perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia
niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle.
Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan
ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt
naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät
elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli
ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan
suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden
tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini
mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta
ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin
keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen
kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla
sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten
asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli
kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta
vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän
säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä
erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla
kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka
säilyivät koko hänen elämänsä ajan.
Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan
valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään.
Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein
katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei
vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan.
Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori
naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen
suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän
antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan
vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden
vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin
ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen
luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta,
harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui
hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden
ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä,
saimme makeisia.
Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George
Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat
tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja
muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville
olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen...
Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka
tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.
Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui
vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää
kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin
kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten
tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää
hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan.
Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin
käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin
valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja
säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin,
rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut
yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden
ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei
ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten
vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani,
kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän
täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta
rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.
Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi
jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui
suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita
kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen
pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän
oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän
ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle
ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti
puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!»
Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin
noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena
ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa
ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni
minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi
suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut,
huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»
Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen
kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia
kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten
jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat
itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä
suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus
minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi
olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti
minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä
elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien
varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa.
Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan
ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli
hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella
tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta
antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin
maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia
tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa,
jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen
orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen
nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan
muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan
meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli
uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen,
piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään
herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme.
Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti
jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset
luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin
yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista,
joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen
seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti
kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian
liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni
kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät
ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman
että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus
kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti
meille todella iloa ja lohdutusta.
Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko
yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen
ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa,
hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys,
on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut
uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän
läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme
musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden
rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina
kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle,
lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos
itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi
äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä.
Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli
vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja
melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä,
että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi
mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister»
-elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta
sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli
vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä
tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne
joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan,
ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja
jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee
hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita
itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.
Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt
ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei
nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.
Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi
vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin,
että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin
aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi
ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen
muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen
sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine
Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.
Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon
en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia
mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä
suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli
erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi
miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja
pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa.
Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että
nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he
saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta,
siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He
kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja
hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän
toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella
kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen
esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie.
Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä
viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli
turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta,
mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä
tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen
kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä.
Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi,
ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni
ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen
valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen
tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa,
kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä,
vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.
Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat
vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin
sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan
huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka
vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään
kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan
vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin
paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi
sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet
häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien
sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta,
osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme
ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin
että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme
jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja
agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen
maanviljelijän luona.
Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon
läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä
on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun
hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä
enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille,
useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden.
Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä
nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin
nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen
syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni.
Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä
enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi.
Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä
läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin
parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden
hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.
Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli
sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti
täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä
hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä
vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja
teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen.
Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin
sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.
Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki
kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin
kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui
nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin
epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan
oppimaan maanviljelystä.
Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan
suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta
iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin
palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia
sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja
erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme
voineet mistään moittia toisiamme.
Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme,
m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin
pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin
ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se,
mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja
minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään
noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin
mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta
muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena
seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli
pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista
tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle,
mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi,
huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi
ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni,
osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle
takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta
en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat:
»Sisästäpäin ulospäin.»